Blues-Finland.com - Canned Heat, Hot Tuna - Konserttiarvio, Tampere-talo

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

KONSERTTIARVIO

5.11.2013 Kuvagalleria

Hot Tuna: Casady, Kaukonen, Mitterhoff

Woodstockin veteraaneja Tampereella
Canned Heat ja Hot Tuna soittivat Tampere-talossa lokakuun viimeisenä
keskiviikkona. Turha pönötys loisti poissaolollaan, ja yleisö sai nauttia kaksi
hyvää keikkaa.

Hot Tuna ja Canned Heat käväisivät tuomassa Suomen syksyiseen harmauteen
aimo annoksen USA:n länsirannikon roots-osaamista. Woodstockin veteraanien
tähdittämät iltamat osoittivat, että vanha hippi taitaa todellakin olla monin
paikoin parempi kuin bussillinen uusia.

San Franciscon savuisen huuruisista bluesrockpiireistä 60-luvulla ponnistaneet ja
sittemmin ilmaisuaan huomattavasti kirkastaneet Jorma Kaukonen ja Jack
Casady ovat hyvässä iskussa. Ilman turhaa souvaamista ja kovin nuukasti
spiikatenkin Hot Tuna otti Tampere-talon yleisön haltuun ”pelkän” musiikin
voimalla.

Yleensä kuvitellaan, että tämän kaltaisissa pienkokoonpanoissa jonkun pitää
uhrautua pitämään komppi jatkuvasti kasassa, ettei homma hajoaisi vallan
levälleen. Puoli vuosisataa yhdessä soittanut Hot Tuna -kaksikko voi kuitenkin –
etenkin näin akustisella ja rummuttomalla keikalla – huoletta päästää laulut
omille teilleen kirmailemaan. Tarvetta rippikoulukompin laimikoinnille tai stabiilille
bassokuljetukselle ei setin aikana ilmaantunut. Rytmit saivat vapaasti elää ja
hengittää – komppi kyllä pysyy pitämättäkin. Kitaristin ja basistin yhteispeli oli
siinä määrin saumatonta, että kumpikin päätyi laulun lopuksi samaan aikaan
samaan paikkaan, vaikka he eri teitä monesti sinne kulkivatkin.

Mandoliinimies kapusi ikkunasta

Kaukosen ja Casadyn (jotka Woodstockissa vaikuttivat orkesterissa Jefferson
Airplane) kanssa musisoinut mandoliinimies Barry Mitterhoff osoittautui
mainioksi ja valppaaksi soittoniekaksi. Keikan mittaan runsaasti sooloillut taituri
löysi joka laulusta itselleen sopivan raon. Tarvittaessa dempattu maniska hoiti
rummun virkaa, mutta löytyi sille toki kosolti muitakin virkoja. Erityisesti mieltä
lämmitti tapa, jolla Mitterhoff lähti moniin sooloihinsa. Hän ei lähestynyt niitä
perinteisin maniskamiehen askelin etuovesta, vaan kapusi ikään kuin ikkunan
kautta ketterästi sooloon sisälle ja alkoi operoida sieltä käsin.
.

Kolmikon kaikilta jäseniltä kuultiin hyviä irtiottoja, kun trio yksissä tuumin syöksyi
laventamaan laulujaan. Keikka tarjosi hienoja hetkiä soiton noustessa siivilleen.
”True Religionilla” ja ”Hesitation Bluesilla” käynnistyneestä setistä mieleen
painuivat parhaiten Rev. Gary Davisin ”Children Of Zion” ja ”Barbecue Kingin”
ragtime. Reilun tunnin mittaisen annoksen jälkeen olisi mieluusti nauttinut vielä
lisää näitä tonnikalaisia lämpimiä alkupaloja, mutta eihän tulossa ollut Canned
Heat huono vaihtoehto ollut.

Legendaarisuuskerroin korkealla

Canned Heatin alkuperäiset nokkamiehet Bob "The Bear" Hite ja Alan "Blind
Owl" Wilson ovat jo hyvän aikaa vaikuttaneet muissa hiippakunnissa, joten
bändi on nykyisellään helppo tuomita vain itsensä kopioksi. Suomessa nyt
nähdyllä kokoonpanolla (Tampere-talon lisäksi Heat heitti neljä muuta keikkaa) oli
kuitenkin komppiryhmän ansiosta vankka legendaarisuuskerroin. Heatia jo
pitkään pyörittäneen rumpali Adolfo ”Fito” de la Parran aisaparina nimittäin
bassotteli Larry ”The Mole” Taylor. Kumpikin herroista kuului aikoinaan Canned
Heatin kaikkein klassisimpaan kokoonpanoon.

