Blues-Finland.com -Blues Live! 2009 Jyväskylä

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

8.10.2009 Pia Bos, Heikki Silvennoinen, Juha Verona
Elämänmakuista elävää bluesia
Tämänvuotinen Blues Live -pääkonsertti valotti bluesin eri tyylisuuntia.
Esityksiä oli kuultavissa ja nähtävissä kahdessa kerroksessa, joten
innokkaimmat kuulijat saivat nauttia musiikista taukoamatta.

Heikki Silvennoinen bändeineen oli jo aloittanut musisointinsa allekirjoittaneen
astuessa sisään festivaalin pääkonsertin tapahtuma-areenalle ravintola
Jyväshoviin. Hyvin kulkevan "Steady Rollin' Manin" sävelet tervehtivät tulijaa.
Ensimmäisen esiintyjän rooli ei tuntunut suuremmin haittaavan Heikkiä, jonka
välispiikit olivat leppoisan huumoripitoisia. Omaa tuotantoaan olevan "I'm Gonna
Change My Life" -biisin mies kertoi savolaisittain ylpeänä olleen jossain vaiheessa
Radio Suomen soitetuimpien levyjen listalla – jopa sijalla 55.

Silvennoisen ohjelmisto koostui sekä miehen omista tuotoksista että hyvin
valikoiduista covereista. Reggaena esitetty Jimi Hendrixin "Fire" alkoi
psykedeelissävyisellä kitaraintrolla, jota Okke Komulaisen luoma mattomainen
syntsasoundi säesti tyyliin sopivasti. The Allman Brothers Bandin ohjelmistosta
tuttu "Soutbound" kulki upeasti, etenkin basisti Juha Veronan Rocco Prestia -
tyylisen soitannan ansiosta.

Setin puolen välin tienoilla koitti Jyväshovissa yleensä vallitsevaan musiikilliseen
ilmapiiriin sopiva hieman iskelmällisempi osio kolmen biisin Q-Stone -potpurin
ajan. Sen jälkeen palattiin juurille Elmore Jamesin "I Can't Hold Outin" sävelin.
Basisti Verona esitteli taidokkaasti kuinka sähköbassosta, äänensävypotikoihin
koskematta, lohkeaa kontrabassomaiset soundit pienellä soittotatsin
muutoksella.

Varsinaisen settinsä Silvennoinen bändeineen päätti Heikin ikisuosikin Eric
Claptoninkin aikoinaan esittämään "Singing The Blues" -kappaleeseen. Encorena
kuultiin Creamin "White Room", jossa toinen kosketinsoittaja Pia Bos lauloi
alunperin Jack Brucen vetämät osuudet ja Jani Auvinen mätti
nuoruudenintoisen rumpusoolon.

Kokoonpanossa tapahtuneet muutokset ovat olleet piristysruiske Silvennoisen
bändin lavailmeeseen. Lisäksi Heikille sanojensa mukaan paremmin sopiva
varhainen esiintymisajankohta oli omiaan lisäämään artistin hyväntuulisuutta.

Sinisäveliä akustisesti tunnelmoiden

Bändivaihtojen ajaksi saattoivat bluesinnälkäisimmät laskeutua kerrosta
alemmaksi Hoviraitille kuuntelemaan kitarataituri Jussi Hämäläisen ja
lyömäsoittaja Jari Vireahon muodostaman duon musiikkiesityksiä. Parivaljakko
oli napannut soitantaansa elementtejä niin bluesista, jazzista kuin countrystakin.
Varsin mielenkiintoisia olivat Hämäläisen omintakeisen slidekitaroinnin sävyttämät
versiot tutuista klassikoista kuten "Caravan" ja "The House Of The Rising Sun".

Akustisissa tunnelmissa jatkettiin myöskin yläkerran päälavalla Edentonista,
Pohjois-Carolinasta kotoisin olevan, mutta nykyisin Saksassa asuvan Big Daddy
Wilsonin (laulu, kitara ja lyömäsoittimet) ja saksalaiskitaristi Jochen Bensin
toimesta. Big Daddyn laulu ja musisointi on vahvasti gospel-perinteen
sävyttämää. Lauluissaan hän pohtii syvällisesti ihmisluonnon perimmäistä
olemusta.
.

Big Daddyn omista sävellyksistä ja sanoituksista koostuneen setin mieleen
jäävimpiä tulkintoja olivat lapsuusajan kotiseudusta kertova "Country Boy" ja
elonmatkan varrelle sattuneista kovista kokemuksista kertova "Walk A Mile In My
Shoes".

Koti-ikäväänsä jo jonkin aikaa reissussa olleet miehet purkivat kappaleella
"Intercity Train". Osuutensa päätteeksi Wilson ja Bens esittivät samanhenkisten
ihmisten veljellisestä rakkaudesta kertovan, voimallisen tulkinnan vahvasti Richie
Havensin hengessä.

Sielukasta naisnäkökulmaa

Upeaääninen ja valovoimaisesti esiintyvä Deira Farr valloitti lavan säestäjänään
pitkän soittokokemuksen omaavan norjalaisen, basisti Krister Palaisin vetämä
The Stop Tripping Blues Band. Yhtyeen neljän jäsenen yhteenlaskettu ikä on
reilusti yli 200 vuotta. Taustabändin soitanta oli varmaotteista, Rune Rodnen
Hammond-uruin sävytettyä "vanhan liiton" meininkiä. Jostain syystä Roald
Holmströmin kitarointi oli aluksi hieman onnahtelevaa, mutta illan edetessä mies
lämpeni ajoittain hurmioituneeseen soittotilaan.

Vauhdikkaan aloituksen jälkeen Deitra esitti George W. Bushille omistetun
biisinsä "Bad Company". Mieleen painuva oli myös kotikaupunkiaan, Chicagoa,
kuvaileva "Anywhere But Here", jossa rumpali Arne Haugen loistavasti sekoitti
shufflekomppiin hi-hatilla hienoa trioli-kuviota.

Yleisön joukosta kuului vaateita esittää Muddy Waters -klassikko "Rollin' And
Tumblin'". Deitra vastasi topakasti ohjelmistonsa muotoutuvan vain ja ainoastaan
hänen omista kappaleistaan. Encorena kuultiin kuitenkin yllättävä valinta, "Key To
The Highway", joka esitettiin varsin standardimaisena versiona.

Vuodesta 1975 eri bändien mukana laulaneen Deitra Farrin yleisöön hyvin
uponnut tulkinta oli lämminhenkistä ja sielukasta. Vuosien saatossa hänet onkin
useasti palkittu suorituksistaan, muun muassa W.C. Handy -palkinto (Best
Traditional Blues Female Singer Of The Year 1996). Ammattitaitoinen,
soul-bluesiin syvemmin perehtynyt taustabändi sopisi Deitran äänivarojen kanssa
yhteen Jyväskylässä häntä säestänyttä norjalaisnelikkoa paremmin.

Päätös ruotsalaisittain

Illan viimeisenä esiintyi läntisestä naapurimaasta kotoisin oleva Jim's Combo,
joka heitti Blues Livessa pienimuotoisen Suomen-kiertueensa päätöskeikan.
Kokoonpano on uusi tuttavuus pohjoismaisella bändikartalla, mutta sen jäsenet
ovat tuttuja monista eri yhteyksistä. Musiikissaan yhtye yhdistelee Louisianan
rytmejä, New Orleansin sointuja sekä Chicago- ja delta-bluesia.

Illan ensimmäiset huuliharppusuoritukset kuultiin Jim's Combon aloitettua aktinsa
varsin Chicago-henkisesti "You Don't Love Me" -esityksellä. Harpun kimpussa
työskennellyt Stefan Dafgård tuntui olevan tekijämiehiä. Kitaristi Martin
Abrahamsson oli aluksi hieman jännittyneen oloinen, mutta neljännen biisin
(Crying Won't Help You) upea, Muddy Watersinkin mieleen tuonut slidekitarointi
vapautti miehen täysin.

Rytmiryhmä Mikael Fahleryd (kontrabasso) ja Jim Ingvarsson (rummut) pitivät
täysipainoisesti eläytyen rivakkaa tempoa yllä – jopa siinä määrin, että tuli
mieleen pojille maksettavan korvauksen olevan sidottu soitettujen nuottien
määrään.

Bändin soitossa oli kuultavissa elementtejä monilta bluesin suurnimiltä, kuten
Sonny Boy Williamsonilta, Otis Rushilta sekä Albert ja Freddie Kingiltä.
Kaipaamaan jäin sellaista omaleimasuutta, jota esimerkiksi kotoiselta samalla
musiikkirintamalla operoivalta T. Leino Bandilta löytyy huomattavasti enemmän.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin hieno päätös hienolle illalle.

Suomi-Ruotsi -maaottelu, ottelijoinaan H. Silvennoinen ja Jim's Combo, oli yleisön
suosionosoituksilla mitattuna tällä kertaa tasaväkinen. Kisakumppanit pistivät
kaikkensa peliin ja onnistuivat suorituksissaan mukavasti. Palkintoja ei jaettu,
mutta mainetta ja kunniaa sitäkin enemmän.

Blues Live ry:n puheenjohtaja Hessu Heinonen kommentoi järjestelyjen
onnistuneen hyvin. Tämänvuotiset esiintyjät olivat varmoja sijoituksia, yksikään
ei pettänyt lupauksiaan ja odotuksiaan. Ensi vuonna tulee kuluneeksi
kolmekymmentä vuotta ensimmäisestä Blues Live-tapahtumasta, joten jonkin
sortin juhlat ovat tiedossa. Siihen saakka: Keep the Blues Alive!

TT TARKIAINEN, teksti ja kuvat

Linkki: Blues Live!