Delta Groovelta myös nämä
     
  Itseoppinut virginialainen kitaristi-laulaja Kevin Selfe opetteli soittamaan
vasta yliopistoaikoinaan. Kevinin huonetoveri tutustutti hänet bluesiin, ja
kokemus oli niin voimakas, että musiikki vei hänet kokonaan mukaansa.
Meteorologia sai väistyä muusikonuran tieltä. Kuuden vuoden rupeama
Fat Daddy Bandin jäsenenä koulutti Kevinin täysveriseksi
bluesmuusikoksi. Hän kiersi pari vuotta Yhdysvaltoja myös
Little Rodger
& the Cheap Thrills
-bändin kanssa. Vuonna 2005 hän perusti oman
kokoonpanonsa –
Kevin Selfe and the Tornadoes – ja asettui vakituisesti
Portlandiin, Oregoniin. Nykyään bändi on tunnettu nimi USA:n
luoteisosissa, ja Kevin Selfe itse on vastaanottanut useita palkintoja ja
kunnianosoituksia bluesin saralla.

Levyllä ”Long Walk Home” on 11 originaalikappaletta, joiden tyyli
pujottelee sujuvasti
West Coast-, Teksas-, Chicago- ja Delta-bluesin
maastoissa. Kevin Selfellä on harvinaislaatuinen kyky säilyttää musiikin
alkuperäisyys ja lisätä siihen uutta. Selfen keskivertomiellyttävä lauluääni
täydentää hyvin kokonaisuutta. Taustabändissä kuullaan monia
bluespiirien tunnettuja nimiä.

Avauskappale ”Duct Tape on My Soul” on arvattavasti syntynyt
omakohtaisten kokemusten pohjalta. Kengät ja sielu ovat yhtä riekaleina,
mutta jotenkin täytyy selvitä. Kontrabasso ja saksofoni säestävät
lamakauden melankoliaa. Uptempoinen ”Mama Didn't Raise No Fool”
saa jalan tamppaamaan. Rullaava kitarariffi, piano ja huuliharppu vievät
lakonisen itsetietoista kappaletta eteenpäin. ”Moving Day Blues” on hidas
tilitys suhteen lopusta. Koiraakaan ei kohdella näin, kiitos ja hyvästi! Pitkä
kitarasoolo viimeistelee kappaleen. Kiihkeärytminen kolmen soinnun ja
kolmen minuutin ”Last Crossroad” kertoo valinnan vaikeudesta. Lyhyestä
virsi kaunis. ”Dancing Girl” puhuttelee suoraan miestä kiusaavaa
tyttölasta. Mustasukkaiset tunteet purkautuvat kitarasoolossa.

”Midnight Creeper” on hypnoottinen, 7-minuuttinen slide-meditaatio.
”Walking Funny” sisältää iloista pianoa ja kysymys-vastaus -
laulunhoilotusta. ”Nawlins”-soundinen ”Too Much Voodoo” jää mieleen
paitsi sanoituksensa, myös tiivistunnelmaisen sähköurkuriffittelynsä
vuoksi. “Second Box on the Left” ironisoi muusikon tulevaisuudenkuvaa,
jos blues ei lyö leiville – monelle varmaan tuttu ajatus! ”The Blues Is My
Home” on akustinen, todistusvoimainen kappale, jossa mies kertoo
valitsemastaan tiestä. ”Put Me Back In Jail”, on reipas kappale, jossa
pääosassa ovat slide-kitara ja
Steve Kerinin boogie-woogie -piano.

Kovien tekijöiden kohtaaminen

”Knockin' Around These Blues” edustaa näiden kolmen levyn joukossa
varsinaista juurihoito-osastoa.
John Primer ja Bob Corritore ovat
bluesveteraaneja, joiden muusikonurat ovat kulkeneet
samansuuntaisina. Kohtalon oikusta he kuitenkin ”löysivät” toisensa
vasta kypsässä iässä. Kumpikin heistä on vieraillut hiljattain Suomessa.
Nämä vertaansa vailla olevat ammattilaiset ovat sorvanneet vahvan levyn,
jonka kappalevalikoima osoittaa kunnioitusta edesmenneille
bluesmiehille. Biisejä kuullaan sellaisilta alan mestareilta kuin
Lightnin'
Hopkins, Robert Lockwood Jr, Little Walter, Junior Wells
ja Willie
Dixon
. Taustalla soittaa huippuluokan muusikoita.

Aikanaan Chicagossa nuori Bob Corritore kävi kuuntelemassa John
Primeria tämän soittaessa Junior Wellsin bändissä. Primerin meriitteihin
lukeutuu myös jäsenyys
Muddy Watersin bandissä. Corritore taas asettui
asumaan Phoenixiin, Arizonaan, jossa hän on aktiivisen muusikonuran
lisäksi toiminut klubin omistajana, levytuottajana ja DJ:nä radiossa.
     