Keväällä 1967, jo ennen ensimmäistä pitkäsoittoa, bändiin liittynyt Taylor
houkutteli saman vuoden lopulla de la Parran mukaan. Fito innostui aiheesta.
Hän onkin viihtynyt Canned Heatin rumpujakkaralla siitä asti. Kolme vuotta
liittymisensä jälkeen Taylor sen sijaan itse häippäsi John Mayallin kelkkaan.
Sittemmin hän on ehtinyt vaikuttaa Tom Waitsin bändissä ja lukuisien
maineikkaiden bluesartistien levyillä. Onpa hän epäsäännöllisen säännöllisesti
palaillut Canned Heatin riveihinkin.

Suomeen piti alkujaan tulla kokoonpanon, jossa olisi soittanut myös kolmas
Woodstockin veteraani, juuri ennen legendaarista festivaalia eronneen Henry
Vestinen saappaisiin kitaristiksi loikannut Harvey Mandel. Hän kuitenkin joutui
viime tingassa vetäytymään kiertueelta. Mandelin viransijaisena toimi
pikakomennuksen saanut John Paulus – ja hyvin toimikin. Kvartetin täydensi
vuodesta 2007 Heatin solistina vaikuttanut Dale Spalding.

Letkeästi svengaten

Canned Heat täräytti heti kärkeen ässän pöytään avaten keikan ”On The Road
Againilla”. Sen jälkeen ”Time Was”, ”I'm Her Man” ja ”Future Blues” nostivat
vauhtia ja tunnelmaa todistaen bändin olevan kelpo iskussa. Aivan takavuosien
vimmaa tulkinnoissa ei ollut. Alan Wilsonin korkeat osuudet laulanut de la Parra
soitti hieman köykäisemmällä tatsilla, mutta Taylorin basso mourusi kovinkin
mojovasti. Kokonaisuutena komppikaksikko jytäsi miellyttävän eläväiseen tyyliin.
Täydennysmiehetkin osoittautuivat mainioksi musikanteiksi. Erityisesti Paulus
vakuutti monipuolisuudellaan.

Neljän ensimmäisen laulun jälkeen Taylor siirtyi yllättäen kitaraan, ja Paulus otti
basistin tontin hoitaakseen. Tämäkin yhdistelmä toimi mainiosti. Instrumentaali
”Nighthawk” ja svengaava ”She Split” osoittivat Taylorin varsin tyylitajuiseksi
kitaristiksi. Viimeksi mainitussa laulussa hän myös toimi Spaldingin ohella
laulusolistina.

Fito de la Parra. Lisää kuvia galleriassa

Musikanttien palatessa omille paikoilleen Fito de la Parra mainosti, miten
pätevästi basisti ja kitaristi olivat toistensa soittimia käsitelleet ja miten
Spaldingiltakin taittuu harputtelun lisäksi kitarointi. Fito mainitsi olevansa
bändistä ainoa, joka soittaa vain yhtä instrumenttia. Hän lisäsi sen sijaan
hoitavansa paljon muita asioita. Lausahdus oli verhottu vitsiksi, mutta jotenkin
siitä nousi mieleen aavistus, ettei se tainnut pelkkää huumoria olla.

Biisissä ”Goin' Up The Country” Taylor elävöitti bassokuviota laittamalla
mökkimatkalle pari ylimääräistä mutkaa. Sen jälkeen de la Parran
ympäristölliseksi boogieksi kutsuma ”So Sad (The World's in a Tangle)” tarjottiin
lähemmäs kymmenminuuttisena näkemyksenä. Eräät keikan hienoimmista
hetkistä tarjosi instrumentaalifiilistely ”Christo Redentor”. Harvey Mandelin
vuonna 1968 ilmestyneen soolodebyytin nimiraidaksi valikoituneeseen
jazzklassikkoon törmää nykyään aivan liian harvoin. Onneksi Heat on ottanut
unohdetun helmen ohjelmistoonsa. Spaldingin makoisan harppualustuksen
jälkeen tyylikkäät soolonsa pääsivät soittamaan Paulus ja Taylor.

Keikan loppupuolella vaihtoivat Paulus ja Taylor uudemman kerran paikkoja. Tällä
kertaa Taylorin kitara oli avoimessa vireessä, joten hän kävi sen kimppuun
slideputken kera. Pian kävi ilmi, että liukukitarointi ei välttämättä ole Taylorin
leipälaji. Hän pysytteli turvallisesti peruskikoissa ja keskittyi toistamaan hyväksi
havaitsemiaan riffejä. Kolmen laulun putkeen sisältyivät ”Rollin' And Tumblin'”,
”Fine Little Mama” ja eräs Heatin suurimmista hittistä, ”Let's Work Together”.

