Blues-Finland.com - Bert Deivert

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

HAASTATTELUSSA BERT DEIVERT

5.10.2011

Bert Deivert, T-Model Ford ja Bill Abel Clarksdalessa.

Bert Deivert: Kansainvälinen mandoliinimies
Ruotsalaistuneen amerikkalaisartistin tarina on rutkasti muutakin kuin uusi
levy "Kid Man Blues". Miten hän päätyi putkaan Perussa? Entä miten
hiljennetään 500 raggaria? Bert Deivert kertoo...

Lokakuun alkupuolella 2011 julkaistaan uusi albumi yhdeltä tämän vuosisadan
harvoista blues-mandolinisteista. Levy on Bert Deivertin 38-vuotisen uran
kymmenes. "Kid Man Blues", joka purkitettiin useampien vuosien aikana
Ruotsissa, Thaimaassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa, sisältää yhdessä paketissa
palkittuja alkuperäiskappaleita sekä standardeja ajalta ennen Toista
maailmansotaa.

Mukana on vierailevia artisteja armeijan verran: edesmenneestä
rumpalisuuruudesta Sam Carrista aina Sven Zetterbergiin, Memphis Goldiin,
Willie Salomoniin, Brian Krameriin, Tom Paleyhin, Lasse Johanssoniin ja
Dulyasit "Pong" Srabuaan...

Blues-Finland.com (Andres Roots): Aloitetaanpa alusta. Bert, synnyit
Bostonissa vuonna 1950 ja muutit Eurooppaan 24 vuotta myöhemmin. Miksi
lähdit USA:sta ja miten päädyit Ruotsiin?

Bert Deivert: Olin melkoisen kyllästynyt maan skeneen ja poliittiseen
tilanteeseen. Olin harkinnut muuttamista Kanadaan. Vuoden 1969 kutsunnoissa
sain korkean numeron; oli siis onnea, etten joutunut Vietnamiin. Tapasin
ruotsalaisen tytön San Franciscossa ja sitten se oli menoa – asuimme Ruotsissa,
vähän aikaa Hollannissa ja sitten taas Ruotsissa. Saimme kaksi hienoa poikaa, ja
entisen puolison kanssa – erosimme 1982 – välit ovat edelleen hyvät. Jäin
Ruotsiin ollakseni lähellä lapsiani. Ennen pitkää tapasin toisen naisen, jonka
kanssa olen edelleen kimpassa. Meillä on tytär. Minulla on kolme lasta Ruotsissa,
joten en ole lähdössä täältä minnekään...

Grammy-ehdokkaan, laulaja-lauluntekijä Peter Casen Wikipedia-artikkelissa
mainitaan 70-luvun alun San Franciscon musiikkiskenestä kertova, "Bert
Deivertin ohjaama" dokumentti "Nightshift". Mistä kyseisen elokuvan voi
saada käsiinsä? Onko muita elokuvateoksia, jotka saattaisivat kiinnostaa
musiikkisi kuuntelijoita?

Olimme Peter Casen kanssa katumuusikkoina San Franciscossa. Rahoitin
katusoittamisella filmiopintojani San Francisco Art Institutessa. Kyseinen leffa oli
maisterintutkintoni lopputyö. Alkuperäinen materiaali on kadonnut. Myöhemmin
digitalisoin yhden työversioista, mutta sekin katosi tietokoneen kaaduttua. Peter
tahtoisi minun saattavan työn loppuun, hänellä on raakaversio dvd:llä, mutta en
jaksaisi leikata sitä taas! Muitakin filmejä toki on. Kokeellista kamaa, joka on
voittanut palkintoja USA:ssa, Ruotsissa ja Italiassa. En tiedä, kiinnostaisivatko ne
kuitenkaan musafaneja.

Peter kirjoitti yhteisestä ajanjaksostamme kirjan nimeltä "As Far As You Can Get
Without A Passport" (Niin pitkälle kuin passitta pääsee), ja pysyimme
yhteyksissä. Hän on mukana myös edellisellä levylläni "Takin' Sam's Advice".

