Blues-Finland.com - American ja Eero Raittinen

Kuva: Piia Leino

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

HAASTATTELUSSA AMERICAN JA EERO RAITTINEN

15.1.2014

Koivula, Ketola, Heiskanen, Qvist, Aho ja istumassa Sundqvist. Kuva: Piia Leino

"Muutaman biisin jälkeen mä olin ihan myyty
siihen juttuun!"
The Bandin musiikkia kunnioittava American vei osaamisellaan Eero
Raittiseltakin jalat alta. Turkulaisyhtyeessä vaikuttavat herrat Sakke Koivula,
Pasi Ketola, Jussi Heiskanen, Pekka Qvist, Jakke Aho ja Juha Sundqvist.

Turkulainen American-yhtye on tehnyt hartiavoimin töitä saadakseen
soittamansa kappaleet kuulostamaan originaaleilta ja hakenut visuaalisiakin
sävyjä tuomalla lavalle vintage-soittimia. Bändi taisi yllättää muiden lisäksi jopa
itsensä, kun yhteistyöhön saatiin muutamalle keikalle mukaan The Bandin
vankkumaton fani, suomalainen bluesin elävä legenda Eero Raittinen. Raittinen
kertoi nauttineensa keikoista ja tekevänsä tilaisuuden tullen niitä mieluusti
lisääkin.

Americanin runkorakenteista löytyy Peer Güntissakin vaikuttava rumpali Sauli
"Sakke" Koivula, joka on rohkeasti astunut kokoonpanossa esiin myös
laulajana, siinä varsin hyvin onnistuen. Koivula kertoo idean coverbändistä
hautuneen vuosia, mutta jääneen toteutumatta, koska tarvittavan tasoisia
soittajia ei yksinkertaisesti pystymetsästä vedetä.

- Sitten kun löytyi tuo perusnelikko eli Heiskanen, Sundqvist, Aho ja minä,
mentiin mun "talousrakennukseen", eli Big Grey Hellhouseen reenaamaan lauluja.
Neljän ukon kööri oli pakko olla pohjana. Kun noita laulavia soittajia ei oikeen
tahdo löytyä, niin tässä tapauksessa kävi tuuri, kun kaikki uskalsi alkaa laulaa. En
määkään ennen oo oikeestaan laulanu muuta kuin jotain köörejä, mut pakko oli
alkaa, kun myös Levon Helm lauloi, Koivula kuvaa kokoonpanon alkutaipaletta.

- Raittisen Eeron kanssa työskentely on ollut huimaa, ja palaute sieltäkin
suunnalta on ollut kiittävää. Eero oli aika epäilevällä kannalla tullessaan meidän
kämpille ekaa kertaa. Annettiin optio lähteä kotiin, jos ei miellytä. Soitettiin pari
biisiä ja sitten Eero sanoi, että tää on hyvä, kyllä mä jään, muistelee basisti Jakke
Aho.

Eero Raittinen myöntää naurahtaen, että kun joku ottaa puhelimitse yhteyttä ja
kertoo soittavansa The Bandin musiikkia, ensireaktio on hillityn kohtelias. "Ahaa,
mielenkiintoista, sepä mukavaa". Samaan hengenvetoon hän huomauttaa, että
toisten musiikin coverointi ei suinkaan ole niin vähäpätöistä kuin usein ajatellaan.

- Mutta sitten mä menin treeneihin ja ensimmäisen minuutin aikana, kun tuli
havainto siitä, että mitä täällä tapahtuu, niin mähän olin ihan myyty siihen
juttuun. Americanilla on aika monta sellaista biisiä ohjelmistossa, jotka mä hädin
tuskin tunnen. Tiedän, oon kuullut levyltä, mutta en oo tutustunut, kun nää on
sellasia biisejä, että mulla kestää tosi kauan (oppia). Mähän oon esimerkiksi sen
"It Makes No Difference" -biisin kanssa tapellut varmaan viis vuotta. Välillä se
istuu, välillä ei. Siinä biisissä on rima korkeella. Ja kaikissahan näissä on,
Raittinen hahmottaa treenihaasteiden tasoa.

Kitaristi Juha Sundqvist kiittelee Raittista sympaattiseksi ja sydämelliseksi.
Sundqvist kertoo nuorena poikana ahkerasti kuunnelleensa Eeron aikaisempia
tekemisiä ja tienneensä sitä kautta odottaa, että hauska ja persoonallinen ukko
äänensä kera on mukaan tulossa.

Turkulaisen Blues Alive! -konserttijärjestäjän myötävaikutuksella Turun Logomon,
Helsingin Virgin Oilin ja Salon Teatterinkin lavat valloittaneen kokoonpanon
yhteisten keikkojen määrä ei vielä suuren suuri ole, mutta jatkoa on toivottavasti
luvassa.

