14.4.2010 Kuvagalleria 1 Kuvagalleria 2 Carl Weathersby
Grand Blues Festival toimi uudessa kodissa
Lahden Seurahuoneelle siirtynyt tapahtuma onnistui uusissa tiloissa pienistä
lastentaudeista huolimatta. Mississippi Heat esitti päivitettyä Chicago-bluesia.
Amerikkalaisduo Deivert & Kramer vakuutti.
Viimevuotisen Grand Blues Festivalin esiintyjälista eli viime hetkiin saakka. Silloin
Lahden Kauppahotelli Grandiin tulonsa joutui loppumetrillä perumaan kaksi
esiintyjäryhmää. Kumpikin näistä pääsi nyt toisella yrityksellä perille saakka ja
uuteen osoitteeseen, Lahden Seurahuoneelle.
Grand Blues Festivalin ohjelma oli akustispainotteinen. Tästä aiheutui pienoisia
kuuluvuusongelmia. Etenkin päälavalla esiintyneiden Bert Deivertin ja Bullfrog
Brownin musisointi tuppasi jäämään yleisön puheensorinan jalkoihin. Tokihan
lavan läheisyydessä soitto hyvin kuului, mutta taaempana vei yleisö armotta
voiton.
Festivaaliyleisöä oikeanlaiseen tunnelmaan johdatti hotellin aulabaarissa jo
seitsemän jälkeen ”sisäänheittoduo” Jukka Mäkinen ja Tommi Laine. Kaksikolla
oli maukkaan muhkea soundi, johon kaiut ja tremolot toivat lisäpontta. He
onnistuivatkin kahteen mieheen kuulostamaan kokonaiselta bändiltä.
Laine hoiti kitaroinnin ohessa rumpalin virkaa polkemalla bassorumpua ja hihatia.
Mäkinen puolestaan operoi tuttuun tyyliinsä huuliharpun ja kitaran kanssa.
Iltakahdeksalta Lahden Blues Mafian puheenjohtaja Pekka Haukijärvi avasi
juhlien virallisen osuuden ja spiikkasi Black Cat Bonen lavalle. Jo miehen ikään
ehtineen lahtelaisbändin komppiryhmä vaikutti myös viime vuonna festivaalin
avanneessa Flyhill Quartetissa. Nyt Mikko Tuomikosken ja Mikael Viljasen
seurana musisoi kitaristi/laulaja K.P. Ourama.
Black Cat Bonella oli vahvasti jamimainen meininki, ja musiikillisesti pysyteltiin
tutuilla laduilla. Setistä vei fiilistä hieman se, että ensimmäisenä tulleen ”Stop
Breaking Downin” jälkeen kitaravahvistin teki juuri päinvastoin kuin laulussa
toivotaan. Se hajosi. Muutaman minuutin tuumaustauon ja sulakkeen vaihdon
jälkeen homma saatiin kuitenkin jatkumaan.
Hiljaisen hetken aikana oli osa yleisöstä livennyt takaisin aulabaariin yhä
musisointiaan jatkavien sisäänheittäjien pariin. Black Cat Bonen soitto soi turhia
kiristelemättä, ja setissä kuultiin muun muuassa kulkeva ”Walking By Myself” -
versiointi.
Kaikuja historian hämäristä
Seuraavaksi piti siirtyä päälavalle kerrosta ylemmäksi. Siellä oli vuorossa viime
vuonna tulonsa sairaustapauksen vuoksi perunut mandoliiniässä Bert Deivert.
Hänen kanssaan esiintyi kitaristi Brian Kramer. Molemmat herrat ovat syntyisin
amerikkalaisia, mutta sittemmin päätyneet naisen perässä asumaan Ruotsiin
(kyseessä on eri nainen, se selvennyksenä kerrottakoon). Bert ja Brian ovat
tunteneet toisensa jo pitkään, mutta musiikillinen yhteistyö on vasta viime
aikoina päässyt vauhtiin.
"Suomalainen blues-yleisö arvostaa akustista musisointia enemmän kuin
ruotsalaiset. Täällä soittaminen muistuttaa elävästi Memphisissä keikkailua",
Deivert kehaisi. Kramer totesi välihuomautuksena, että juuri edellisenä iltana he
olivatkin olleet keikalla Memphisissä: se on festivaalin tapahtumapaikkana
toimineen Lahden Seurahuoneen aulabaarin nimi!
Deivertin tärkein esikuva on eittämättä Yank Rachell. Setti avattiin hänen
sävellyksellään ”Diving Duck” ja myöhemmin aiheeseen palattiin muutamaankin
otteeseen. Esimerkiksi ”Seemed Like A Dream” kulki aivan penteleen hienosti.
Deivertin ja Kramerin keikka sujui mainion musisoinnin ja leppoisan rupattelun
merkeissä. Deivert soitti kerrassaan tyylikkään resonaattorimandoliininsa lisäksi
myös kitaraa. Ohjelmisto koostui pääasiallisesti viime vuosisadan alkupuolen
bluespaloista sekä Kramerin tuoreemmasta materiaalista.
Vanhempaa osastoa edustivat Sleepy John Estesin ”Special Agent Blues” ja
Tommy Johnsonin ”Big Road Blues”. Niihin liittyvissä spiikeissä kuultiin
junapoliiseista, Deivertin versio Mississippi Sheiksin nimen syntyperästä ja muita
hauskoja yksityiskohtia historian hämäristä.
Brian Kramerilta on näihin aikoihin ilmestymässä uusi levy - totta kai siltä kuultiin
jokunen näyte. Oman luonnehdintansa mukaan hänen musiikkityylinsä on
kramericana. Päällimmäisenä folkahtavasta materiaalista jäi mieleen tunteikas ”
Pocket Watch”, jossa Deivert soitti slidea. Laulu oli saanut innoituksensa
Kramerin pojan perinnöksi saamasta 140-vuotiaasta taskukellosta. Siinä missä
nykyaikaisten värkkien elinkaari tuppaa lähes poikkeuksetta rajoittumaan pariin
vuoteen, tämä vanha taskunauris kuulemma käy edelleen ja pysyy ajassakin.
Keikan aikana kävi selväksi, että samoin kuin edellä mainittu kello, myös vanha
blues toimii nykypäivänä mainiosti. Esimerkkinä duo esitti Carl Martinin ”Kid Man
Bluesin”. Kolmekymmentäluvulla kirjoitettu laulu kuvaa nimittäin kovasti
ajankohtaista ja trendikästäkin puumailmiötä.
Deivertin ja Kramerin keikka oli piristävä poikkeus pelkästään jo sen takia, että
mandoliinibluesia ei nykypäivänä isommalti tarjolla ole. Sen lisäksi he olivat
todella kovan luokan soittajia. He hoitivat hommansa hyvällä meiningillä.
Akustisilla linjoilla
Baby Boy Varhaman keikalle mennessäni huomasin, että alakerran ravintolassa
lava oli sijoitettu kovin epäedulliseen paikkaan. Se oli heti oven vieressä; näin
ollen lavan eteen pakkautunut yleisö tukki tehokkaasti pääsyn ravintolaan, aivan
kuten näkymän lavallekin. Tärkeintä kuitenkin oli, että soitto toimi ”siellä
jossakin” mallikkaasti.
Varhama jakoi solistisen vastuun Ismo Haaviston kanssa. Molemmat soittivat
kitaraa ja Haavisto lisäksi harppua. Taidolla ja tunteella svengaavan
komppiryhmän muodostivat Jarmo Poutiainen ja Matias Partanen. Musiikillisesti
jatkettiin yläkerrassa aloitetun 'maalaisemman' bluesin merkeissä. Muun muassa
Robert Johnsonin ”Walking Bluesista” kuultiin pitkä versio. Mukavasti swing-
sävytteinen slidepala ”Big Boat” jäi myös mieleen.
Akustisilla linjoilla oli seuraavakin ryhmä. Virolainen Bullfrog Brown tarjosi
vaihtoehtoisen ja omaperäisen näkökulman perinteikkääseen bluesilmaisuun.
Bändin selkärankana mourusi Peeter Piikin akustinen basso. Siihen yhdistyi
Andres Rootsin perinteitä kunnioittava, mutta ei niihin jämähtänyt kitarointi, sekä
Alar Kriisan angstinen lavaolemus ja laulutyyli. Eikä sovi unohtaa Kriisan
huuliharputteluakaan. Lopputuloksena oli varsin perinnetietoinen, mutta
omaperäinen keitos.
Oma tuotanto ja tuttuakin tutummat lainapiisit kulkivat Bullfrog Brownin setissä
käsi kädessä. ”Little Red Rooster” oli saanut mausteekseen ripauksen
Zeppeliniä, eikä ”Spoonfulkaan” ihan totuttuja polkuja kulkenut. Piisejä ei
turhaan lähdetty venyttämään, vaan ne pidettiin napakan ytimekkäinä, ja hyvä
niin.
Erityisesti Kriisan ja Rootsin yhteispelistä paistoi pitkällinen yhteistyö läpi. Heidän
soitossaan oli runsaasti keskinäistä vuoropuhelua, ja bändin toimintaa oli ilo
seurata.
Bullfrog Brownin musiikki toimii triona hyvin, eikä siihen osannut rumpuja edes
kaivata. Välillä tosin Kriisa soitti laulunsa ohella helistimiä ja innostuipa hän
jonkun kitarasoolon aikana lavalla olevan rumpusetin peltejäkin hieman
kilkuttelemaan. Bändi rokkasi pienieleisen maukkaasti ja vaihtelua
soundimaailmaan toi aina välillä Rootsin käyttämä äänensärkijä. Loppukeikasta
hän demonstroi, kuinka kitarasta saa lyömäsoittimeen ja soitti rumpukapulalla
soolon.
Nykyaikaistettua Chicagoa
Illan pääesiintyjä Mississippi Heat lupasi sopivasti päivitettyä Chicago-soundia:
sitä todella saatiinkin. Bändin nokkamies Pierre Lacocque osoittautui
monipuoliseksi harpistiksi, joka monesti vaihteli harppuja kesken piisinkin. Välillä
hän soitti myös harvemmin nähtyä kromaattista harppua. Lacocque antoi
solistiensa Inetta Visorin ja Carl Weathersbyn paistatella valokeilassa ja
pysytteli itse hieman sivummalla. Tosin lähes jokaisen harppusoolon jälkeen
laulajat esittelivät Lacocquen yleisölle. Kaikille varmasti kävi selväksi, kenen bändi
lavalla touhusi.
Tyylikkäästi tonttinsa hoitanut komppiryhmä, basisti Stephen Howard ja rumpali
Kenny ”Beedy Eyes” Smith, pisti piisit todella kulkemaan. Viime kesänähän
Smith vieraili Suomessa Chicago Blues - A Living History -ryhmän kannuttajana.
Silloin hän pysytteli melko tiiviisti annetuissa rajoissa, mutta nyt näytti olevan
vapaammat kädet. Menokin oli sen mukaista.
Kitaristi Carl Weathersby on ilmeisesti aikoinaan alkanut diggailla Kingejä
aakkosjärjestyksessä ja lopettanut päästyään b-kirjaimeen asti. Kaksi aakkosten
alkupään Kingiä nimittäin kuuluivat hänen soitostaan vahvasti läpi. Toki siinä oli
ilahduttavassa määrin muitakin sävyjä. Keikan loppupuolella Weathersby intoutui
hetkeksi jopa bluespiireissä harvinaiseen ”tappingiin”. Tiedättehän tuon
erityisesti sankarihevissä viljellyn soittotyylin, jossa kitaran näppäilykäsi soittaa
äänet soittimen kaulalta?
Keikan aluksi Weathersbylla näytti olevan ongelmia vahvistimen kanssa.
Ilmeisesti kaikua ei meinannut löytyä kylliksi. Kunhan soundit saatiin kohdalleen,
rentoutui myös tunnelma ja lavan sivustalla hermoillut kiertuemanagerikin
rauhoittui silmin nähden.
Parin instrumentaalin jälkeen Weathersby astui solisteista ensimmäisenä
mikrofonin ääreen. Laulaessaan avausrivin ”I´m Going Downtown” hän virnisti
sen suuntaisesti kuin hänen mielessään olisi kaupunkimatkan sijaan käväissyt
tuon termin slangimerkitys.
Muutamaa laulua myöhemmin homma luiskahti rivakasti funkimmaksi, kun Inetta
Visor saapui lavalle ja vetäisi ensitöikseen opettavaisen rallin ”She Ain´t Your
Toy”. Inettaa on verrattu ajoittain Etta Jamesiin, eikä vertailukohta ole tuulesta
temmattu. Hän on nimittäin vahvaääninen tulkitsija, joka heittäytyy käsiteltävään
lauluun tosissaan. Mississippi Heat tarjoili lupauksensa mukaisesti aimo
annoksen sopivasti nykyaikaistettua perinteistä Chicago Bluesia ja yleisö vaikutti
enemmän kuin tyytyväiseltä. Vielä oli kuitenkin loppuhiki ottamatta.
Vauhdikkaat loppulöylyt
Illan päättäneen Hi-Horsen aloittaessa settiään alakerrassa oli kamerastani virta
harmillisesti loppumaisillaan. Sama ilmiö näytti iskeneen myös muutamiin yleisön
edustajiin. Bändillä sitä vastoin virtaa piisasi ja paljon!
Heidän juurevassa rokkauksessaan kuului sävyjä bluesista, surfista ja
psykedeliastakin. Mieleen hiipi ainakin sellaisia nimiä kuin Hendrix ja Honey B &
The T-Bones, vaikka minkäänlaisesta apinoinnista ei kyse ollutkaan. Hi-Horsen
räväkkä meininki sopi erinomaisesti illan päätökseksi. Mississippi Heatin
täysipainoisen setin jälkeen olisi ollut turha lähteä yleisölle enää perusbluesia
tarjoamaan.
Hi-Horsen piisien nyanssit hieman hukkuivat kovaan volyymiin, mutta hienosti
homma toimi. Pontevasti rokannutta settiä seuranneessa encoressa lavalle
kapusi myös Knucklebone Oscar. Hän pisti tapansa mukaan vielä vähän lisää
löylyä iltaan. Näin saatiin tämänvuotinen Grand Blues Festival pakettiin
vauhdikkaissa merkeissä.
MARKO AHO
Kuvagalleria 1 (Marko Aho)
Kuvagalleria 2 (Jarmo Montonen)
Linkit: Lahden Blues Mafia, Lahden Seurahuone
.
|