Vuonna 1985 olit jonkin aikaa katusoittajana Perussa. Mikä on sen matkan
tarina?

Tapasin Hollannissa bändin nimeltä Yuyachifca. Autoin heitä saamaan
levytyssopimuksen Bo "Bosse" Hanssonin kanssa. Lähdimme Bossen, joka oli
tuottajani OPUS 3:lla Ruotsissa, kanssa Hollantiin. Autoin tuotannossa ja soitinkin
levyllä. Yuyachifcan kaverit olivat hollantilaisia, mutta soittivat bolivialaista ja
perulaista musiikkia. Kiinnostuin asiasta todella ja hain kulttuurivaihtoapurahaa.
Pääsinkin tapaamaan muusikkoja Ecuadorista, Boliviasta ja Perusta sekä
tutustumaan syvemmin Andien musiikkiin. Aloin jammailla perulaisten
katumuusikkojen kanssa. Jostain kumman syystä heitä hämmästytti, että pystyin
improvisoimaan – minulla tosin oli paljon opittavaa charangon soittamisesta! He
pyysivät minua liittymään heidän ryhmäänsä ja matkustamaan heidän kanssaan.
Niin teinkin. Kukaan bändistä ei puhunut englantia. Musiikin lisäksi opinkin paljon
espanjaa. Se oli mahtavaa aikaa!

Yhtenä iltana meidät pidätettiin, kun olimme odottamassa bussia. Meitä epäiltiin
terrorismista. Yhdellä kavereista oli Limasta ostettu espanjankielinen kirja
Bolivian kaivosmiehistä. Lisäksi meillä oli piirros yliopiston salin lavasta, jolla
tulisimme soittamaan. Poliisi piti kirjaa kommunistisena ja piirrosta poliisiaseman
pommittamissuunnitelmana. Uskomatonta! Minulla oli USA:n passi ja he olivat
todella epäileväisiä: mitä amerikkalainen teki Ruotsissa? Perulainen
maanpakolainen Hugo Blanco asui Ruotsissa, ja he kyselivät, tunnenko hänet...
Päädyin poliisien uhkailemaksi ja ryöstämäksi. Lähdin Limasta heti kun pääsin
putkasta.

Äänitit kolme albumia Eric Bibbin kanssa vuosien 1979 ja -83 välillä. Miten
tapasitte? Onko älppäreitä vielä saatavilla?

Morjenstimme ensi kertaa 70-luvun
puolivälissä. Hän oli heittänyt keikan
Karlstadissa gospel-laulaja Cyndee Petersin
kitaristina. Mielestäni Eric oli paljon Cyndeetä
parempi ja ihmettelin, miksei hän ollut
konsertin pääesiintyjä. Muutamia vuosia
myöhemmin olimme samalla levymerkillä,
OPUS 3:lla, ja sain tuottajaltani Ericin
osoitteen. Ehdotin kirjeitse hänelle
yhteistyötä. Hän oli hyvin innokas, joten
sovimme studiopäivämäärän ja Bosse tuli
tuottajaksi. Ensimmäinen albumi "April Fools"
– äänitetty aprillipäivänä, tottakai - oli
yhdistelmä omaa materiaaliamme ja tuttujen
kirjoittamia biisejä. Myöhemmin teimme kaksi
levyä lisää. "River Road" oli ensimmäinen
Ruotsissa ilmestynyt ruotsalaisen tuottama
folk-cd. Sitä seurasi vielä "Hello Stranger".
Kahdessa viimeisessä oli omien kappaleiden
lisäksi folk- ja blues-sävyjä sekä mustasta
että valkoisesta musiikkiperinteestä.

Bert ja Eric vuonna 1979.

