Blues-Finland.com - Grand Blues Festival 2017, Lahti

GRAND BLUES FESTIVAL 2017, LAHTI - RAPORTTI JA KUVAT

10.4.2017 Kuvagalleria

Corey Dennison

Lahden onnistunut kevätblues
Corey Dennison Band, Terry Hanck, Faarao Pirttikangas ja The Black Dukes
takasivat tyyli- ja vaiherikkaan illan Grand Blues Festivalilla.

Corey Dennisonin tuleminen Grand Blues Festivalille alkoi muhia jokseenkin
päivälleen vuosi sitten. Festivaalilla esiintynyt Gerry Hundt ojensi järjestävän
seuran Lahden Blues Mafian puheenjohtajalle Pekka Haukijärvelle cd-levyllisen
musiikkia. Kyseessä oli Chicagon klassikkomerkille Delmark Recordsille tehty
kiekko, ytimekkäältä nimeltään ”Corey Dennison Band”.

Haukijärvi ihastui levyyn ikihyviksi. Niin voimakkaasti, että päätti matkata paikan
päälle Tuuliseen kaupunkiin orkesteria tsekkaamaan. Maineikkaalla Kingston
Mines -klubilla koetut keikat olivat viimeinen silaus: Corey Dennison oli saatava
Suomeen bändeineen.

Dennison ja yhtye (Gerry Hundt, Joel Baer ja Nik Skilnik) ottivat alkulämmöt
keikoilla Tampereella ja Helsingissä. Sairastelu hidasti hieman nokkamiehen
touhuja, mutta Lahdessa hän alkoi olla jo oma itsensä. ”Olen ollut valitettavasti
vähän kipeänä. Hikoilen vieläkin kuin sika, mutta alan palata kuntoon!” Corey
julisti Lahden Seurahuoneen stagella.

Lava onkin vain osa Corey Dennisonin työmaata. Lahdessa pahaa aavistamaton
blueskansa ei hoksannut, ettei miestä näkynyt lavalla, kun keikka oli jo
kuulutettu avatuksi. Itse Dennison oli vielä omiensa, yleisön, joukossa.
Ensimmäiset kitaran luritukset hän päästeli keskellä salia. Pian katseet
kääntyivät pimeyteen, miksauspöydän suuntaan. Mies soitti ihmisten keskellä
hyvän tovin, kunnes alkoi suunnata pikku hiljaa kohti lavaa.

Laulaja, lauluntekijä, kitaristi, showmies. Kaikkea tätä on Corey Dennison. Hän ei
bändeineen pyri keksimään pyörää uudelleen, vaan rakentaa tekemisensä
hyväksi koetulle pohjalle: erityisesti bluesille ja soulille, vaikka saavat muutkin
vivahteet kukkia vapaasti. Corey Dennison Bandin parhaat vahvuudet löytyvät
biisimateriaalista, yhteissoittamisesta ja väkevästä asenteesta. Nokkamies ottaa
paikkansa, mutta ennen kaikkea vannotaan bändiajattelun nimeen.

Dennison on saanut lahjaksi raspisen äänen, joka kumpuaa luontevan vahvasti.
Lahjakaan ei aina riitä. Sitä on osattava myös käyttää ja kehittää. Konsertin
jälkeen on vaivatonta havaita, että sen Dennison ymmärtää. Rekisteriä löytyy
herkemmästä ilmaisusta aina shouting-meininkiin. Kitaristina hän seuraa muun
muassa Albert Kingin ja oppi-isänsä Carl Weathersbyn viitoittamaa tietä. Se
kuuluu; tunne on tärkeämpää kuin nuottien määrä. Kovin nopeisiin lasketteluihin
ei ole rahkeita ainakaan nykytekniikalla. Dennisonin oikea käsi näppäilee kieliä
käytännössä vain peukalolla. Hyvin samanlaista tyyliä toteuttaa Lurrie Bell, niin
ikään Chicagon mies ja Grand Blues Festivalin kävijä.

Koko kvartetti osallistui välillä lauluhommiin. Parhaat vibat tulivat kuitenkin
Dennison-Hundt-kaksikon stemmoista. Hundt toimii muutenkin päämiehen
aseenkantajana. Hän saa suhteellisen paljon tilaa kitarasooloille ja laulusolistin
töillekin. Lahdessa kuultiin myös muutamat huuliharpputuuttaukset (lisäksi
miehen on nähty keikoilla soittavan ainakin mandoliinia). Keikan loppupuolella
basisti Skilnik ja rumpali Baer saivat solistilliset tähtihetkensä.

Isompien festivaalien ulkopuolella Suomessa saadaan nautiskella kokonaisten
bändien vierailuista suhteellisen harvoin. Siksi olikin upeaa nähdä aito ja
kovatasoinen yhtyesuoritus. Corey Dennison Band heittää Yhdysvalloissa useita
keikkoja viikkoon, mikä totisesti näkyy ja kuuluu. Rankka klubiahkerointi on
vaikuttanut myös keikan rakenteeseen. Livenä kappaleet ovat poikkeuksetta
rönsyileviä, inspiraatiolle tilaa antavia – ja siten varsin pitkiä. Kun kappaleesta
toiseen vielä siirrytään useimmiten lennosta, syntyy totisesti yhtenäisen show’n
vaikutelma. Mukana oli sekä Dennisonin omia biisejä että covereita. Setin
muokkaaminen festivaalitarkoitukseen olisi ollut ehkä paikallaan. Jos kappaleet
olisivat olleet hieman ytimekkäämpiä (lue: lyhyempiä), mukaan olisi mahtunut
enemmän vaikka omaa matskua: sitä monet ennalta Delmark-albumiin
tutustuneet varmasti odottivat.

