Toukokuun lopulla The Blue Cats saapuu seuraavan kerran Suomeen keikalle, ja
silloin on tarkoitus kuvata myös live-dvd.
En ole koskaan ollut hyvä sijoittelemaan musiikkia eri genreihin. Erityisesti
kaikkien billy-päätteisten tyylien kohdalla olen valmis nostamaan kädet pystyyn
saman tien. Sitä paitsi vuosien saatossa olen havainnut, että mielenkiintoisin
musiikki tulee useimmiten jostain eri tyylien väliseltä jättömaalta. Niillä seuduin
seikkailee myös The Blue Cats.
Visiitti menneeseen maailmaan
Viime syksynä uuden levynsä julkaisseen The Blue Catsin moninainen historia
ulottuu 80-luvun alkuun. Jo silloin bändin ideana oli päivittää diggailemaansa
rockabillya ajanmukaisemmaksi. Perinteikkään rokkauksen mausteeksi tarttui
lisävimmaa ja sävyjä jälkipunkista ja uudesta aallosta. Sitä kautta The Blue Catsin
oma tyyli muovautui ja toimi suunnannäyttäjänä monille tuleville bändeille.
Vastakkainasettelun aika ei kuitenkaan ollut vielä ohi, joten musiikillisten raja-
aitojen yli loikkimista hieman karsastettiin rockabillypiireissä. Bändi alkoi hitaasti
löytää kuulijakuntaansa ja saikin kosolti uskollisia kannattajia.
Reilut kymmenen vuotta kestäneen elinkaarensa aikana The Blue Cats ehti
keikkailla ja levyttää myös The G-Men- ja Beltane Fire -nimillä. Ensin mainittu
ryhmä julkaisi yhden ep:n vuonna 1982. Sitä muistellaan edelleenkin neobillyn
merkkiteoksena. Beltane Fire sai puolestaan pitkäsoiton aikaiseksi vuonna 1985.
Siinä missä G-Men oli juurevampaa kamaa, Beltane Fire otti jokusen sivuaskeleen
mahtipontisen hard rockin suuntaan. Jotta kuvio saadaan todella sekaisin,
mainitaan myös se, että 90-luvun vaihteessa bändi toimi pari vuotta Amerikan
mantereella. Silloin nimenä oli Flame of The West. Hyvin ovat herrat jälkensä
peittäneet.
Vuonna 1992 oli vuorossa paluu Britanniaan ja The Blue Catsiksi. Bändi teki myös
uuden levyn. ”The Tunnel” oli onnistunut ja kehuttu kokonaisuus. Bändi jatkoi
keikkailua. Kaikki näytti sujuvan hienosti, kunnes uusikin into laantui yllättävän
pian. Vuotta myöhemmin bändi päätti laittaa billyt pussiin.
Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin...
Yhä jatkuva The Blue Catsin uusi tuleminen tapahtui viisitoista vuotta myöhemmin
vuonna 2008. Keikkamenestys on viime vuosina ollut hurjaa. Levyjäkin on alkanut
ilmaantua. Viime vuonna Bluelight Records julkaisi ”The Tunnelin” uudelleen
masteroidun ja G-Menin ep:llä täydennetyn uusintapainoksen sekä nyt lähempään
tarkasteluun otettavan, pääosin uutta materiaalia sisältävän cd:n ”Best Dawn
Yet”.
Toukokuun lopussa The Blue Cats saapuu Helsingin Virgin Oil Co:ssa
järjestettävään Rockabilly Heavyweight Tournamentiin. Luvassa ovat melkoiset
rokkikekkerit, sillä illan muita raskassarjalaisia ovat Robert Gordon ja Matchbox.
Keikalla tallennettaneen The Blue Catsin tuleva live-dvd. Mutta tsekataanpa tämä
uusin levy nyt ensin...
Best Dawn Yet
Tarttuessani The Blue Cats -uutuuteen osaan toki odottaa yllättäviäkin vetoja.