Äänemme ja kitaratyylimme täydensivät toisiaan melkoisen hyvin. Toisaalta
keikkojen saaminen oli tuohon aikaan vaikeaa. Siksi emme kiertäneet.
Valitettavasti mitään albumeista ei ole saatavilla – ehdin jo suunnitella Best of -
kokoelmaa ja ystäväni Bosse Hansson digitalisoida mastereita. Hän kuitenkin
menehtyi toukokuussa. En tiedä, mitä mastereille nyt tapahtuu.

Kiersit 80-luvulla Ruotsissa rockabilly-legenda (hiljattain White Stripesin
Jack Whiten kanssa levyttäneen) Wanda Jacksonin kanssa. Millainen hän oli
tuohon aikaan?

Keikkabuukkaaja soitti, hän halusi Wandalle sooloartisteja lämppäreiksi ja
taustabändin. Esitin soolona omia biisejäni ja soitin kitaraa, mandoliinia ja
banjoa. Lisäksi lauloin hänelle taustoja. Vedimme kaikki hänen hittinsä, mutta
tanssimista hän ei sallinut. Hän päätti kaikki keikat gospelilla ja kertoi yleisölle,
kuinka oli hyväksynyt Kristuksen pelastajakseen. Kerran hän poistui lavalta
kesken biisin ja minun oli mentävä keskeyttämään show. Tämä tapahtui
Värmlandin Rottnerosissa. Paikalla oli yli 500 raggaria – USA:ssa heitä kutsuttiin
nimellä 'greaser' – jotka ajelivat ennen keikkaa ympäri parkkipaikkaa soittaen
Wandan 50-luvun biisejä. Tunnelma muuttui pelottavaksi, kun pyysin heitä
lopettamaan tanssimisen. Turvamiehet pystyttivät mellakka-aidan esiintyjien ja
yleisön välille. Kiertueen päätyttyä Wanda antoi minulle lahjaksi signeeratun
Uuden Testamentin...

Nyttemmin olet muun muassa tehnyt duoalbumin legendaarisessa New Lost
City Ramblersissa soittaneen Tom Paleyn kanssa. Banjovelho, 83, taitaa olla
sinulle sekä kaveri että sankari?

Aloin tosissani kuunnella New Lost City Ramblersia 70-luvulla Ruotsissa. Oli
mahtavaa tavata Tom, kun meidän molemmat oli buukattu Vaxholms Visfestivalille
80-luvun alussa. Olimme heti samalla aaltopituudella ja olemme pitäneet
yhteyttä. Hän käy Ruotsissa melkein joka vuosi ja lähes kaikilla visiiteillään asuu
luonamme viikon verran. Minä puolestani käyn mahdollisuuksien mukaan
Lontoossa ja majailen hänen luonaan.

Teimme itse asiassa levyn OPUS 3:lle. Sitä ei kuitenkaan koskaan julkaistu yhtiön
rahaongelmien takia. Sitten Gravitationin tuottaja pyysi meitä tekemään cd:n
hänelle, ja teimme töitä käskettyä. Promosyistä Gravitation halusi Tomin
artistiksi; levyn esittäjä on "Tom Paley featuring Bert Deivert", vaikka se on
oikeastaan duolevy. Tom vastusti ajatusta. Minulle homma oli kuitenkin cool.
Tärkeintä oli saada levy ulos, koska Tom ei ollut tehnyt cd:tä vuosiin. Toivomme
voivamme tehdä toisenkin levyn kunhan hän on riittävän hyvässä kunnossa
matkustamaan tänne. Hän on mukana sekä "Takin' Sam's Advice"- että "Kid Man
Blues" -levyllä ja laulaa edelleen upean nuorella äänellä!

Mitä sankareihin tulee, "Kid Man Blues" on omistettu legendaarisen rumpalin
Sam Carrin muistolle. Sam soittaa levyn 12 kappaleesta kahdella, mukaan
lukien kohokohdaksi nousevalla "Lula"-raidalla. Kertoisitko kyseisistä
Mississipin-sessioista?