Soittaminen yleisön joukossa oli vain yksi Dennisonin osallistavista keinoista.
Paitsi että hän jalkautui kansan pariin uudelleenkin hän myös laulatti Grand-
kansaa soulkappaleessa ”Misti” ja Commodores-klassikossa ”Nightshift”.
Lainamateriaalia edustivat Freen ”Walk in My Shadow”, aineksia ja otteita
lukuisista biiseistä sisältänyt soul/rytmibluesmedley sekä Curtis Mayfieldin
kynäilemä The Impressions -hitti ”People Get Ready”. Oman, mainion rallinsa
”Getcha Pull!” Dennison säästi encoreksi.

Yhteistyössä

S aimaa Blues, Mikkeli Hamina Mosna Blues
.

Terry Hanck lukeutuu perinteisen bluesin ansioituneimpiin puhallinsoittajiin, ja
siksi tenorisaksofonisti onkin tervetullut yhä uudelleen. Chicagon ja USA:n
länsirannikon kautta Floridaan asettunut Hanck tuli Suomeen ensimmäisen kerran
vuonna 2013. Sen jälkeen hän on käynyt suomalaisia viihdyttämässä
säännöttömin väliajoin.

Terry Hanck ja Jaska Prepula

Grand Blues Festivalilla Hanck soitti Tomi Leino Trion säestyksellä. Yleisö sai
osakseen setillisen nautittavaa, melko visusti traditionaalisuuteen pitäytynyttä
rytmimusiikkia. Hyväntuulinen Hanck on valioluokkaa niin laulajana kuin
saksofonistina. Kun viitekehyksen luovat Tomi Leinon briljantit kitaralinjat sekä
Jaska Prepulan ja Mikko Peltolan vakuuttava rytmityö, saadaan aina
takuuhyvää tavaraa.

Kaavat ja perinteet olivat paperia, kun lavan otti Faarao Pirttikangas ja
Kuhmalahden Nubialaiset. Pirttikankaan karhea laulu ja mörisevä
sikarilaatikkokitara sekä komppi-jousi-puhallinosasto (Pentti Dassum, Konsta
Eskelinen, Nuutti Vapaavuori, Inari Ruonamaa, Lassi Piironen, Kusti Vuorinen)
sytyttivät lavalle varsinaisen Papyloonin barbecuen.

Pirttikankaan olemus ja hurjat tarinat toivat monelle katsojalle mieleen Tuomari
Nurmion, mutta kyllä orkesterilla ihan oma juttunsa on. Valmistusaineita
heitetään soppaan sen kummemmin kyselemättä, aina kansanmusiikista
itämaisisiin koukeroihin tai vaikka Charley Pattoniin. Tekstit kuten ”Lauttasaaren
kaulankatkoja” ovat karua kertomaa ihmismielen nurjasta puolesta.

Faarao Pirttikangas ja osa Kuhmalahden nubialaisista

Aikaisempien vuosien tapaan Grand Blues Festivalille lyötiin alkutahdit Lahden
Seurahuoneen katutason baarissa. Nyt avauskunnian sai The Black Dukes.
Tarinan mukaan bändi syntyi vahingossa, kun lapsuudenkaverit Juho
Merenheimo, Robin Bollström ja Wille Gränö sattuivat törmäämään vuosien
jälkeen.

Hyvä, että törmäsivät, sillä kolmikko rullasi kevätfestarin erittäin vetävästi
käyntiin. ”Mustang Sally” ei ole ohjelmistovalintana varsinaisesti uraa uurtava,
mutta esimerkiksi The Beatlesin ”Yer Blues” toimi hienosti. The Black Dukes teki
parasta mahdollista markkinointityötä: baariin ’muuten vain’ tulleetkin saivat
havaita, miten vastustamaton bluesin biitti on; ja ehkä muutama yksilö innostui
siirtymään kerrosta ylemmäs maksullisenkin ohjelman pariin.

Lahdessa onnistuttiin keväällä 2017. Terry Hanckin perinteinen setti sai
vastapainon Faaraon kaikin puolin ei-perinteisestä, ja Corey Dennison
yhtyeineen toi kokonaisuuden majesteetillisesti maaliin. Keskisuurten
bluestapahtumien yleisömäärä herättää jonkin verran huolestuneisuutta. Lahden
Seurahuoneella päästiin kuitenkin kohtuulliseen kansansuosioon. Lahti kuuluu
Suomen juurimusiikin ydinpaikkakuntiin, joten sekä Grandille että syksyiselle Lahti
Blues & Rootsille sopii toivoa menestyksekästä tulevaisuutta. Yleisö voi tehdä
tulevaisuuden eteen palveluksen merkkaamalla päivämäärät kalenteriin hyvissä
ajoin ja saapumalla paikalle. Se kannattaa. Tarjosihan Grand Blues Festival 2017
laadukkaimman ja monipuolisimman ohjelmansa moneen vuoteen.

PASI TUOMINEN

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA