Blues-Finland.com - Brian Kramer

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

HAASTATTELUSSA BRIAN KRAMER

14.5.2012

Brooklynin bluesia ja Tukholman jameja
Blues on ollut Brian Kramerin elämäntehtävä teinivuosista asti. Kramer, jonka
ensikosketus bluesiin syntyi myymälävarkauden kautta, kertoo slide-
kitarasta, matkoistaan ja cooleista hatuista.

Bluesin taival on vienyt slide-kitaristi Brian Krameria Afrikkaan ja takaisin.
Matkan varrella musiikillisiksi ystäviksi ovat tulleet monet hahmot Larry
Johnsonista Eric Bibbiin. New Yorkista kotoisin olevan Kramerin
debyyttilevyllekin (Win or Lose, 1989) eksyi jo isoja nimiä – mukana olivat Junior
Wells ja Mick Taylor.

Suomalaista yleisöä Brian viihdytti viimeksi Muddy Waters -tribuuttikeikoilla,
taustallaan Tomi Leino, Eero Paalanen ja Mikko Peltola. Etelänaapurissamme
Virossakin hänet nähdään piakkoin: Kramer lyö hynttyyt yhteen (niin ikään
Ruotsiin asettuneen amerikkalaisen) Bert Deivertin kanssa. Kaksikko esittää
Toista maailmansotaa edeltävältä ajalta peräisin olevaa bluesia Haapsalussa.

Kun Kramer ei ole tien päällä, hän pitää majaa Tukholmassa ja isännöi kuuluisan
Stampen-klubin viikoittaisia jameja.

Blues-Finland.com (Andres Roots): Muuttaminen Brooklynistä Tukholmaan oli
varmasti iso muutos. Miksi ihmeessä Tukholma?

Brian Kramer: Tein rundin Ruotsissa vuonna 1990. Se oli ensimmäinen matkani
USA:n ulkopuolelle. Inspiroiva reissu. Amerikkalainen blues sai kiinnostusta ja
huomiota osakseen, ja se tuntui vähintäänkin koukuttavalta. Tapasin nykyisen
vaimoni, joka on ruotsalainen, samoihin aikoihin. Kun tuli mahdollisuus muuttaa
Ruotsiin, otin siitä onkeeni... enkä ole katunut tippaakaan!

Muistatko, milloin kuulit bluesia ensi kerran? Tai sen, kun tajusit bluesin
olevan Sinun juttusi?

Oli kaksi ratkaisevaa hetkeä. Ollessani 15-vuotias näpistimme kaverini kanssa
käytettyjä levyjä eräästä pikkupuodista Brooklynissä. Yksi niistä sattui olemaan
Lightnin' Hopkinsia – se oli ensimmäinen kerta, kun olin kosketuksissa oikean
bluesin kanssa. Noin vuotta myöhemmin näin jonkun toisen kaverini kanssa
Muddy Watersin livenä New Yorkissa. Se oli tajunnan räjäyttävä kokemus ja
sinetöi koko homman... tunsin tähän musiikkiin uppoutumisesta tulevan
elämäntehtäväni.

Oppi-isiisi kuuluvat Junior Wells, Buddy Guy ja Larry Johnson. Miten päädyit
soittamaan slideä 30-luvun National-kitaroilla, etkä urbaaneilla ja sähköisillä
keinoilla kuten mentorisi?

Se ei oikeastaan ollut musiikillinen valinta. Mielestäni kyse oli vain soittimen
valitsemisesta. Junior sanoi minulle: "Sinun on löydettävä oma äänesi!" Niinpä
otin sellaisen soittimen, joka tuntui puhuvan minulle. Olen toki soittanut paljon
sähköistä Chicago-tyylin bluesiakin.

Keitä pidät suurimpina inspiraatioinasi ja vaikuttajinasi?

Inspiraatiot ovat vaihdelleet elämänvaiheitteni ja persoonani kehittymisen
mukaan. Alussa Delta- ja Teksas-soittajat olivat tietenkin pinnalla. Erityisesti
Robert Johnson, Big Bill Broonzy, Lightnin’ Hopkins ja Muddy. Myöhemmin
ekspressiiviset slide-soittajat Robert Nighthawkin ja Earl Hookerin tapaan.
Heidän soittamisensa välitti tunteita ja rikkoi slide-kitaran rajoja.
.

Aloin tavoitella omaa ääntäni ja etsiä keinoja
kertoa elämästäni bluesin keinoin. Siinä
vaiheessa lauluntekijät alkoivat inspiroida
minua aiempaakin enemmän. Taj Mahal ja
Mose Allison tekivät vaikutuksen. Heidän
musiikkinsa perustui perinteiseen bluesiin,
mutta mukana oli aina myös modernimpi ja
joskus humoristinenkin henki, johon oli
helppo samaistua. Myös Keb' Mo' oli
ensimmäisiä artisteja, joista innostuin. Blues
voi olla positiivista ja nostattavaa musiikkia!

Lisäksi merkittäviä nimiä minulle ovat Chris
Whitley, Blaze Foley ja Steve Earle.
Inspiroijia on paljon.

Viimeisin albumisi "Myself and Mine" oli
intiimi ja akustinen soolotaltiointi.
Millainen seuraavasta tulee – ja milloin
voimme sitä odotella?

Materiaalista on ehkä kolme neljäsosaa
valmiina, mutta otan projektin kanssa

rauhallisesti. Se tulee kuitenkin olemaan bändilevy. Virtuoosimaista soittamista ei
ole luvassa, sillä laulut ja tarinat ovat tärkeämpiä kuin koskaan. On vain
löydettävä oikeanlainen musiikki niitä kehystämään. Ehkä ensi talvena saan
kipinän lähteä studioon.

Soitatko livenä mieluummin soolona vai bändin kanssa?

Vaihtoehdot ovat antoisia omilla tavoillaan. Ne sallivat erilaisia vapauksia. Minulla
on ollut onneksi bändeissäni hienoja muusikoita, jotka saavat reaaliajassa
voimaa inspiraatioistani ja päinvastoin. Soolona taas voi muuttaa kappaleita
lennosta. Bluesin ensirakkauteni leimahti artisteihin, jotka pystyvät vangitsemaan
yleisön yksin ja saamaan itsensä kuulostamaan suurelta ja sävykkäältä. Viihdyn
edelleen hyvin sellaisessa tilanteessa.

Olet pyörittänyt Stampenin blues-jameja vuodesta 1998 – miten Sinulla
riittää siihen energiaa?

Joo, 14 vuotta on pitkä aika tehdä samaa hommaa viikosta toiseen! Energia tulee
siitä kunnioituksesta, joka minulla on tätä genreä kohtaan sekä
mahdollisuudesta esitellä sitä vaikka kokemattomalle yleisölle. Sellaiselle, jolla on
halu kehittyä ja kommunikoida bluesin kanssa. Koskaan ei tiedä, kuka ovesta
astuu sisään ja päätyy lavalle. Rakastuin aikoinaan bluesin mystisyyteen – tyylit,
fiilikset ja tunnelmat elävät jatkuvasti. Teeskennellä ei voi. Kaikki on
ainutkertaista. Kokemuksista saa aina jotain irti, meni homma sitten hyvin tai ei.
Blues-jamien pyörittäminen pitää minut varpaillani ja pirteänä!

Olet soittanut bluesia USA:sta Afrikkaan ja Euroopasta Japaniin. Miten se
eroaa eri maissa – vai eroaako se?

Musiikki on universaali kieli ja blues yksi sen henkilökohtaisimmista muodoista...
mutta mielestäni USA:ssa se on vähiten eloisaa nykyisin – kaikkialla muualla sitä
tunnutaan soitettavan aidommalla tunteella. Amerikkalainen blues perustuu liikaa
isoihin egoihin ja kyseenalaiseen kokemuspohjaan. Sitä ei oikein arvosteta. Eikä
siitä oikein pidetä huoltakaan: blues on elävää musiikkia ja sen pitää elää tässä
päivässä, ei menneisyydessä!

Olin hiljattain jameissa New Yorkissa. Tunnelma oli väsynyt ja muusikot – joita
muuten arvostan kovasti – eivät vaikuttaneet inspiroituneilta saati keskittyneiltä.
Se oli helppo aistia. Energia muuttui heti, kun menin lavalle kahden ruotsalaisen,
Stampenilla kannuksia keränneen muusikon kanssa. Porukka alkoi hihkua ja
tanssia... kaikki lähtee artistin halusta viihdyttää.

Kun pidin työpajoja Etelä-Afrikassa, kaikki halusivat jammata ja oppia "real
bluesia". Se oli aika hassua: valkoinen, buddhalaisuuteen taipuvainen
juutalaiskaveri Brooklynistä opettamassa bluesia sen kotikonnuilla! Lopulta
musiikki nousi pääosaan, löysimme yhteisen sävelen ja meillä oli todella hauskaa.

Jätinkö kysymättä jotakin kertomisen arvoista?

Et kysynyt hatuista – oikea hattu on lähes yhtä tärkeä valinta kuin oikea
resonaattorikitara. Cooleja hattuja minulla onkin melkein yhtä monta kuin
kitaroita! Vakavasti sanoen, seksikäs fedora on kiinnostavampi kuin kaljuuntuva
äijä stagella... vai olenko vain liian itsetietoinen?

ANDRES ROOTS

Linkit: Brian Kramerin verkkosivut, Stampen

.

Jaa juttu profiilissasi: |