Tapasin Samin alun perin T-Model Fordin "Jack Daniel Time" -sessioissa
Clarksdalen Red's Loungessa tammikuussa 2008. Sam oli mukavaa seuraa. Bill
Abel oli soittanut hänen kanssaan. Kun olimme pitämässä sessiota Billin luona
lokakuussa 2008, Bill soitti Samille. Tämän vaimo Doris oli joutunut sairaalaan
vakavan diabeteksen takia ja häneltä oli jouduttu amputoimaan molemmat jalat.
Ajat olivat kovat eikä Samin itsensäkään terveys ollut järin hyvä. Hän oli silti
herrasmies ja tuli soittamaan kanssamme. Sam ei jaksanut soittaa kuin noin
kolme minuuttia kerrallaan. Pidimmekin kappaleet lyhyinä. "Lulasta" tuli kuitenkin
pitkä jami. Kun pääsimme loppuun, Sam sanoi: "Whoooo..." - hän oli aivan poikki.

Bill ja minä olemme tuumanneet, että se oli
varmasti Samin viimeinen levytyssessio. Hän
kuoli vuotta myöhemmin, ennen kuin ehdin
soittaa hänelle yhtäkään purkittamistamme
biiseistä. Oli hienoa saada soittaa hänen
kanssaan: hän oli nöyrä, suuri muusikko ja
hän kertoi uskomattomia juttuja
soittokavereistaan. Ongelmistaan huolimatta
hän oli hyvällä tuulella. Heitin hänet autolla
kotiin ja kävin hänen luonaan. Katselin
kaikkia seinällä riippuneita tauluja ja
palkintoja... hän oli Mississipin kuvernöörin
suosikkirumpali!

"Rob and Steal" -kappaleelle olet saanut välimatkoista huolimatta Carrin,
Abelin ja Sven Zetterbergin yhteen. Miten se tapahtui?

Välimatkan lisäksi pitkä oli aikakin. Alkuperäisistä Mississipin-sessioista oli jo kaksi
ja puoli vuotta! Olin Svenin keikalla lämppärinä Göteborgissa. Sven oli kipeä,
mutta ammattilaisena hän veti show'n läpi ja soitti vielä pari biisiä meidänkin
kanssamme. Kukaan ei taatusti huomannut hänen olleen kipeänä. Meillä oli
hauskaa ja Sven innostui. Niinpä pyysin häntä mukaan yhdelle kappaleelle ja hän
vastasi myöntävästi. Hän lähetti minulle huuliharppulevynsä. Ajattelin, että hänen
soundinsa kävisi hyvin yhteen Samin kanssa. Minusta oli myös siistiä, että hänet
saisi samalle raidalle, koska Sam oli soittanut Sonny Boy Williamson II:n kanssa
Arkansas'n osavaltion Helenassa. Tiesin Svenin diggailevan Sonny Boyn soitosta.
Lopputulos on mahtava juttu meille kaikille... pidän todella siitä kappaleesta. Se
on funkaava ja down home.

Uuden albumisi lauluista kolme on äänitetty Bangkokissa, Sexy Pink
-studiolla. "Nongharn Blues" on jo voittanut arvokkaan Kom Chad Leuk
-palkinnon Thaimaan vuoden 2009 parhaana instrumentaalina. Mikä
Bangkokissa inspiroi sinua?

Ihmisten ystävällisyys, muusikoiden välinen toveruus, fantastinen kulttuuri,
mahtava ruoka, temppeleiden rauhaisa tunnelma, upeat luonnonnäköalat,
asuminen Chao Phraya -joen rannalla keskellä kaupunkia...

Myös muusikot ja studiot ovat huippuluokkaa. Olemme Pongin, joka on
musiikkikaverini Bangkokissa, kanssa tehneet albumin nimeltä "13 Samsen". Se
julkaistaan pian. Odottelemme vain, että Charlie Musselwhite saa valmiiksi
osuutensa yhteen kappaleista.

ANDRES ROOTS

Linkit: Bert Deivert kotisivu ja Reverbnation

.

Jaa juttu profiilissasi: |