Täysin varma en silti ole mitä odottaa. Levyn alkupuolen pysyn vaivatta kartalla.
Kärkeen tarjotaan kolme billy-tyyppistä menopalaa. Ensimmäisenä
singlelohkaisunakin julkaistu ”Billy Ruffians” avaa pelin vauhdikkaasti. Sitä
seuraava – huhtikuun alussa seuraavana singlenä ilmestyvä – ”The Norton Spirit”
pistää vielä vähän lisää virtaa koneeseen. Molemmat rallit edustavat tyylillisesti
tenhoisaa modernimpaa menoa. Ne saavat alakerran sedän riemuksi myös jalan
naputtamaan vinhasti lattiaan. Levyn avausraita erottuu tekstinsä puolesta melko
tavalla tämän päivän valtavirtarokista. 1800-luvun alkupuolen meritaistelut kun
eivät taida olla kovinkaan yleinen laulun aihe. Kakkosen moottoripyöräteemasta
saattaa jo useampikin kuulija löytää enemmän kosketuspintaa.
Billy Furylta lainattu ”Turn My Back On You” tulkitaan perinteikkäämmin
nikotellen. Ikivanha lehmipoikaballadi ”Blue Prairie” herkistää tunnelman kerrasta.
”My Dark Dark Mind” lähtee laajentamaan repertuaaria. Intro lupaa countrya,
mutta laulussa on vahvasti 80-lukuinen pop-soundi. Kaikkein yllättävin seikka on
se, että huomaan tykkääväni tästä sekoituksesta.
Seuraavaksi tuleva ”Badon Hill” pysyttelee yllätyksekseni countryna aina introsta
loppuun saakka. ”Long Road Home” on sen verran nopeampi, että se menee jo
rockabillyksi.
Tämän jälkeen lähdetäänkin taas vähän kauemmaksi. Jo Beltane Firen levyltä
löytyneessä ”Captain Bloodissa” suunnataan seikkailemaan merirosvohommiin.
Oikeastaan vain pystybassokomppi jää maamerkiksi muistuttamaan
lähtöpaikasta, jotta joskus osattaisiin takaisinkin. Muilta osin suunta otetaan
jonnekin uuden aallon maailmaan.
Tuttuihin maisemiin palauttava ”Burnette” lainailee vahvasti ”Lonesome Trainia”,
ja kyllähän se vaan passaa. Puolitempoisesti jumpsutteleva ”Followin Ahab” on
mainio ralli. Sekin tarjoaa popimpia sävyjä, mutta juuri sopivassa
sekoitussuhteessa. Se ei ole aivan yhtä räikeä irtiotto kuin pari kollegaansa.
Levyn loppumetreillä tulee vielä vanha tuttu ”Secret Agent Man” vastaan. Hän
vaikuttaa aavistuksen kireämmältä ja uhkaavammalta kuin yleensä, mutta
sellaista kai se agenttihommissa näinä aikoina on. Levyn päätöksenä
rauhoitutaan Lucky Luken mieleen tuovan ”Lonesome Desperado” -balladin
parissa.
Blue Cats onnistuu keittämään neobillystään kerrassaan mielenkiintoisen ja
toimivan sekoituksen. Voidaan todeta Sinikissojen olevan kovassa iskussa tällä
vuosituhannella. Onkin jännää nähdä ja kuulla, minkälaisiin maisemiin bändin
seuraava levy kuulijat mukanaan vie – ja millä nimellä se julkaistaan...
MARKO AHO
The Blue Cats: Best Dawn Yet. Bluelight Records, 2012
Clint A. Bradley (laulu, kitara), Carlo Edwards (soolokitara), Stef Edwards
(rummut), Steve Whitehouse (kontrabasso)
Linkit: The Blue Cats / Beltane Fire, Rockabilly Heavyweight Tournament,
Sony Music
.
|
