GRAND BLUES FESTIVAL 2019, LAHTI – RAPORTTI
|
Tad Robinson huipensi Grand Blues Festivalin
|
|
|
Tad Robinson. Kuva: Jouko Hukkanen
|
16.4.2019
Lahden keväässä Robinson korjasi potin. Pepe Ahlqvist H.A.R.P. soitti
juhlatunnelmissa uuden levyn tahtiin. Jo’ Buddyn omintakeinen trio sai
yleisön dorkaksi.
Soullaulaja Tad Robinson oli pääesiintyjänä juurimusiikin harrastajien
kevättapahtumassa, Lahden Grand Blues Festivalilla. Lämminääninen ja
sympaattinen amerikkalaisvokalisti on myös erinomainen bluesharpisti.
Suomalaisen rytmiryhmän ja huippukitaristi Alex Schultzin kanssa esiintynyt
Robinson on ollut maassamme aiemminkin, muun muassa Jyväskylän Blues Live! -
tapahtumassa 2011. Kokoonpano esiintyi Suomessa nyt ainoastaan Lahdessa.
Amerikkalaisten huippunimien ohella kotimaista parhaimmistoa oli estradilla.
Festivaaleilla julkaistiin tänä vuonna myös Jo’ Buddyn bluesaiheinen muistelo ja
Pepe Ahlqvistin yhtyeen uusi livelevy. Muut Grand Blues Festivalin esiintyjät
olivat Pepe Ahlqvist H.A.R.P. ja Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Nieminen.
Jo pieneksi legendaksi muodostuneen tapahtuman järjestäjä on Lahden Blues
Mafia ry.
Sukupolvensa parhaimmistoon lukeutuvan soullaulajan ja huuliharpistin, Tad
Robinsonin, suuria vaikuttajia ovat olleet muun muassa Jimmy Johnson, Junior
Wells, Bobby Bland ja Otis Redding. Esikuvien vaikutus on sulautunut osaksi
omintakeista ja persoonallista esitystapaa.
Tad Robinson suhtautuu yleisöönsä lämpimästi, mikä oli helppo todeta jo
Jyväskylässä. Hänellä on kerrassaan upea lauluääni, ja hän on hieno showmies.
Falsetin käytössä hän on mestarillinen; hän ei vain ”huikaise” irrallisia
jänneääniä, vaan siirtyy äänialueen ylärekisteriin ja jatkaa laulua siellä, hyvin
vaivattoman tuntuisesti. Etuheleiden käyttö laulussa on bluestulkinnoissa varsin
harvinaista.
Robinsonin levytettyyn tuotantoon perehtyneen oli Lahdessa hieman vaikea
tavoittaa laulajan parasta ydinosaamista, koska ohjelmisto painottui nyt
hitaaseen bluesiin. Soul jäi varsin vähiin.
Bändi ei oikein tavoittanut maestro Robinsonin soullatausta – tai oikeastaan
siihen ei kappalevalikoimassa nähtävästi pyrittykään. Valinnat painottuivat
bluesiin, mikä oli tietysti laadukasta ja innostavaa. Ehkä soul olisikin vaatinut
mukaan myös kosketinsoitin- ja puhallinsektion, kuten maestron omilla levyillä.
Esikuvallisia soolosuorituksia
Tad väläytteli Möysän klubilla kauniita huuliharppukuvioita, joita ei aina harpun
tuotoksiksi uskoisikaan, pikemmin huilun tai saksofonin. Hän kävi kipinöivää
dialogia kitarariffien kanssa sekä äänellään että harpullaan ja nousi mielellään
soittimensa ylärekisteriin, aivan kuten lauluäänelläänkin.
Melodiallinen anti oli poikkeuksellisen lavea ottaen huomioon huuliharpun
tonaalisen ja fyysisen rajallisuuden. Bluesballadien tulkitsijana Tad on ehdoton.
Bobby ”Blue” Bland -vertailu ei ole ollenkaan kaukaa haettu.
Yhtyeen suomalaiskompista vastasivat Mikko Peltola (rummut) ja Jaska Prepula
(bassokitara). Komppi oli täsmällistä, mutta samalla joltisenkin veretöntä.
Nyansointia olisi voinut tuntuvasti lisätä, ja ehkä hieman aggressiivisempaa
attackia kaivattiin. Toki aiempaa yhteissoittokokemusta solistin kanssa ei juuri
ollut.
Kuulokuvassa ei synny erottavaa vaikutelmaa, jos rumpali lyö koko ajan samalla
beatilla, vaikka tyylilaji kappaleissa vaihtuu. Rumpu- ja bassosooloihin oli
kuitenkin saatu groovya otetta, jollaista bluesissa juuri kaivataankin.
Kitaristi Alex Schultzin fillejä ja purevaa Fender Stratocaster -soundia voi pitää
kouluesimerkkinä hyvästä blueskitaristin työskentelystä. Hänellä on armoitettu
kyky sanoa vähällä paljon.
