KONSERTTIARVIO
|
| |
|
|
Glenn Hughesin purpurit
Deep Purplen mies pontevassa vireessä
|
|
|
| |
6.12.2018
Deep Purplen 70-luvun kokoelmalevy ”Deepest Purple” toimi aikoinaan
ensikohtaamisenani bändin kanssa – myöhäissyntyisyyttäni kun en tullut
aiemmin asiaan perehtyneeksi.
Teksti ja kuvat: Marko Aho
Glenn Hughes, joka vaikutti Purplessa 70-luvulla, on kuluvana vuonna kiertänyt
ahkerasti ympäri maailmaa Deep Purplen sävelaarteistoa esittäen. Kiertueen
viimeisimmän osion päätösetappi oli Tampere-talo marraskuun lopulla.
Keväämmällä karavaani starttaa uudelleen samalla teemalla.
Jos legendat Muddy Watersin ja Big Bill Broonzyn johdolla eivät olisi tehneet
uraa uurtavia Britannian-kiertueitaan 50-luvulla, olisi moni klassikkobändi jäänyt
syntymättä. Saarille rantautunut blues teki lähtemättömän vaikutuksen myös
kavereihin, jotka Deep Purplen aikoinaan perustivat.
"Moni jutuistamme on syntynyt yksinkertaisista rakenteista. Varsinkin alkuaikoina
opettelimme varsin paljon bluesia", laulaja Ian Gillan sanoi Herald Sun -
sanomalehden haastattelussa. "Kun otin ensimmäisen kerran kitaran käteeni,
harjoittelin E-sointua. Seuraavana päivänä opettelin A:n ja sitä seuraavana H7:n.
Sitten osasinkin jo soittaa bluesia."
Pitkällä urallaan Deep Purple on näyttänyt bluesrockin mallia muun muassa
kipaleillaan "Mistreated" ja "Junk Yard Blues". Ja onpa bändi tavannut versioida
klassikkojakin, esimerkkeinä B.B. Kingin "Rock Me Baby" ja Freddie Kingin hitti
"Goin' Down".
Hughes vaikutti Deep Purplen Mark III- ja IV-kokoonpanojen basistina sekä
David Coverdalen rinnalla toisena laulajana vuosina 1973-1976. Merkityksellisin
ajanjakso osui kolmoskokoonpanoon ja vuoteen 1974. Silloin ilmestyi kaksi levyä:
helmikuussa "Burn" ja marraskuussa "Stormbringer". Niiden välissä bändi soitti
myös jättimäisen, videonakin julkaistun keikan California Jam -festivaaleilla.
”Classic Deep Purple Live” -kiertueellaan Hughes esittää pääasiallisesti oman
aikakautensa kappaleita. Se kieltämättä verottaa tarjonnan klassisuutta melko
tavalla. Hughesin liittyessä bändiin oli nimittäin suurin osa klassikoista jo tehty.
Varmasti Hughes itsekin tietää, että Purplen diipeimmät klassikot on tehnyt häntä
edeltänyt kokoonpano. Kakkonen on siis ykkönen.
Parkkihallissa raikaa rokki
Tampere-talon aulassa oli hirvittävä tungos saapuessani vähän ennen
iltaseitsemää. Yllätyin. Lipputiskillä kuulin enimmän osan ihmisistä olleen menossa
isoon saliin katsomaan Dannyn loppuunmyytyä show’ta. Osittain heidän
pukeutumisensakin kieli siitä, ettei Purple-jytä ollut mielessä. Minulla sen sijaan
oli. Saapastelin kohti Sorsapuistosalia, jonka englanninkielinen nimi park hall
jaksaa huvittaa pysäköintitalomaisuudellaan.
Autotallirokkia ei kuultu. ”Stormbringer” teki heti selväksi, että ”rockin ääneksikin”
nimitetyllä Hughesilla virtaa piisaa edelleen. Äänivarat ovat säilyneet varsin
pontevassa kunnossa. Luonteenomaista ylärekisterissä kikkailua hän ei
todellakaan säästellyt. Sitä annosteltiin kuorrutukseksi runsaskätisesti. Niin
sanotuista sukkahousuhevilaulajista Hughesin erottaa falsettien vahvat
soulsävyt. Myös hänen bassokitaransa totteli jämeräotteista käskytystä hyvin.
Keikalla kuultiin ylivoimaisesti eniten poimintoja ”Burnilta”. Se onkin Glenn
Hughesin Purple-uran levyistä menestynein. ”Stormbringeriltä” ei soitettavaksi
päätynyt kuin nimiraita. ”Come Taste the Band”, jonka aikoihin Ritchie
Blackmoren tilalle kitaristiksi oli vaihtunut Tommy Bolin, huomioitiin kahden
kappaleen verran. Bolin oli ainoa Purplen soittajista, jonka Hughes mainitsi
spiikeissä. Hän puhui ystävästään lämpimään sävyyn ja omisti tämän muistolle
heidän yhdessä kirjoittamansa kappaleen ”Gettin’ Tighter”.
Ainoa ’pakollinen’ kakkoskokoonpanolta lainattu hitti oli setin päättänyt ”Smoke
On the Water”. Sen tulkinnassa olin aistivinani läpiajon makua. Lopukkeekseen
kappale sai - jo seitsemänkymmentäluvulla vallalla olleen tavan mukaisesti -
venyttelevän tulkinnan aiheesta ”Georgia On My Mind”.
Sooloilua ja isoja saappaita
Hughes vieraili Suomessa nyt monikansallisen trion kanssa. Kitaraa soitti
tanskalainen Sören Andersen, Hammond-urkuja yhdysvaltalainen Mike Mangan
ja rumpuja britti Ash Sheehan. Keikan loppupuolella pitkäksi venähtänyt ”You
Fool No One” tarjosi trion jokaiselle jäsenelle oman soolospotin. Sen aikana
tavoiteltiin kuulemma California Jamin fiilinkiä.
Manganin aloitus osoitti, että säröinen urkusoundi kohentaa hieman
vaatimattomatkin tarjoomukset asianmukaisiksi. Urkujen koputtelua ja
rummutteluakin sisältäneestä soolosta oli löydettävissä ilahduttavan runsaasti
viitteitä Jon Lordiin. Esimerkiksi ”Lazyn” riffiä kuultiin, samoin Straussin ”Also
Sprach Zarahustraa”. Osuuteen sisältyi myös urkujen väärältä puolen soittamista
ja perkussiivisia ’urkubongoja’. Silti soolon anti jäi hieman vaatimattomaksi.
Manganin eduksi on kuitenkin muistettava Lordilta jääneen varsin isot saappaat.
Ne hölskyisivät miltei kenen tahansa soittajan jaloissa – vaikka laittaisi parikin
villasukkaa päällekkäin.
Andersenin tähtihetki korosti lähinnä sitä, että hän on sairaan nopee. Plekrtakäsi
tikkasi tiheään. Vauhtia piisasi, fiilistä jäin kaipaamaan. Sheehanin rumpusoolo
luiskahti viihdyttävästi show’n puolelle. Asianmukaisesti hän pyöritteli ja heitteli
soittaessaan kapuloita, roikkuipa niistä toinen välillä nenästäkin. Rumpuja hän
demppasi välillä soolon tiimellyksessä päästään nappaamalla lippalakilla. Lopuksi
hän kaatoi virvelille pullovettä pärskymään iskujen tahtiin. Eikä soittokaan jäänyt
kikkailun varjoon. Sheehan sisällytti sooloonsa muun muassa ällistyttävän
nopeata yhden käden virvelipäristystä.
”You Fool No One” -kappaleen sisään leivottiin soolojen lisäksi lyhyt ”High Ball
Shooter” -maistiainen ja muutakin kaikki mausteet -periaatteella. Sisältyipä siihen
bluesosuuskin. Seuraavassa kappaleessa sinertäviä nuotteja tuli heti runsaasti
lisää. Hidas, bluestyyppinen ”Mistreated” tulkittiin nimittäin isolla kädellä ja
raskassoutuisesti. Hughes sai tuulettaa kitapurjeitaan huolella ja laitamiehet
pääsivät sooloilemaan.
Ei ollut vaikea arvata, mitä on jälkkäriksi, koska ”Burn” ei ollut kuulunut keikan
’viralliseen’ osuuteen. Bändi palasi taputusten myötä sen riuhtaisemaan. Hughes
äityi vielä lähtiäisiksi kiittelemään yleisöä vuolaasti. Hän oli tunteikkaalla päällä.
Spiikeissä sivuttiin Bolinia, ja muistipa Hughes pariin otteeseen omaa
raittiuttaankin käsitellä. Suomalaisten hyvää viinapäätä hän kertoi kadehtivansa,
itselleen kun ei sellaista ole siunaantunut. Kahdeksankymmentäluvustakaan ei
kuulemma jäänyt ainuttakaan muistikuvaa.
Purppuran monet sävyt
Väkisinkin keikkaa tuli verranneeksi vuoden takaiseen Deep Purplen vierailuun
Helsingin jäähallissa. Vaikka Hughesin poppoo osasi asiansa, meikäläisen
asteikolla Ian Gillan kumppaneineen veti pidemmän korren.
|
|
|
Tampere-talossa kuulin ohimennen kommentteja siitä, miten Hughes voittaa
Gillanin miten vaan. Ehkä niin, jos rokki on todellakin voimalaji? Totta kai
Hughesia tulee arvostaa siitä, että hän seitsemättäkymmenettä käydessään on
yhä hyvässä kunnossa. Jokusen vuoden vanhempi Gillan tiedostaa kuitenkin
kypsän iän tuomat rajoitteet: hän on laskenut hieman kierroksia. Mielestäni se on
tyylikästä. Sitä paitsi hidas käynti luo arvokkaan vaikutelman, sanotaan
sananlaskussakin.
Eräs tärkeä piirre Deep Purplen musiikissa on aina ollut soittajien monipuolisuus.
Soitosta kuultavat läpi yhtä lailla blues, jazz kuin klassinenkin. Ilman niitä
klassikoista tuskin olisi tullut klassikoita. Hughesin bändi soitti lähinnä rokkia
rokisti, joten kokonaisuus jäi siltä osin tylsäksi.
MARKO AHO
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2018
.
|
|