Meni hermot ja sen kyllä huomaa

Fito de la Parraa ei voi varsinaisesti pitää woodstockilaisen peace ja love -
ajatusmaailman ruumiillistumana. Hänelle on vuosien saatossa kasaantunut
melkoisen ärhäkän ja temperamenttisen miehen maine. Muun muassa Heatin
Ruisrock-vierailun (1971) tiimoilta muistellaan Turussa yhä, miten Fito oli
tarjoilijan kanssa sanaharkkaan ajauduttuaan äitynyt ammuskelemaan
käsiaseella ravintolan kattoon. Tampere-talossa homma hoitui huomattavasti
hillitymmin. Fito oli hyväntuulinen koko illan ja soitti kepeästi svengaten. Laulut
kulkivat hienosti hieman köykäisemmälläkin tatsilla, mitä nyt ylinopeudella
riuhtaistu ”Rollin' And Tumblin'” muistutti moottoritienopeudella ajamista vanhalla
autolla. Homma kyllä kulki eteenpäin – välillä pyrkien kiihdyttämään ja horjumaan,
mutta oli helppo huomata, että nyt mennään äärirajoilla, ja piisi on vaarassa
lähteä käsistä. Taisi siinä vähän ohjauskin puoltaa, ja vesiliirron vaara oli ilmeinen.

Keikan loppukohotuksen aikana, ”Let's Work Togetherin” lopussa, de la Parralta
yllättäen paloivat niin sanotusti hihat. Hän pisti biisin poikki alkamalla laulaa
kesken Taylorin kitarasoolon. Hän näytti sanovan parit valitut sanat eturivin
ukkeleille yhdessä ja erikseen. Taisipa hän tulistuksissaan nakata
vissypullonsakin kumoon. Hymyn häivyttyä kasvoilta tuli rummutukseen
huomattavasti tomerampi tatsi. Illan päätteeksi kuultu ”Fried Hockey Boogie”
kulki jo vanhan Canned Heatin malliin. Lopetusboogieta rytkyteltiin Heatille
perinteiseen tyyliin parisenkymmentä minuuttia. Sooloja piisasi. Myös de la Parra
soitti kertakaikkisen hienon rumpusoolon. Ainut takaisku loppukliimaksissa oli se,
että Taylor katkaisi bassostaan kielen. Hän joutui sinnittelemään hyvän tovin
kolmekielisellä bassolla, mutta soitti pitkähkön soolon hänkin.

Ontuvaa interaktiivisuutta

Suomalaisen konserttiyleisön erityiskyky tuntuu olevan epätahtiin taputtaminen.
Toisinaan, kuten nyt Hot Tunan rummuttoman keikan aikana, se saa hyvin
surkuhupaisia piirteitä. Erityisesti Barry Mitterhoff näytti pariin kertaan vilkuilevan
huvittuneen hämillään bändikavereitaan, kun rytmitajuton yleisönosa innostui
tahdittamaan bändin soittoa.

Molemmat bändit tarjosivat Tampere-talossa hyvän keikan. Hot Tunan ulkoisesti
vähäeleinen, soitannollinen ilkamointi toimi hienona avauksena. Canned Heatin
keikka oli rennon pakoton ja jamimainen kaikkine vahvistimen vaihtoineen ja
piuhojen solmuun menemisineen. Turha pönötys loisti poissaolollaan.

Sekä Hot Tuna että Canned Heat näyttivät olevan hyvissä voimissa. Turha heidän
soittokuntoaan on epäillä nyt, kun ei kukaan silloin aikoinaankaan epäillyt.
Silloinhan koko konkkaronkka oli sentään sekaisin kuin pienet peikot, kuka sitten
mistäkin virvokkeista.

Boogie ja peace – älkää ottako ruskeata happoa.

MARKO AHO

Kuvagalleria

Canned Heat & Hot Tuna. Tampere-talo 30.10.2013

Hot Tuna: Jorma Kaukonen (kitara, laulu), Jack Casady (basso), Barry Mitterhoff
(mandoliini, taustalaulu)

Canned Heat: Fito de la Parra (rummut, laulu), Larry Taylor (basso, kitara, laulu),
John Paulus (kitara, basso), Dale Spalding (laulu, huuliharppu, kitara)

Linkit: Canned Heat, Hot Tuna, Tampere-talo

.

Jaa juttu profiilissasi: |