- Oon sanonut kaikille, että oon valmis ihan koska tahansa tekemään lisää.
Onhan se ollu hienoo, kun se yllätys vei ikään kuin jalat alta, että oho, tästäkö on
kysymys! Kaikille, jotka pääsee mukaan semmoseen kyytiin, tulee iloa sellasesta
ja kaikki saa siitä voimaa tietenkin, Raittinen summaa tuntemuksiaan.

- Yleisö syttyy elävän legendan edessä, ei sitä voi olla huomaamatta. Kyllä siinä
vähän soittohessujenkin ryhti paranee, kun Eero astuu lavalle! kehuu Aho.

Covereissa on oltava haastetta ja taso pidettävä korkealla

Coverbändien runsas määrä ja miltei samoilla biiseillä setti setin jälkeen täyttyvät
keikat saavat välillä ajattelemaan, että mennään siitä, missä on aita matalin. Asia
voi joskus olla näinkin, kopioitavaa kun löytyy laidasta laitaan. Mutta kun soittajat
haukkaavat kiinni The Bandin tuotantoon, on edessä kuukausien työsarka. Yhden
kappaleen opettelemiseen kuluu helposti viikkoja – ellei kuukausia – ja isoin
haaste lankeaa varmastikin siinä, että periaatteessa jokaisen bändin jäsenen
tulee olla laulutaitoinen.
.

Koivula myöntää, että valinta olikin varmasti vaikeimmasta päästä. Syy oli
kuitenkin yksinkertainen: The Band on parasta musiikkia. Raittinen jakaa
mielipiteen kertoen yhtyeen kappaleiden kulkeneen mukanaan omissa
ohjelmistoissaan pitkään.

- Mun eka The Bandin levy oli "Stage Fright", ja siitä meillä oli "Time to Kill"
-niminen biisi ohjelmistossa Albert Järvisen kanssa. Myös Wigwam soitti
hienosti sitä musaa, meillähän oli yhteisiä rundejakin. Jukka Gustavson ja
kumppanit tykkäs siitä bändistä ja ne harrasti sitä. The Band on kaikkien näiden
vuosikymmenien jälkeen yks niistä, joka on säilyttänyt arvonsa, eikä ole yhtään
väljähtynyt vuosien varrella. Mä kävin vuonna 2007 siellä Levonin studiollakin. Ja
The Bandin musaa on taas Tunturibluesin ohjelmistossani. En kyllästy siihen
koskaan, ja siksi niitä biisejä on aina mukana. Ei niihin voi kyllästyä, ne on suurta
taidetta, vakuuttaa Raittinen.

- Mää olen kova Southern Rock -diggari ollut aina, ja tossa sotkeutuu sopivasti
etelänrokki ja muu roots-osasto. Ja tietty haastetta on oltava. Se kai se syy oli
myös osittain, Koivula tiivistää.

Aho tokaisee samaan syssyyn, että valitsemalla spesialiteetiksi The Bandin
musiikin, pitää aika hyvin huolen siitä, että ihan joka viikonloppu ei keikoille
tarvitse ampaista.

- Meidän aika iso kokoonpano on baarikeikoille aika haastava, vaikka onhan
niitäkin tehty. Roots-festareille näkisin tämän sopivan parhaiten, Aho mietiskelee.

Kosketinsoittaja Jussi Heiskanen huomauttaa, että sopivien treenipäivien
löytäminen on välillä mutkikasta, varsinkin kun osalla on paljon muitakin
projekteja. Hän löytää silti nopeasti isosta kokoonpanosta myös ne parhaat
puolet.

- Soittamisessa pystyy keskittymään erinäisiin korulauseisiin sekä fillailuun, ei
tarvitse täyttää tilaa massalla ja kompata joka paikkaa tukkoon. The Bandin
biiseissä on niin paljon hienoja yksityiskohtia ja nyansseja, että on järkevää
noudattaa alkuperäissovituksia. Tietenkin sooloissa on vapaammat kädet,
Heiskanen erittelee.

Koivulan mielestä cover-kappaleita soitettaessa alkuperäisen version kunnioitus
on tärkeää.

- Originaaliversioita on koitettava seurata mahdollisimman tarkkaan. Ei
Sibeliuksen Finlandiastakaan mitään oikotieversioita soitella kaiketi missään, hän
täräyttää, mutta myöntää, että alkuperäisversioiden kunnioittamispyrkimyksissä
on välillä ollut homma lähteä lapasesta.