Repertoaarissa hidas blues ja räväkkä rytmiblues vaihtelivat pitäen mielenkiintoa
yllä. Kitaran perinteisiä bluesasteikkoja Schultz ajoittain väritti muun muassa
kromaattisilla kuvioilla. Toivottavasti moni suomalaiskitaristi otti niistä onkeensa.
Ei tarvita superslurreja, tuskajuoksutuksia, sankariheavyä eikä mahtipontisia
eleitä.
– Just hit the right note, kuten edesmennyt Stevie Ray Vaughan sen tiivisti.
That’s it. Alex Schultz on ollut mukana kaikilla Tadin levyillä, Delmark Recordsin
ajoista aina nykyiseen Severn Records -kauteen. Kokenut vokalisti sanoo, että
vain harvat kitaristit osaavat svengata niin kuin Schultz. Kun tähän lisätään vielä
Steve ”The Colonel” Cropper, oivalliset oppimestarit ovat saatavilla.
Pepe Ahlqvist & H.A.R.P. vahvana
Suomibluesin grand old man Pepe Ahlqvist ja H.A.R.P.-yhtye julkaisi festarilla
livelevynsä: ”Step on the Gas”. Levy äänitettiin vanhalla ”Mössöllä” Möysässä
vuonna 2016. Keikkasetti noudatteli pääasiassa juuri levyn materiaalia, joka on
laadukas kooste bluesia, bluesrockia ja New Orleans -vaikutteista rytmibluesia.
|
|
|
Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Kuva: Jouko Hukkanen
|
Retrotunnelmissahan ei ole mitään moitittavaa. Tiukka bändisoundi rakentuu
tiiviin rytmiryhmän varaan. Harri Rantanen (bassokitara) ja Harri Ala-Kojola
(rummut), Timo Pratskin (koskentinsoittimet) – Suomen paras funky team. No
doubt. Tiivis funkpoljento oli tarttuvaa, ilman turhia höpinöitä ja kiemuroita, lähes
hengästyttävään tahtiin.
Pepen huuliharppu on erittäin hyvin tunnettu. Hänellä on helposti tunnistettava
soundi. Pepe on myös varteenotettava kitaristi, mutta nyt hän otti kitaran esiin
vasta setin lopulla. Se olikin hyvä täydennys, koska ykköskitaristi Jarmo Nikku ei
ole varsinaisesti bluesmuusikko.
Nikku veti tinkimätöntä komppia vaihdellen kitaroita; Gibson SG menetteli, Fender
Stratocaster oli jo parempi, mutta Fender Telecaster paras. Voi ehkä kysyä, onko
kaikki tämä rekvisiitta aivan välttämätöntä. Telecaster olisi aivan hyvin riittänyt.
Vanhaan tapaansa Nikku alkoi sekoilla suuresti rakastamiensa ääniefektien
kanssa. Niistä osa oli tyylilajille vieraita. Osaa voi pitää jopa elämälle vieraina,
kuten haudantakainen flanger-soundi, joka hyytää veren, huonolla tavalla.
Studioon kikkailu ehkä vielä sopii – ei se tosin välttämätöntä ole sielläkään –
mutta live on eri juttu.
– Studiossa voi ajan kanssa kokeilla mitä vaan, mutta lavalla täytyy painaa kaasu
pohjassa, Eric Clapton sanoi.
Kokeneena ammattilaisena Nikku heitti esimerkillisiä slide-sooloja ja myös
harvemmin kuultuja sointusooloja – erityisesti viimeksi mainituissa oli paljon
jatkokehittelyn teemoja.
Muusikkouteen kuuluu myös taito olla tarvittaessa hiljaa. Esimerkiksi sähköpiano
ja pelkät rummut oli lyömätön yhdistelmä taustalla. Pepe voisi joskus heittää
”Parchman Farm” -tulkinnan rummut, huuliharppu ja basso komppiyhdistelmänä.
Suomessa ei ole kovin monta, jotka siihen yltävät.
H.A.R.P. perustettiin 1988. Esikoisalbumi H.A.R.P. (1989) sisältää heidän
suurimman hittinsä ”Back to the River”. Vuosina 1989–1995 H.A.R.P. keikkaili
enimmäkseen Suomessa ja kiersi myös muualla Euroopassa. Bändi on julkaissut
aiemmin viisi albumia, joista viimeistä edellinen, ”Rocks and Water”, ilmestyi
1994. Bändi lopetti keikkailun 1995, mutta kaikeksi onneksi se on herätetty
uudelleen henkiin.
Jo’ Buddy vauhdissa
Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamo esiintyi Grand Blues Festivalilla luottorumpalinsa ja
duokaverinsa Down Home King III:n (tamperelainen artisti Tyko Haapala) ja
Hammond-urkuri Sami Niemisen kanssa. Yhtään liioittelematta voi sanoa keikan
olleen kaikkien kolmen osalta parasta laatua.
|
|
|
Nieminen, Down Home King III ja Jo' Buddy. Kuva: Jouko Hukkanen
|
Jo’ Buddy on oman tiensä järkähtämätön kulkija, rytmimusiikin työmies, koruton
duunari ja ylpeä siitä. Kuten pitääkin. Pitää olla oma itsensä, kaikki muut on jo
varattu, kuten Oscar Wilde sanoi. Moni on kuullut Jo’ Buddya Tampereen
asematunnelissa katusoittajanakin. Mikään inhimillinen soittokeikka ei ole hänelle
vieras.
Duona rumpali Juha Litmasen kanssa jo pitkään nimeä tehnyt Sami Nieminen ylsi
nyt rautaisempaan tuotokseen kuin omassa bändissä konsanaan, Jo’ Buddyn
tuodessa peliin toisen melodiasoittimen. Ehtaa Hammond-soundia ei nyt tosin
kuultu, mutta aika lähelle päästiin.
Jalkapolkioita keyboardseissa ei ollut, joten soundi on ohuempi kuin originaaleissa
Hammond-uruissa. Koskettimistoja instrumentissa kuitenkin oli kaksi riviä, eli
soundivariointiin löytyi keinoja. Hitaat bluesit ja 60-luvun retrorytmiblues olivat
erityisen nautinnollisia. Kitaristin saatua bassosoundit keyboardsilta esitys
syveni, ja soundi oli täydempi.
Down Home King III:llekin keyboards oli eduksi; duoformaatti Buddyn kanssa
pakottaa rummut yksipuolisesti isojen tomien ja bassorummun soittoon. Nyt
vapausasteita oli enemmän. Lyönti oli täsmällistä ja groove tiukkaa. Lusikkaote
vasurilla on aina merkki rumpalin svengitietoisuudesta.
Trio pani parastaan, ja Jo’ Buddy itse oli hyvässä vedossa. Esitys oli
sävelmällisesti kiinnostavinta Buddya pitkään aikaan. Unisonolaulu kitaran single
note -skaalojen kanssa pudotti jengin. Buddy sai myös kipeästi kaipaamansa
bassotuen urkusoundien kautta. Hiukan jazzfiiliksiäkin, eli svengiä, ilmeni
amerikkalaisen lauluperinteen tulkinnoissa.
Hipster-hattu, aurinkolasit ja kokopuku – Jo’ Buddyn oma tyyli on tallella ja
kunniassa. Bändin kaverit voisivat tosin hiukan yhdenmukaistaa lookiaan:
rumpalin lumberjack-look ja urkurin patinoitunut nahkarotsi keskustelevat hiukan
väkinäisesti hipster outfitin kanssa.
Ulkomusiikillisia finessejä, joku voisi sanoa. Olkoon niin, mutta bluesväenkin olisi
hyvä hiukan tarkkailla näitä show- ja tyyliseikkoja bänditasolla. Niin esimerkiksi
Erja Lyytinen on tehnyt jo pitkään.
|
Yhteistyössä
Hamina Mosna Blues 15. - 18. toukokuuta
Lena & The Slide Brothers: uusi levy "IV"
.
|
Kitarariffit ovat yksinkertaisia ja juuri siksi niin toimivia. Kitaran soundi on rouhea
perussointi, ilman elektroniikan konstailuja. Omaperäinen twang-sointi on
riemastuttava, kuten koko setti. Soitinsolistina tämä huoleton roiskerappari on
tuntuvasti jäsennellyt ilmaisuaan.
Pitkiä kiertoääniä oli lisätty, ja niitä saisi lisätä edelleen. Tuotos hyödynsi hieman
samaa tekniikkaa kuin Peter Green ”The Supernatural” -klassikolla –
vertailematta heitä sen enempää. Yhdessä huopanuijilla tehdyn "intiaanirytmin"
kanssa tämä toimii kuin tauti, jengi on dorkana.
Lahden Grand Blues Festivalilla julkaistiin lahtelaisen Maija Joutjärven
kirjoittama musiikkimatkakirja ”Jo’ Buddyn laulumaat”. Buddyn tarina laulajana,
kitaristina, bändinjohtajana ja lauluntekijänä kuvautuu omintakeisen
elämänfilosofian kautta. Epätavallinen artisti ja viehättävästi eriskummallinen
ihminen on antanut sydämensä afroamerikkalaiselle rytmimusiikille.
Kirja on hauska kuvaus Jo’ Buddyn, Joutjärven ja valokuvaaja Juha Tanhuan
seikkailumatkasta Yhdysvaltoihin artistin ”laulumaille.” Matkan aikana artisti
kertoi värikkäitä tarinoita elämästään muusikkona.
ANTTI SUVANTO
Linkit: Lahden Blues Mafia, Möysä
|
|
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2019
.
|
|