Molemmat muusikot ovat kasvaneet Chicago-bluesin tradition hengessä.
Heidän polkujensa risteäminen ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.
John Primer on yksi harvoista nykyään vielä aktiivisista, 'alkuperäisistä'
bluesmiehistä. Bob Corritore on tunnettu bluespiireissä ympäri maailman
ahkeran keikkailunsa ansiosta. Primerin syvä ääni ja traditionaalinen
kitarointi nousevat syvältä bluesin ytimestä. Corritoren ilmeikäs
huuliharppu seurailee Primerin leadia vuoroin valittaen, vuoroin ryöpyten
riemukkaasti vesiputouksen lailla.

Reippaasti huuliharppusoololla alkava “The Clock” on ehtaa
Jimmy
Reediä
. Keinuva kappale säilyttää temponsa loppuun asti.”Blue and
Lonesome” kuulostaa melkein tismalleen Muddy Watersilta. Se ei ole
ihme, kun muistetaan, että säveltäjä Little Walter toimi Muddyn Chess-
levyjen harpistina. “When I Get Lonely” on nopearytminen, akustinen
blues, joka häivytetään hiljalleen kuulumattomiin.
Melvin Jacksonin
energinen “Cairo Blues” on Mississippin tulvista teemansa ottava
traditionaalinen blues (The girl I love, she got washed away). Primerin
laulaminen on erikoisen hienoa. Hidas ”Leanin' Tree” ylistää naista
miehen tukipylväänä. Piano ja kitara sooloilevat.

Nopeatempoinen ”Harmonica Joyride” on nimensä mukaista huuliharpun
ilojuhlaa. Corritore on teemaa versioidessaan pitelemätön. Robert
Lockwoodin ”Little Boy Blue” on alkuperäisyydessään suorastaan
monumentaalinen. Kitaroiden ja huuliharpun vuoropuhelu on
saumatonta. ”Just Like I Treat You” on kevyehkö ihmissuhderallatus,
jossa huuliharppu on pääosassa. ”Man or Mouse” on hauskasti
sanoitettu. Mies yrittää saada niin sanotusti housut jalkaansa kotonaan,
vaikka vaimo määrää kaapin paikan. Lightnin' Hopkinsin syväluotaava ”
Going Back Home” päättää kuuntelukokemuksen. Primerin fraseeraukset
vievät kappaleen yksinkertaisen sanoman perille. Huuliharppu, piano ja
kitara saavat kukin soolovuoron.

ANNAMARI LAUSALA

Linkit:
Kevin Selfe, John Primer, Bob Corritore, Delta Groove
 
     
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA
LEVYARVIO
11.9.2013
Andy T ja Nick Nixon
Delta Groovelta vahva levykolmikko
Käsittelyssä Andy T – Nick Nixon Bandin, Kevin Selfen ja John Primer & Bob
Corritoren uusimmat albumit.

Yhdysvaltain länsirannikolla toimiva levy-yhtiö Delta Groove Music voi olla
tyytyväinen valintoihinsa. Yhtiöllä on vakuuttava artistilista, jossa on paljon
Suomen-kävijöitäkin (John Primer, Bob Corritore, Elvin Bishop, Candye Kane, The
Mannish Boys, Bill Sims Jr & Mark Lavoie, Finis Tasby, Ana Popovic).

Tämän vuoden uusia levynjulkaisijoita ovat
Andy T ja Nick Nixon (Drink Drank
Drunk)
, Kevin Selfe (Long Walk Home) sekä John Primer ja Bob Corritore
(Knockin' Around These Blues). Joukossa on kaksi veteraanimuusikoista
koostuvaa duoa ja yksi debytoiva solisti.
     
Kukaan kyseisistä artisteista ei ole untuvikko, vaikka uusista kokoonpanoista
onkin kysymys. Ikähaitari venyy näillä muusikoilla nelikymppisestä 70-
vuotiaaseen. Sehän ei ole mitenkään poikkeavaa bluesista puhuttaessa. Tälle
musiikinlajille on tyypillistä, että suosio tulee myöhään, jos silloinkaan. Tuloksena
näistä kaupallisista valinnoista ja onnekkaista yhteenliittymistä on saatu kypsää,
täysipainoista bluesia, joka kelpaisi näytteeksi perinnebluesista kenelle ja minne
vain.

Omat sävellykset hyvin esillä

Andy Talamantez ja Nick Nixon ovat ennenkin esiintyneet yhdessä, mutta he
muodostivat tiimin oikeastaan vasta tätä levyä tehtäessä. Teksasilainen tuottaja-
kitaristi
Anson Funderburgh kehuu liittoa parhaimmaksi mahdolliseksi, eikä siihen
liene kenelläkään vastaansanomista. Kumpikin duon osapuolista taitaa
perinnebluesin, ja heidän taitonsa ovat hioutuneet vuosien saatossa.
.

Andy Talamantez (taiteilijanimeltään Andy T) on Etelä-Kalifornian poikia. Hänen
varhaiset musiikilliset vaikutteensa tulivat 60-luvulla brittibluesin kautta.
Myöhemmät innoittajat ovat olleet muiden muassa
B.B. King, T-Bone Walker,
Albert Collins
ja Otis Rush. Hän on soittanut Smokey Wilsonin ja Guitar
Shortyn
kanssa ja oppinut näin säestämään laulusolisteja. Hänen teknisesti
virheettömälle soitolleen on ominaista puhdas, lavea soundi. Täsmällisyys ja
täydellisyyden tavoittelu nostavat hänet kitaristien ykkösluokkaan.

Nick Nixon on syntyisin musiikin mekasta, Nashvillesta. Hän aloitti laulajanuransa
kirkkokuorossa, ja on esittänyt myös oopperaa – siihen hänen syvältä kumpuava
lämmin baritoninsa erinomaisesti sopiikin. Hän on nuoresta pitäen esiintynyt eri
bändeissä rockin, bluesin ja soulin merkeissä. Vaikka Nick on käynyt jatkuvasti
kiertueilla kotimaassaan ja ulkomaillakin, hän on pysynyt melko syrjässä
julkisuudesta. Varsinaisen elämäntyönsä hän on tehnyt musiikinopettajana.

Anson Funderburghin tuottamana on syntynyt vanhan koulun kikkailematon levy,
jossa lauluilla on pääpaino. Osa ”Drink Drank Drunk” -levyn kappaleista on
vanhoja tuttuja, osa taas kaksikon omia sävellyksiä. Omat sävellykset
nousevatkin positiivisesti esiin. Tyylillisesti levy tuulettaa virkistävästi Teksasin,
Chicagon, Louisianan,
West Coastin ja "Deep Soulin" traditioita. Useimmissa
kappaleissa taustalla ovat basso, saksofoni, piano ja urut. Parilla kappaleella
kuullaan erikoisempiakin soittimia, kuten zydeco-haitaria.

Ylistys yksinäisen tähden valtiolle

Clarence Brownin ”Midnight Hour Blues” avaa levyn reippaasti. Andy näyttää
kitaristintaitonsa heti kärkeen, Nickin sielukas soul-karjunta puhuttelee, ja
saksofoni puhkuu villisti. Hidas ”Don't Touch Me (I'm Gonna Hit The Highway)” on
Freddie King/Eric Clapton -vaikutteinen hidas blues suhteen tilinpäätöksestä ja
maantien kutsusta kotiin päin. Andyn kitara kuljettaa kappaletta.

”Drink Drank Drunk” on sanoituksensa mukaisesti rytmiltään laahaava kuin
juopuneen paluu kapakasta. Hauskuutta piisaa: saksofoni vetelee epävireisiä
sooloja, rummut kompastelevat, ja kitaraa hiukkasen huimaa.

Nopearytminen ”No Use Knockin'” on pianon ja saksofonin ryydittämä, soulahtava
välipala. ”Have You Seen My Monkey” sisältää reipasta zydeco-haitaria ja tietysti
kitarasoolon. Andyn sävellys “Dos Danos” on jive-rytminen instrumentaali, jossa
saksofonin ja kitaroiden ilmeikästä vuoropuhelua säestää rumpujen tarmokas
backbeat. ”No End to the Blues” on hidas klassikko, joka kertoo masentavan
tuttua tarinaa elämisen vaikeudesta. Nick hoitaa lauluosuudet tyylillä.

Levyn helmi on kaksikon yhteinen sävellys ”On My Way to Texas”, tarttuva road-
biisi. Se on ylistys
yksinäisen tähden valtiolle ”where people really dig the blues”.
”High Heeled Sneakers” ei kauheasti poikkea kappaleen tusinasta muusta
versioista. Nickin laulu kuulostaa kyllä hyvältä, samoin urut. ”Life Is Too Short”-
kappaleessa on hieno, kouriintuntuva bluesfiilis ja elämänmakuinen sanoma.
”You Look So Good to Me” toimii hyvin tanssikappaleena.
Brian Calwayn
mahtava huuliharppusoolo piristää Nickin sävellystä.

Ray Charlesin gospelmukaelman ”I Got a Woman” mukaan ottamista täytyy
vähän ihmetellä. 50-luvun sanoma naisen paikasta kotilieden ääressä ei oikein
istu tämän päivän kuvioihin. Sinänsä vauhdikas kappale, vaikka sarkastisesti
todeten (zydeco)hanuri on tässä ihan oikeassa paikassa...

ANNAMARI LAUSALA


Andy T - Nick Nixon Band featuring Anson Funderburgh: Drink Drank Drunk.
Delta Groove Music, 2013

Andy T (kitara), Nick Nixon (laulu), Anson Funderburgh (kitara ja rytmikitara), John
Garza (basso), Christian Dozzler (piano ja haitari), Kevin McKendree (piano),
Larry van Loon (urut), John Street (urut), Steve Mackey (basso), Johnny Bradley
(basso), Danny Cochran (rummut), Wes Starr (rummut), Jim Klingler (rummut),
Ron Jones (saksofoni), Brian ”Hash Brown” Calway (huuliharppu), Markey
(taustalaulu)

Tuottaja: Anson Funderburgh


Linkit:
Andy T - Nick Nixon Band, Delta Groove
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2013
.
 
Etusivulle
 
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English