- Ollaan jopa menty välillä liiankin pitkälle ton kanssa, vertailemalla eri versioita
kappaleista eri vuosilta.

Kitaristi Juha Sundqvist pehmentää hieman ylenpalttisen pikkutarkkuuden
mielikuvaa ja huomauttaa soitannasta löytyvän myös improvisointia. Välillä se
puskee väkisinkin pintaan pitkään yhdessä soitelleiden ammattilaisten kesken.

- Totta kai sitä tulee ainakin kitaristina kuunneltua, että mitä se Robbie
Robertson nyt tuossa kohdassa teki, ja pitkälti sovitukset on alkuperäisen
kaltaisia. Mutta taitaa se olla niin, että varsinkin omalla kohdallani jokainen
keikka on erilainen, ja tykkään soittaa vähän fiiliksellä ja muita ukkoja kuunnellen.

Americanissa on soittajia yksi enemmän kuin The Bandin miehistössä aikoinaan.
Soitinmäärä on kuitenkin sama. Syy löytyy siitä, että vaikka kosketinsoittajia on
kaksi, kummankaan soitinvalikoimaan ei Garth Hudsonin tavoin kuulu saksofoni;
tätä varten porukkaan etsittiin mies tehtävään erikseen. Työhön tuli pyydetyksi
selvästikin oikea henkilö, sikäli monisanaiseksi muusikko Pasi Ketola herkeää
kuvatessaan fonistin roolia Americanissa.

- Lähtökohdaksi otettiin "The Last Waltz" -elokuvan (konserttilevyn)
torvisovitukset. Siellä puhaltimia on melko paljon. On pasuunaa, tuubaa ja
trumpetteja. Haastavaa oli poimia sieltä ne olennaisimmat jutut. Ensin mietittiin
myös trumpetistin ottamista mukaan, mutta koska bändi oli jo valmiiksi iso,
päädyttiin kompromissiin. Vaihtelen tenorisaksofonia ja sopraanosaksofonia eri
biiseissä. Soitamme myös torvisektiotyyppisiä juttuja yhdessä kitaristin, pianistin
ja urkurin kanssa. Se on toiminut tosi hyvin. Esimerkiksi "Forbidden Fruitissa"
soitamme urkuri Pekka Qvistin kanssa uniksessa (unisonossa) vastauksia laululle.
"This Wheel's On Firessä" taas soitamme kitaristi Juha Sundqvistin kanssa
uniksessa läpi biisin erilaisia kuvioita.

The Bandin musiikki haastaa erityisesti vokalisteja

Koivulan rooli Americanin riveissä laulavana rumpalina saattaa yllättää hänen
'suomirockimman' taustansa tuntevan. Miehen ääni on kuitenkin kaunis ja
sointuva. Yhtenäisyyksiä Levon Helmiin löytyy enemmän kuin äkkiseltään voisi
uskoakaan. Koivula, kuten muutkin Americanin soittajat, ovat lavalla erittäin
tasokkaita ja osaavia laulajia. Bändin keskinäinen kemia on silmin ja korvin
havaittavissa.

Eero ottaa keskilavan Americanin laulusolistina. Kuva: Mauri Laitinen

- Americanin treenaaminen on aina ollut tosi helppoa ja treeneissä on ollut hyvä
meininki. Onhan se mukavaa päästä todella mukavien ihmisten kanssa tekemään
sitä, mistä oikeasti nauttii. Jokainen jäsen on tosi motivoitunut ja tuntuu, että nyt
on kasassa hyvä porukka. Tässä jutussa ei ole egoilulle sijaa. Bändijutuissa tulisi
aina ekaksi miettiä sitä, että mikä on bändille ja biisille parasta. Kukaan ei valita
turhasta, ja fokus on koko ajan musiikissa.

- Laulamisjuttukin on tullut vähän varkain. Tämän porukan kanssa on helppo
laulaa. Ja jos joku välillä vetelee hieman omiaan, niin koskaan ei tule noottia
jälkeenpäin. Se on mun mielestä just sitä The Band -meininkiä. Laulaminen tekee
hyvää ihmiselle ja siitä täytyy nauttia, toteaa Sundqvist ja kehottaa
harrastamaan sitä taidoista riippumatta.

Americanin onnistumisesta coveroinnissa Raittinen tekee mielellään kevyttä
analysointia (toki vain niiden biisien suhteen, joita hän yhtyeen kanssa yhdessä
esitti).

- Selvää on, että siellä ei ole sellanen mutkat suoraksi -mentaliteetti, ja mä
haluan tietty itekin löytää oman näkökulman ja tulkinnan. Americanin soittajat on
kaikki myös tosi hyviä laulajia. Vokalistien täytyy olla hyviä ja venyä aika pitkälle.
Mutta niillähän on kaikki komponentit, niin laulu- kuin soittojutut erinomaisesti
hallussa. Ja se, että niillä on kaksi kosketinsoittajaa ja fonia siihen, niin
kokoonpano on sama kuin The Bandilla oli.

- Haastavinta on olla soittamatta liikaa. Soittajia on niin paljon. Myös se, että
kaikilta lähtee aivan erinomaisia sooloja, on haaste. Groove on niin hyvä, että
kaikilla syyhyää sormet päästä sooloilemaan. Sundqvistille on langennut
kapellimestarin virka. Soolojen järjestys on etukäteen sovittu, mutta hänen
tehtävänsä on pitää huolta, että äijät pysyy ruodussa, Ketola huomauttaa.

Raittisen kehuma laulupuoli on myös Ketolan mielestä bändin miehillä hallussa.

- Versioissamme on hyvä groove, ja neliääninen laulu toimii todella hyvin. Myös
se, että solistivoimaa on niin laajalla laajalla rintamalla, kitara-urut-piano-foni,
tekee musiikista mielenkiintoista.

Positiivinen palaute kannustaa kehittämään projektia

American lämmitteli viime kesänä Turun Marinassa vieraillutta Royal Southern
Brotherhoodia. Keikka oli kokoushuonemaisesta tilasta huolimatta intiimi.
Tunnelma oli tiivis läpi koko setin. Devon Allman kumppaneineen olivat olleet
lämmittelijöihinsä tyytyväisiä, mutta erityisen hyvin mieleen Koivulalle on jäänyt
muutamaa kuukautta aiemmin tehty keikka.

- Kaikkein hienoin palaute tuli muutamaa kuukautta ennen, myös Marinassa.
Marinassa yöpyi Bruce Springsteenin managerit ja tekniikan päälliköt. Ne oli
kattomassa meidän keikkaa hotellin aulabaarissa, ja ne diggas ihan sikana.
Juteltiin niiden kanssa keikan jälkeen kauankin. Muun muassa Nils Lofgrenin
kitarateknikko kuvas kameralla kaikki kitaravehkeet, kun diggas soundista... Nyt
ne on Juhan kanssa Facebook-kavereita, ja siellä ne vaihtaa kuulumisia. Oli
huvittavaa nähdä, kun siellä ne istus molemmat lavalla keikan jälkeen, ja
ihmettelivät jotain kitarapedaalia, Koivula virnuilee.

- Ei me olla keikkailtu vielä kun Turun ja Salon alueella, lukuun ottamatta yhtä
Virgin Oil -keikkaa Helsingissä Dave Edmundsin lämppärinä. Ensi vuodeksi on jo
sovittu Puistobluesin klubikeikka, sitä odotamme innolla. Lisää keikkaa Hesaan ja
Tampereelle ja muihin isoihin kaupunkeihin pitäis saada. Ennen kuin on isot
kaupungit soitettu, niin ei oo mitään järkeä tän reenimäärän jälkeen lopettaa
tätä touhua, Koivula summaa.

Americanilta voisi odottaa covereiden lisäksi omaakin tuotantoa kuultavaksi, sikäli
kunnianhimoista porukkaa bändin riveissä on. Yleisellä tasolla Koivula toivoisi
kaikkien coverbändien panostavan soittoon ja originaaliversioiden huoliteltuun
käsittelyyn entistä enemmän. Siitäkin huolimatta, että jatkuvasti laskusuunnassa
olevat keikkapalkkiot ja vähäinen arvostus syövät motivaatiota.

- Coverbändejä on paljon. Hyviä ja huonoja. Monesti baarinpitäjät eivät satsaa
laatuun, vaan niille riittää, että joku on rämpyttämässä nurkassa, jotta saa
jatkoajat jatkossakin. Tietty onhan se kivempaa maksaa jollekin 100 ekee kun
jollekin bändille tonni. Mutta tällaseks tää on menny. Keikkapaikatkin on
mielestäni vähentyneet. Hyvä coverbändi on sellainen, joka ei vaan pelkästään
soita noita biisejä, vaan satsaa esimerkiksi soittimiin, joita coveroitavalla on
ollut... sitten kun sitä alkaa tehdä rahasta, niin tulee humppaorkesterit mieleen.
Sitä oon pyrkiny välttämään viimeiseen asti. Meillä on tulossa myös Americanin
"kakkosvaihe", joka soittaa myös aikas harvoin kuultua kamaa, joten kannattaa
pysyä kuulolla.

PIIA LEINO

Linkit: American, The Band

Jaa juttu profiilissasi: |