Blues-Finland.com - Emmylou Harris & Rodney Crowell - Keikka-arvio

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

18.6.2013

Emmylou ja Rodney. Kuva: Marko Aho

Kaverukset kuutamolla
Emmylou Harris ja Rodney Crowell kävivät keikalla Finlandia-talolla
Helsingissä. Pitkän linjan muusikot julkaisivat hiljattain yhteislevyn "Old
Yellow Moon".

Emmylou Harrisilla oli uransa alkupuolella kertakaikkisen mainio orkesteri
nimeltä Hot Band. Kokoonpano koostui siinä määrin laadukkaasta
soittaja-aineksesta, että tokkopa edes nykyisen EU-lainsäädännön mukaan sen
nimi olisi ollut liioitteleva tai harhaanjohtava. Hot Bandissa soittivat muun
muuassa Telecaster-legenda James Burton, hänen tilalleen tullut Albert Lee,
Burtonin kanssa Elviksen bändissäkin musisoineet Emory Gordy Jr ja Glen D
Harding sekä pedal steelin ässä Hank De Vito.

Hot Bandia muistellessa kakkoskitaristina ja -vokalistina mukana ollut Rodney
Crowell jää helposti instrumentalistien jalkoihin. Hänen merkityksensä toisena
laulusolistina, Emmyloun äänen vastavoimana ja tukena, oli kuitenkin melkoinen.
Ei sovi myöskään väheksyä sitä seikkaa, että Crowell on mainio lauluntekijä.
Hänen teoksiaan ovat vuosien saatossa (Emmyloun ohella) versioineet useat
countryn suuruudet. Helsingissäkin odotetusti kuullut "I Ain´t Living Long Like
This", "Till I Gain Control Again" ja "Leaving Louisiana In The Broad Daylight" ovat
päätyneet useampina eri näkemyksinä allekirjoittaneen levyhyllyyn.

Hyvin suunniteltu

Emmylou Harrisin ja Rodney Crowellin yhteistyö toimi jo aikoinaan ilmeisen hyvin.
Siksi onkin ihme, että heiltä kesti 40 vuotta saada kimppalevy "Old Yellow Moon"
aikaiseksi. Hyvä, että viimein saivat levyn pihalle ja tulivat Suomeenkin. Hot
Bandin ja "Old Yellow Moon" -cd:n välisenä aikana kaksikko on ahkerasti
puuhastellut tahoillaan ja satunnaisesti polut ovat myös kohdanneet.

Perinnetietoisen countryn parissa viihtynyt Emmylou päivitti 90-luvun puolivälissä
tyyliään onnistuneesti. Daniel Lanois'n tuottamalla "Wrecking Ball" -levyllä hän
otti aimo harppauksen sivuun countrysta ja suuntasi jonnekin Lanois'n ja U2:n
suuntaan. Irtiotto kannatti, sillä levy oli menestys, eivätkä vanhatkaan fanit
säikähtäneet. Sittemmin Emmylou on ottanut jokusia askelia takaisin löytäen
paikkansa jostain kokeilevamman ilmaisun ja perinteikkään countryn
välimaastosta.

Rodney Crowell on vuonna 1978 ilmestyneen soolodebyyttinsä jälkeen julkaissut
tasaiseen tahtiin levyjä. Sekaan mahtuu jonkin verran mitäänsanomatonta
poppia, mutta valtaosa hänen tuotannostaan on varsin kelpoisaa. Erityisesti
tämän vuosituhannen puolella ilmestyneet levyt tarjoavat koko rahan edestä
tyylikkäästi toteutettua Americanaa. Sekaan on jätetty aavistus rouheuttakin.
Tältä pohjalta oli mukava lähteä Finlandia-talolle Helsinkiin katsomaan, miten
kaksikko heittää kimppakeikan.
.

Tungosta kuutamossa

Kuten odottaa saattaa, tuore yhteislevy "Old
Yellow Moon" on vanhojen ystävien
lämminhenkinen kohtaaminen. Homma on
hoidettu kaikin puolin varman päälle.

Vallalla olevan trendin mukaisesti levyllä on
mukana iso liuta nimekkäitä vierailijoita.
Albert Leetä lukuun ottamatta kaikki aiemmin
tässä jutussa mainitut Hot Bandin jäsenet
ovat pistäytyneet sessioissa. Samoin on
tehnyt Willie Nelsonin luottoharpisti Mickey
Raphael, Double Troublestakin muistettava
kosketinsoittaja Reese Wynans,
kitarataiturit John Jorgenson ja Steuart
Smith sekä moni muu. Lopputulosta
kuuntelemalla tulee mieleen, että
vähemmälläkin sakilla olisi varmasti pärjätty.
Toisaalta on mukavaa, että reiluuteen ja
kiusaamattomuuteen pohjaava "kaikki
pelaa" -asenne on voimissaan.

Emmylou Harris

Hyväntuulinen pumppu

Kiertueelle kaksikko oli lähtenyt huomattavasti tuntemattomamman taustabändin
kanssa. Varsin pätevää sakkia siihenkin kuului. Ei ole mitenkään tavatonta, että
nykypäivän countrymusiikissa törmää virtuoosimaisiin muusikoihin. Kitaristit,
viulistit ja banjonsoittajat ovat vuosi vuodelta toinen toistaan vikkelämpiä
(toisinaan onneksi myös kekseliäämpiä). Australialaiselta Jedd Hughesilta löytyy
vauhdin lisäksi kekseliäisyyttäkin, joten hänen soittoaan Finlandia-talon lavalla oli
ilo seurata.

Harrisin ja Crowellin bändistä ei Helsingin-keikan perusteella ainuttakaan heikkoa
lenkkiä löytynyt. Rumpali Jerry Roe ja basisti Byron House pitivät kompit
musiikkityyliin kuuluvasti takakenoisen rullaavina. Housen leikittelevässä
soittotekniikassa basson kaulaa pitkin reissaamistakaan ei suotta arkailla.
Leikittelevällä soitolla ei toki ole mitään tekemistä pelleilyn kanssa. House soitti
maukkaan tyylitajuisesti. Hän vaihteli bassokitaran ja kontrabasson välillä piisien
mukaan. Pariin otteeseen hän soitti pystybassoa myös jousella ja loi näin
mainion lisäelementin rauhallisempaan ”Long Time Girl Gone By” -
tunnelmapalaankin.

Chris Tuttlen kosketinsoittimet ja haitari pysyttelivät pääsääntöisesti taustalla,
mutta tekivät tärkeätä työtä. Päällimmäisen soolovastuun Hughesin kanssa jakoi
pedal steelin soittaja Steve Fishell. Hot Bandissakin soittaneen taiturin tyyli on
kovin perinteinen, paikoin jopa vanhahtava. Oli mukava seurata Fishellin ja
Hughesin yhteispeliä. Ensin mainittu virnuili ja muikisteli "isällisen" ylpeänä, kun
lavan toisella reunalla nuoremman polven edustaja tikkasi menemään. Hughesin
Telecasterissa oli myös string bender, jolla kitaran toiseksi ohuimman kielen (H)
sointikorkeutta voidaan nostaa kitaraa liikuttamalla. Tämä helpottaa
merkittävästi pedal steelin apinointia sähkökitaralla. Jokaisen stilikkamaisen
ujahduksen Fishell näytti huomioivan – jos ei muuten niin itsekseen hymyilemällä
tai kulmakarvoja merkitsevästi kohottamalla.

Hittiputki

Reilun kaksituntisen keikan sisältöä suunnitellessa ei hittejä suotta säästelty.
Turhaa se olisi ollutkin, koska tällä parivaljakolla niitä piisaa. Avauksena kuultu
Gram Parsonsin "Return Of The Grievious Angel" meni vielä vähän läpisoittona,
mutta sen jälkeen tulleet "Wheels" ja "Pancho & Lefty" olivat täyttä asiaa.
Rodney Crowellin tuoreempaa tuotantoa edustava, rullaava "Earthbound" ja
countryn klassikkoksi vuosien saatossa kohonnut "Till I Gain Control Again"
jatkoivat settiä. Setin alkupään kohokohdiksi nousivat myös Emmyloun Lanois'sta
countryyn päin palaava "Red Dirt Girl", pakottoman letkeä "I'll Be Your San
Antonio Rose" ja odotettu "Luxury Liner". Viimeksi mainitussa soolokitaristin
taidot punnitaan. Hughes näytti pysyvän vaivattomasti kyydissä, vaikka Crowell
yllytti bändiä aina vain nopeampaan tahtiin.

Setin puolivälin jälkeen kuultiin seitsemän
piisin annos uudelta "Old Yellow Moon"
-levyltä. Menevämpää osastoa edustivat
levyn letkeä avaus "Hanging Up My Heart",
Roger Milleriltä lainattu "Invitation To The
Blues", Rodneyn kirjoittama "Bluebird Wine"
ja Kris Kristoffersonin "Big River" -henkinen
"Chase The Feeling". Kaksi viimeksi mainittua
luiskahtivat melkeinpä rockabillyksi, kun
Housen pystybasso lätkyi mukavasti.
Tunteikkaammasta materiaalista jäivät
mieleen Patty Scialfan springsteenmäisen
tarttuvalla kertosäkeistöllä varustettu
"Spanish Dancer" sekä Waylon Jenningsin
ja ties kenen versiona aiemmin tutuksi tullut
"Dreamin' My Dreams".

Illan loppunostatus hoidettiin varman päälle
Rodneyn kirjoittamalla piisikolmikolla "Still
Learning How To Fly", "Leaving Louisiana In
The Broad Daylight" ja "I Ain't Livin' Long Like
This". Ne nostivat tunnelman lopullisesti
kattoon. Sen jälkeen uuden levyn nimiraita

Rodney Crowell

"Old Yellow Moon" paketoi kokonaisuuden. Kaikille oli selvää, että encorehan siitä
tulee. Ylimääräisinä lauluina kuultiin vielä "Stars On a Water", "Sweet Dreams" ja
"Tulsa Queen".

Hyvä fiilis

Kokonaisuutena keikka oli lämminhenkinen, viihdyttävä parituntinen. On
enemmän sääntö kuin poikkeus, että countrytähtien taustalla soittaa kovan
luokan ammattilaisia. Harvoin silti näin hyväntuulista bändiä on kohdalle osunut.
Fishellin muikistelu oli näkyvin esimerkki työssä viihtymisestä, ja varsin hilpeillä
mielin näytti muukin ryhmä työnsä tekevän.

Rodney Crowell johti bändiä vähäeleisen vaivattomasti ja hoiti oman tonttinsa
tyylillä. Aikoinaan Emmylou Harris tuli kuuluisaksi siitä, että hänen lauluäänensä
kiipeili ylös ja alas rinnettä ainutlaatuisen ketterästi kuin vuorikauris. Nykyisin se
ei välttämättä ihan yhtä ylös kapua, mutta toisaalta vuodet ovat tuoneet
mukavaa särmää ääneen.

Solistien leppoisasta jutustelusta paistoi läpi, että samat spiikit on kuultu ilta
toisensa jälkeen. Eipä sekään menoa haitannut. Vanhat kaverukset lauloivat
mallikkaasti kimpassa, näyttivät viihtyvän keskenään ja arvostavan toisiaan –
enkä usko, että se olisi ollut näyteltyä. Päällimmäiseksi keikasta jäi mieleen hyvä
fiilis.

MARKO AHO, teksti ja kuvat

Emmylou Harris, Rodney Crowell & yhtye. Helsinki, Finlandia-talo 29.5.2013

Linkit: Emmylou Harris, Rodney Crowell, Finlandia-talo

.

Jaa juttu profiilissasi: |