Blues-Finland.com - Deep Purple - Konserttiarvio, Helsinki 11.11.2017

KONSERTTIARVIO

Deep Purplen hyväntuuliset jäähyväiset

Klassikkobändin konsertti Helsingissä oli tasapainoinen.
Viisikko nauttii selvästi siitä, mitä tekee.

15.11.2017 Teksti ja kuvat: Marko Aho

Deep Purple valoi 1960- ja 70-lukujen vaihteessa muutaman aikalaiskollegansa
kanssa kivijalan nykypäivän raskaammalle rockille. Viiden vuosikymmenen aikana
heavy ja/tai hard rock, millä nimellä sitä halutaankaan kutsua, on vaeltanut
harmillisen kauas bluespohjaiseen jamitteluun nojaavasta lähtökohdastaan.

Kehitys kehittyy, mutta kivijalka ei ole vuosikymmenten saatossa hapertunut tai
rapautunut. Perinteisellä soundilla on yhä ystäviä. Siitä saatiin oivallinen osoitus
isänpäivän aattona Helsingissä. Jytäsuuruuden viimeisin ja mainosten mukaan
myös viimeinen Suomen visiitti houkutteli Helsingin jäähallin ääriään myöten
täyteen.

Deep Purplen miehitys on vaihtunut jokusiakin kertoja matkan varrella. Rumpali
Ian Paice on nykyryhmästä ainoa alusta, vuodesta 1968, mukana ollut soittaja.
Kaikkein merkittävimpään asemaan Purplen kokoonpanoista on kohonnut toinen
variaatio, joka tunnetaan nimellä Mark II. Isoimmat hitit syntyivät sen
aikakaudella.

Jäähyväiskeikan etkoilla kaksi pitkän linjan diggaria keskusteli omasta
suosikistaan. Aluksi kumpikin totesi diggaavansa eniten "siitä alkuperäisestä"
Purplesta. Lyhyen ja merkitsevän hiljaisuuden jälkeen kumpikin korjasi yhteen
ääneen tarkoittaneensa alkuperäisellä tietenkin "sitä legendaarista" Purplea –
Mark kakkosta siis. Paicen lisäksi nykyiseen Purpleen kuuluu kaksi kultakauden
(1969–1973) muusikkoa: laulusolisti Ian Gillan ja basisti Roger Glover.

Hajoamisensa jälkeen Mark II aktivoitui vielä kahteen kertaan.
Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä ryhmä palasi yhteen parin levyn ajaksi.
"Perfect Strangers" (1984) oli melkoinen menestyskin. Kuten reilu kymmenen
vuotta aiemmin, kitaristi Ritchie Blackmoren ja Gillanin sukset menivät kuitenkin
ristiin. Sen seurauksena laulusolisti vaihtui yhden levyn ja parin vuoden ajaksi.
Viimeinen kokoontuminen osui 90-luvun alkuun. Muun bändin vaatimuksesta
Gillan palasi keulille, ja heti kohta alkoi kitaristi pakkailla kamojaan. Täkäläisittäin
merkittävää on se, että Blackmore lähti Deep Purplesta Helsingin-keikan jälkeen
vuonna 1993.

Yhteistyössä

B urlesque Expose, Tampere 25.11.

Blues-Shop
.

Nyt Suomessa vieraillut kokoonpano muodostui miltei suoraan Mark kakkosen
viimeisen inkarnaation jatkeeksi. Blackmoren lähdettyä Joe Satriani käväisi
pikavisiitillä bändissä. Hänen jälkeensä remmiin astui nykyinen kitaristi Steve
Morse. Alusta asti Purplen miehistöön kuulunut Jon Lord luovutti puolestaan
tämän vuosituhannen alkupuolella kosketinkioskin isännyyden Don Aireylle.

Vuosikertarokkausta

Rockmusiikin kovimmat nimet alkavat järjestään olla eläkeiän ylittäneitä.
Kotitarvehumoristeilla onkin oivallinen tilaisuus lanseerata takavuosina
tavoitellun ja vaalitun katu-uskottavuuden tilalle termi patu-uskottavuus.
Purplesta löytyy sitäkin. Gillan ja Glover ovat jo ylittäneet seitsemänkympin
rajapyykin. Sitä muukin ryhmä hyvää vauhtia lähestyy.

Bändi on sinut nykytilanteensa kanssa. Kappaleet kulkevat toki aiempaa
hitaammin, mutta ne kulkevat. Siitä pitää jo Gloverin ja Paicen komppiryhmä
huolen. Kaksikon työskentely on nautinnollista seurattavaa. Rokki kun ei
pohjimmiltaan ole voimalaji, eikä sen todellakaan ole tarkoitus olla sielutonta
jyystöä. Encoressa kaksikon yhteinen soolo osoitti alleviivaten sen, miten vahvan
alustan varassa muu bändi saa temmeltää.

Gillanin laulusta ei korkeimpia äänikertoja enää taida löytyä, mutta hänen
tunnistettava keskiäänisoundinsa on kunnossa. Aikoinaan Gillanin, Robert
Plantin ja heidän aikalaistensa korkealta ja kovaa -laulutyyli muodostui sen
seurauksena, että muulla tavoin ei laulua saanut kuulumaan kitaravahvistimien
yli. Nykyisin sekin onnistuu.

Tukiside kädessään soittava Steve Morse on
viime vuosina kärsinyt oikean ranteen
nivelrikosta. Soittaminen on käynyt
paikoittain hyvinkin tuskalliseksi. Hän on
joutunut opettelemaan kokonaan uuden
soittotekniikan. Sen myötä soitto on hieman
rauhoittunut, mutta edelleen Morselta niin
sanotusti irtoaa – ehkä välillä liikaakin.

