3.8.2009 Dwayne Dopsie Imatralla © Marko Aho
Zydeco-käännyttäjä Louisianasta
Nuorella villimiehellä Dwayne Dopsiella oli hetki aikaa rupatella Imatralla,
missä hän oli keikalla yhtyeensä Zydeco Hellraisersin kanssa.
Kunnianhimoinen artisti pyrkii säveltämään uutta, kuolematonta musiikkia.
Dwayne Dopsie & The Zydeco Hellraisers oli yksi Imatra Big Band Festivalin
perinteisen blues-torstain kansainvälisistä esiintyjistä. Hän kertoi
haastattelutuokion aikana taustoistaan, vaikutteistaan sekä tavoitteistaan
muusikkona.
Blues-Finland.com (Marko Aho): Tervetuloa Suomeen. Tämä taitaa olla
ensimmäinen Suomen-vierailusi?
Dwayne Dopsie: Kiitos. Rakastan Suomea jo nyt, vaikka tulimme vasta eilen.
Ihmiset täällä ovat mahtavia, he todella näyttävät arvostavan musiikkia.
Soitimme eilen järviristeilyllä ja yleisö villiintyi aivan täysin. Toivottavasti vierailu ei
ole viimeinen! Koetamme hoitaa hommat niin hyvin, että meidät halutaan
takaisin. Olisi mukava aina silloin tällöin käväistä täällä soittamassa.
Ymmärtääkseni synnyit keskelle zydeco-musiikia?
Luulen, että Jumala loi minut haitaristiksi. Isäni oli Rockin' Dopsie, yksi
alkuperäisistä zydeco-suuruuksista. Pikkupoikana kuulin usein hänen soittoaan ja
halusin luonnollisesti seurata hänen jalanjälkiään.
Neljävuotiaana aloin sitten soittaa. Olin hädin tuskin haitarin kokoinen itsekään,
joten ensimmäiseksi soittimikseni valikoitui pesulauta. Soitin sitä kolme vuotta.
Seitsemänvuotiaana yletyin tarttumaan jo haitariin. Jouduin tosin soittamaan sitä
aluksi istualtani, koska olin edelleen aika pienikokoinen. Nykyään olen jo
rotevoitunut siinä määrin, että kurttu kulkee varsin vaivattomasti mukana.
Jo varhaisessa vaiheessa teit mielenkiintoisia televisiokeikkoja.
Yksitoistavuotiaana esiinnyin isäni ja veljeni kanssa Super Bowlin (amerikkalaisen
jalkapallon loppuottelu) väliajalla Super Bowl Saturday Nightissa. En silloin edes
tajunnut miten iso juttu siinä oli kyseessä. Sitä ennen olin jo kuuden vanhana
tehnyt yhden kahvimainoksen ja vieraillut Dolly Parton Show'ssa. Olin siis
tottunut televisioesiintyjä.
Nuo kaikki keikat olivat mukavia kokemuksia. Julkkis en silti tuntenut olevani.
Palasin muina miehinä kouluun, ja luokkatoverit kertoivat silmät ymmyrkäisinä
nähneensä minut telkkarissa.
Äänitit kuulemma viimeisimmän albumisi kahteen kertaan?
Kyllä. Tosin ”Traveling Man” ei ole viimeisin albumini, koska saimme juuri äskettäin
valmiiksi uuden levyn ”Up in Flames”. Hirmumyrsky Katrina tuhosi ”Traveling
Manin” ensimmäiset sessiot, joten jouduimme aloittamaan homman alusta.
Sellainenkin jännä juttu tarinaan liittyy, että levyllä on myös kappale nimeltä ”My
Name Is Hurricane”. Levytimme sen ensi kerran huhtikuussa 2005. Muutamaa
kuukautta myöhemmin hurrikaani pyyhälsi paikalle ja vei nauhat mukanaan.
Uskalsit kuitenkin äänittää ”My Name Is Hurricanen” uudelleen?
Kyllä. Jälkeen päin ajattelin, ettei tuollainen käynyt mielessäni laulua
kirjoittaessani. Se vain kertoi hurrikaaneista - ne ovat varsin tavallisia niillä
seuduilla. Ei kukaan osannut odottaa mitään noin suurta tulevaksi.
Kuinka monta levyä sinulta on ilmestynyt?
”Up in Flames” on viides. Se on pullollaan todella tiukkaa kamaa. Olemme
julkaisseet myös yhden livevideon ja toinen on parhaillaan työn alla. Minulla oli
aikamoinen nippu myytäviä levyjä täällä Suomessa mukana, mutta ne taisivat
loppua jo eilisellä keikalla!
Voisitko kertoa hieman esikuvistasi?
Isä oli tietysti varhaisin ja tärkein esikuva. Hän innosti minut tarttumaan haitariin.
Yleisesti ottaen kuuntelen hyvin monenlaista musiikkia: rock & rollia, bluesia,
funkia ja niin edelleen. Minulla on monipuoliset esikuvat. Diggaan kovasti muun
muassa sellaisista nimistä kuin Jimi Hendrix, The Rolling Stones, B.B. King ja
Muddy Waters. Ihmiset, jotka onnistuvat tekemään soittimellaan jotakin mitä
kukaan muu ei ole aikaisemmin tehnyt, jaksavat innostaa minua. Etenkin jos
lopputulos vielä kuulostaa hyvältä.
Oma soittotyylisi on melkoisen villi.
Olen pyrkinyt kehittämään oman, tunnistettavan tyylin. Totuus on kuitenkin se,
että kaikki hyvät soittajat varmasti muistetaan. Mutta vain loistavista ja
mahtavista muusikoista puhutaan vielä vuosien jälkeenkin.
Tähtäät siis siihen?
Totta kai. Toistaiseksi on kaikki mennyt hyvin. Urani on edelleen nousujohteinen,
ja pääsinhän viimein Suomeenkin soittamaan! Se on mukavaa.
Olet urallasi voittanut nipun palkintoja. Offbeat Magazine on nimennyt sinut
kahtena vuonna peräkkäin vuoden tulokkaaksikin. Onko se merkki hiljalleen
kasvavasta suosiosta?
Jos totta puhutaan, niin en oikein aina käsitä noita palkintoja. Ne kertovat toki
arvostuksesta ja tuovat tullessaan mukavaa lisäjulkisuutta, mutta ei niistä
kannata sen suurempaa numeroa tehdä.
Olet ahkeran keikkailijan maineessa. Missä kaikkialla olet kiertänyt?
Olen onnekas, koska Jumala on suonut minulle lukuisia mahdollisuuksia sekä
voimia kiertää ja viedä musiikkia maailman eri kolkkiin. Olemme esiintyneet paljon
esimerkiksi Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Tällä omalla tyylillä soittamallemme
musiikille näyttää olevan tilausta vähän joka puolella. Ihmiset pitävät siitä.
Musiikkimme sopii kaiken ikäisille, koska se ei ole varsinaisesti suunnattu
millekään ryhmälle.
Jopa lapset pitävät zydecosta, koska se on iloista ja simppeliä musiikkia, jossa on
hyvä rytmi ja tunnelma. Periaatteessa se on haitarilla soitettua funkya bluesia.
Louisianassa zydeco on niin vankka osaa kulttuuriamme, että se seuraa ihmistä
koko elämän ajan. Jopa vanhainkodeissa esiintyy zydeco-bändejä.
Kuinka kauan bändisi Zydeco Hellraisers on ollut kasassa?
Minulla on ollut oma bändi nyt kymmenisen vuotta. Soittajia on matkan varrella
useaan otteeseen vaihtunut, mutta perusmeininki on pysynyt hyvin pitkälti
samana. Voin rehellisesti sanoa, että tämänhetkinen kokoonpano on kaikkien
aikojen paras. Tässä ryhmässä joka ukko tuntee zydecon perinteet. He
suhtautuvat innokkaasti uusiin piiseihini ja avoimesti uusiin ideoihin. Homma on
mitä mainioimmalla mallilla.
Soitat keikoilla enimmäkseen omia piisejä. Se on ihailtavaa, koska niin monet
muut bändit tyytyvät versioimaan tuttuja ja turvallisia ralleja.
Saatamme mekin pari coveria illassa soittaa, mutta yli 90 prosenttia on omaa
tuotantoa. Minun näkemykseni on se, että joku on joskus kirjoittanut nekin laulut
joita me rakastamme. Miksipä minäkin en voisi kirjoittaa uusia lauluja, joita
ihmiset voivat rakastaa?
Niin kauan kuin pyrimme olemaan luovia, luovuus ei lopu. Kun keskittyy siihen
mitä tekee, aivot kehittävät jatkuvasti uusia ideoita. Niiden yhdistäminen
vanhoihin perinteisiin on ainakin toistaiseksi toiminut hienosti.
Mitä pidät eurooppalaisista bändeistä, jotka soittavat zydecoa omalla
tyylillään?
Heillä on oma näkemyksensä aiheesta ja silti heidän musiikkinsa on
kunnianosoitus louisianalaisille muusikoille. Mielestäni on aivan mahtavaa, että
Euroopassa on niin paljon zydeco-bändejä. Se on todella suuri kunnia meille.
Toisinaan sitä oikein hämmästyy, kun alkaa vaikkapa YouTubesta katsella ympäri
maailmaa löytyviä yhtyeitä.
Minkälaisena näet zydeco-musiikin aseman tänä päivänä?
Zydecon suosio kasvaa koko ajan. Ei tietenkään niin paljon kuin sen pitäisi, mutta
hiljalleen. Sitä mukaa kun tietoisuus aiheesta lisääntyy, useammat ihmiset siitä
myös huomaavat tykkäävänsä. Tarvittaisiin yksi todella iso hitti, niin se olisi siinä!
Yhden maailmanlaajuisen hitin jälkeen zydecoa ei pysäyttäisi mikään. Jonkun
pitäisi vain saada se aikaiseksi.
Olen soittanut suomalaisessa zydeco-bändissä kymmenisen vuotta. Olemme
huomanneet tuon saman asian. Vanha mainoslauseemme kuuluukin: ”
Useimmat suomalaiset pitävät zydecosta, mutta he eivät vain itse tiedä sitä
vielä”.
Yhdysvalloissakin törmää monesti tuohon. Jengi diggaa musastamme, mutta
heillä ei ole harmainta aavistustakaan zydecosta. Jotkut ovat tulleet kysymään,
onko zydeco jokin soitin.
Suomessa pelkkä haitarin mainitseminen saattaa nousta
kynnyskysymykseksi ja muuttaa suhtautumisen kielteisemmäksi esimerkiksi
keikkoja myytäessä. Täällä haitari mielletään vanhaan tanssimusiikkiin
kuuluvaksi.
Meidän keikoillamme ihmiset ovat yllättyneet siitä mihin kaikkeen haitari taipuu ja
mitä sillä pystyykään tekemään. Palaute on ollut järjestään positiivista. Mielelläni
jatkan tätä käännytystyötä, niin kauan kuin vain mahdollisuuksia riittää!
MARKO AHO
Lue myös Imatra Big Band Festival -raportti ja katso kuvagalleria
.
|