Jammailu on aina ollut tärkeä osa Deep
Purplea. Useat bändin kappaleet ovat
syntyneet kollektiivisesti. Keikoilta ei ole
perinteisesti sooloja puuttunut. Morse ja
Airey ovat tunnustettuja virtuooseja
kumpikin. Meriittejä löytyy niin rankemman
rokin kuin progen, fuusion ja klassisenkin
musiikin puolelta. Heidän osaamistaan
saatiin useampaan kertaan keikan aikana
ihastella.

Aireyn soolo-osuudessa koskettimet
kuulostivat paikoittain tietokonepeliltä –
kenties se tehoaa nuorempaan

Steve Morse

yleisönosaan. Siinä missä hänen soittamanaan kuultiin myös pätkä Jean
Sibeliuksen ”Finlandiaa”, siteerasi Morse lähinnä itseään. Ainakin Purple-hitti
”Sometimes I Feel Like Screaming” erottui hänen kitaramonologistaan.
Kummankin soitosta jäi kaipaamaan bluessävyjä. Ne puuttuivat lähes tyystin.
Melkein tuntui kuin he olisivat vasiten väistelleet edeltäjilleen ominaisia
sinisempiä sävelkulkuja. Toki soittajat saavat soittaa mitä haluavat. Blues on
kuitenkin ollut olennainen osa Purplen kokonaissoundia. Huhtikuussa
ilmestyneellä pitkäsoitolla ”InFinite” kaksikko kuulostaa paikoittain soittavan
enemmän ”purplea” kuin itseään.

Uutta ja vanhaa

Keikalla kuultiin neljä viimeisimmän levyn kappaletta. Niiden ohella tuoreempaa
materiaalia edusti edelliseltä, neljän vuoden takaiselta pitkäsoitolta "Now
What?!" settiin napattu "Uncommon Man". Uuden levyn avaava (ja keikan
avannut) "Time For Bedlam" tuo alkupaatoksellaan mieleen lähinnä Spinal Tapin.
Käyntiin päästyään kappale on kuitenkin verevästi etenevää rokkia, jonka teksti
suomii maailmanmenon ei-niin-valoisaa tolaa. Myös teemaltaan parisuhteellinen
"All I Got Is You" on kulkeva rokki. "Surprising" ja "Birds Of Prey" nojaavat
puolestaan enemmän progen suuntaan ja kuskaavat kuulijaa jännän äärelle.
"Uncommon Man" on omistettu Jon Lordille. Hän kuoli syöpään vuonna 2012.
Kappaleella lainataan Aaron Copelandin klassista sävellystä "Fanfare of the
Common Man".

Mark II:n toisen tulemisen hittilevyltä kuultiin
Helsingissä nimiraita "Perfect Strangers" ja
"Knocking At Your Backdoor".
Seitsemänkymmentäluvun laulukirjasta oli
setissä luonnollisesti eniten poimintoja. Heti
avauksen jälkeen tulivat "Fireball",
"Bloodsucker" ja "Strange Kind Of Woman".
Puolivälin paikkeilla kuultiin "Work Songilla"
startannut "Lazy", jossa myös Gillan soitti
pari huuliharppusooloa. Keikan virallisen
osuuden päättivät "Space Truckin’" ja
"Smoke On The Water". Niiden jälkeen
encore oli itsestäänselvyys. Lyhyen ”Green
Onions” -katkelman kautta starttasi ”Hush”.
”Oikeasti alkuperäisen” eli Mark ykkösen
levyttämä Joe South -klassikko lähtikin
melkoiseen lentoon. Koko illan hyvällä
sykkeellä vetänyt Roger Glover sai encoressa
vielä vähän lisäkierroksia soittoonsa.
Orkesterin pääasialliset soolovastaavat
tarjoilivat instrumenteillaan kipakan
vuoropuhelun. Paicen ja Gloverin
komppipohjaisella soololla starttasi illan
yhteislauluun päättänyt ”Black Night”.

Ian Gillan

Tasapainoinen esitys

Nyt käynnissä olevaa Long Goodbye -kiertuetta on nimensä mukaisesti
markkinoitu Deep Purplen jäähyväisinä. Kukaan ei ole kuitenkaan tainnut mainita,
miten pitkät jäähyväiset ovat kyseessä. Helsingissä bändin esiintyminen oli
silmiinpistävän hyväntuulista. Viisikko näytti nauttivan siitä, mitä tekee, eikä
leipääntymistä ollut havaittavissa. Rennosti t-paitaan ja reisitaskuhousuihin
sonnustautunut Gillan vitsaili ja virnuili soittokuomiensa kanssa tämän tästä.
Useassa piisissä hän häipyi soolojen ajaksi lavan taakse – arvatenkin teelle.
Välillä hän siirtyi Paicen rumpusetin viereen joraamaan ja hengaamaan
instrumentalistien pannessa parastaan parrasvaloissa.

Turhanaikainen pullistelu jäi illasta tyystin puuttumaan. Esitys oli kaikin puolin
tasapainoinen – myös soundeiltaan, ja se ei jäähalliympäristössä ole
itsestäänselvyys. Ainoastaan yleisön rauhattomuus alkoi hieman jurppia.
Jäähallin melko korkeat virvokkeiden hinnatkaan eivät olleet hillinneet
etukäteistankkausta. Väkeä ramppasi yhtenään vessaan, tupakointitiloihin tai
kenties vielä yhdelle tuopille. Ahtaissa penkkiväleissä liiallinen trafiikki varastaa
helposti huomion esiintyjältä. ”Lazyn” soidessa, jolloin koettiin yksi
ruuhkatilanne, ei pitäisi saada kovin helposti liikkeelle edes palohälytys.

MARKO AHO

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT