Blues-Finland.com - Haastattelussa Greedy Pigin Jari "Päne" Pänttäjä

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

30.4.2012

Greedy Pig: Peltonen, Ollonen, Pänttäjä ja Liimatta. Kuva Mika Hyvärinen

Rock & rollia ja jalan alle menevää boogieta vahvoin bluesmaustein soittava
Greedy Pig on julkaissut kolmannen albuminsa "Boogiedriller".

- Apina on nyt poissa harteilta ja matka voi jatkua syvemmälle roots-musaan,
kohti häränsilmää, tuumaa yhtyeen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Jari ”Päne”
Pänttäjä tyytyväisenä.

Greedy Pig on ollut nykykokoonpanossaan viitisen vuotta. Päne on ylpeä
porukastaan. Viimeksi yhtyeeseen tuli kitaristi-laulaja Tapani Ollonen.
Rytmiryhmä, basisti Juha Liimatta ja rumpali Seppo Peltonen, taas sai
ensikasteensa ruotsalaisilla Flakasandin bluesfestivaaleilla vuonna 2006.

Yhtye sai alkunsa Tornionjoen deltan tummissa vesissä Peräpohjolan syvässä
etelässä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, jolloin uusi aalto löi korkeat laineensa
myös Tornion rantaan. Greedy Pigille punk ei aiheuttanut vatsanväänteitä. Sen
energisyys oli bändille freesi ilmiö samoin kun Dr Feelgood ja The Pirates, joiden
vierailut Oulun Kuusrockissa säteilivät laajalti nousevaan, pohjoiseen
muusikkopolveen.

Päne oli 17-vuotias, kun hän näki Piratesin ensimmäistä kertaa livenä.

- Se oli jysäys. Vaikka lavalle oli kymmeniä metrejä, musa tuli sellaisella paineella,
että happi meinasi loppua. Sitä vain haukkoi henkeä. Tuntui, että intiaanilauma
hyökkää kimppuun ilman armoa, Päne muistelee Piratesin vuoden 1978 Oulun-
keikkaa. Tuolloin hän ei tietenkään voinut aavistaa, että kaksikymmentä vuotta
myöhemmin hän soittaisi yhtyeen maineikkaan kitaristin Mick Greenin rinnalla ja
saisi mestarilta lempinimen "Gary, the wild man from Torneo".

Elukkamenoa

Tunnetustihan nuuskakairalaiset eivät turhaa hötkyile, mutta Greedy Pigin
"Boogiedrillerin" ja edellisten albumien "Rye Rye Man" ja "Junkfood"
ilmestymisten välissä on kaksikymmentä vuotta. Päne, mitä tuona aikana on
tapahtunut ja muuttunut?

- Vaikka virallinen työnäyte eli albumi on puuttunut, koko ajan on oltu liikkeessä
ja tehty keikkaa. Mitään vanhuuden päiviä ei olla vietetty, eikä olla levätty
laakereilla.
- Ikää on tietenkin tullut, ääneen ajan patinaa ja toivottavasti myös soitto on
petraantunut, mutta musiikki ei ole muuttunut mihinkään.
- Voisi tietenkin helposti ajatella, kun ollaan jo äijäosastoa, että meiltä tulee
iisimpää tavaraa, mutta asia onkin päinvastoin. "Boogiedriller" on häijympi kuin
kaksi ekaa. Vaikka viidenkympin rajapyykki on ylitetty, ei se merkkaa, että alkaa
soittaa jotain BMW-bluesia.
- Nuoresta sällistä lähtien olen pyrkinyt siihen, että jälki on rosoista. Soundissa
pitää olla soraa ja hiekkaa, musan maanläheistä, tarinat uskottavia ja hommassa
pitää olla aina mukana joku blue note.

"Boogiedriller" on ollut markkinoilla nyt kuukauden päivät. Vastaanotto on ollut
pääsääntöisesti positiivinen. Levy on ollut muun muassa 'voimasoitossa' Teppo
Nättilän Kantritohtorin juurihoitoa -ohjelmassa YLE Radio Suomessa. Avaapa
vähän inspiraation lähteitä ja albumin biisejä.

- ZZ Top, Status Quo, Pirates, Canned Heat, Dr Feelgood, Black Oak Arkansas…
siinä pieni kattaus nimistä, jotka alitajuisesti ovat varmasti vaikuttaneet Greedy
Pigin musaan. Mitään ei olla yritetty suoraan matkia, sillä toi musa tulee
lihaksesta.
- 1970-luvulla tehtiin kunnon brittirockia. Nykyäänhän se on pelkkää huttua.
Esimerkiksi "Bad Voodoo" meiän levyllä on ihan Quota. Siinä on ripaus Dr
Feelgoodia ja huuliharppu kumartaa Lee Brilleaux'lle, johon oli ennen muinoin
kunnia tutustua parilla lämppärikeikalla. Jos taas mennään rapakon taakse,
biiseissä "Holler" ja "High Wide and Handsome" on tämä southern-moodi, josta
olen velkaa Allman Brothersille ja Lynyrd Skynyrdille.
- Haastavin biisi "Boogiedrillerillä" on varmasti "Secondhand Blues". Kaluttu luu,
sillä tuolla kompilla niin mustat kuin valkoisetkin ovat tehneet lukemattomia
juttuja. Siihen ei kannata sotkea näppejä, ellei ole varma mitä tekee. Jos ei ole
hyvä henki päällä, joku rytminen ja melodinen tolkku, lopputulos saattaa olla
pelkkää biibabuubaa. Se on niin simppeli ja siksi vaikea, vesittymisen vaara on
suuri.
- "Secondhand Blues" on meidän näkemys asiasta ja se onnistui hiton hyvin.
Meidän merkkaus ei kalpene kenenkään rinnalla. Okei, myönnetään, että
nuorena kollina tuli soitettua ZZ Topia ja vanhoja DVD-pätkiä on tullut katseltua
John Lee Hookerin ja Canned Heatin keikoiltakin. Se hurtti huumori, millä Heatin
äijät tömyää lavalla ja tamppaa boogieta... Enempi meidän juttu sieltä lähtee.
Meno on lähempänä elukkaa, primitiivisempää.

Greedy Pigin tapauksessa tarinat tulevat Teksasin suunnalta. Onko vaikea
eläytyä ja kirjoittaa tekstejä vieraasta maailmasta?

- Mielikuvitustahan se vaatii. Pitää olla sisällä niissä jutuissa. Tarinat ei saa olla
puutaheinää, sillä siitä narahtaa varmasti. Minulla juttuja tulee ihan
nappulapoikavuosista tähän päivään. "Boogiedrillerillä" on enemmän
symboliikkaa ja kielikuvia kuin kahdella edellisellä levyllä. Kun mennään Teksas-
osastoon, siellähän on muun muassa aavikkoa, kojootteja, kalkkarokäärmeitä ja
liskoja. Ne vain täytyy osata sitoa arkipäivään.
- Metallipuolen äijillähän viikate heiluu teksteissä konkreettisesti, mutta mun
mielestä täällä Härmässä ovat yhtä lailla käärmeet ja viikatemiehet vieressä
kyttäämässä, milloin tulee sopiva sauma iskeä. Niiden kanssa rokkarin niin kuin
bluesäijänkin täytyy olla frendi. Täytyy kattoa mihin astuu, muuten se on heti nirri
pois.

Teillä on ollut tuottajina kaksi eri tyylin ammattimiestä, Edu Kettunen kahdella
ensimmäisellä levyllä ja nyt Hannu Leiden "Boogiedrillerillä". Miten he ovat
vaikuttaneet yhtyeen äänimaailmaan?

- Jos jyrkät linjat vetää, Edu teki suuren työn bändin kanssa, häneltä opittiin
paljon ja hän toi mukanaan kantripoljentoa, kun taas Hannu operoi enempi
raskaammalla puolella. Mutta sitten kun mennään perusasioihin, meiltä kolmelta
löytyy paljon yhteisiä nimittäjiä. Ollaan tultu samanlaisen musan kautta tutuiksi,
ikää on suunnilleen yhtä paljon ja kaikki tykkäävät viskistä.
- Edun kanssa työskennellessä opin myös äänittämisestä sekä sovittamiseen,
laulamiseen ja fraseeraukseen liittyviä juttuja. Hannu sitten huomasi, ettei hänen
tarvi enää noihin perusjuttuihin puuttua. Vaikka on pedantti laulun, ääntämisen
ja lauluvireen suhteen, hänellä ei ollut korjattavaa. Onhan siellä jotain
epäpuhtauksia, jos tarkalla korvalla kuuntelee, mutta se menee jo
avaruustekniikan puolelle.
- Toisaalta, vaikka musa on mullekin tärkeä ja vakava asia, niin ei rockia kannata
otsa kurtussa vääntää. Huumori, hauskuus ja pienet mokat ovat juuri se suola,
joka antaa sen human touchin, että musa kuulostaa inhimilliseltä.

Mick Green ja hakkaava komppi
.

Ollonen, Mick Green, Päne ja virvoitusjuomat backstagella Kemissä.

Pirates-kitaristi Mick Greenin (1944 - 2010) oli tarkoitus vierailla "Boogiedrillerillä",
mutta hän ehti menehtyä ennen äänityksiä. Kuinka lähellä se oli?

- Samalla lailla kun nuo biisit ovat kummitelleet pitkään minun mielessä, että ne
täytyy saada levytettyä, suunniteltuun pakettiin kuului Mick Green.
- Mitään mustaa valkoiselle ei kirjoitettu, mutta Mickin viimeisellä Suomen-keikalla
Kemissä sovittiin, että jos hän on täällä käymässä, niin pannaan hänen
tavaramerkki, hakkaava komppi purkkiin tai kerätään fyrkat, että lentää Suomeen
tai käyn valmiiden nauhojen kanssa Englannissa.
- Mutta kävi miten kävi. Tietenkin oltaisiin voitu omistaa "Boogiedriller" Mick
Greenille, muttei haluttu ratsastaa kuolleen miehen maineella.

Greedy Pig heitti sinunkaupat Mick Greenin kanssa helmikuussa 1999, kun yhtye
teki parin viikon Suomen-kiertueen hänen kanssaan. Ja jälleennäkeminen
tapahtui ilmeisesti Kemissä Piratesin lämppärinä?

- Kyllä. Siinä ehti vierähtää kymmenisen vuotta ja kun nähtiin, tuumasi
meikäläisestäkin, että Garykin on jo äijittynyt.
- Pumppuhan Mickiltä oli jo silloin operoitu, mutta silti sanoi polttavansa niin kuin
ennenkin. Ajattelin, ettei hyvää lupaa.
- Muistui mieleen, kun reenattiin kiertuetta varten Salon Rikalanmäellä,
röökitauko oli kahdenkymmenen minuutin välein. Pitkä päivä kyllä reenattiin. Se
oli vanhan liiton sissi. Vaikka oli ikämies, ei sanonut kertaakaan, eiköhän tämä
ollut tässä. Mick oli tosi ammattilainen, ei mitään hälläväliämeininkiä.
- Mick poltti jotain tosi vahvaa brittijässäkkää. Punanen nortti oli sen rinnalla
lightia. Äijä kääri itse sätkät karhun perseestä.

Mick Greenin kanssa tietenkin sattui ja tapahtui kaikenlaista, kerropa jotain?

- Hauskinta oli tietenkin, kun oltiin Mickin kanssa kaljalla ja Paul McCartney soitti
kännykkään ja mestari pyysi puhelun jälkeen kisälliltä keskeytystä anteeksi.
- Paljon oltiin Greenin kanssa yhdessä. Olin hänelle kitarateknikko kautta
adjutantti. Otin roolin automaattisesti nuorempi kunnioittaa vanhempaa
ammattimiestä -pohjalta. Ei velvoitettu, mutta huolehdin, että ukko viihtyy.
- Kiertueella Mickillä oli mukana legendaarinen Telecaster Custom vuodelta 1970.
Sillä oli luotu maaginen Pirates-saundi ja soitettu muun muassa kovat "Out Of
Their Skulls"- ja "Skull Wars" -kiekot.
- Kun meillä oli siinä parin päivän tauko, hän jätti kitaransa minun hoidettavaksi.
Jännä juttu, kun kitara on ollut mullekin aina ainoa oikea kädenjatke, niin
kyllähän sitä kämpillä taivasteli. Jumalauta, Greenin kitara on tuossa. Pakkohan
sitä oli näprätä ja ottaa valokuvia muistoksi, mutta hienoin muisto mestarista on
kuitenkin, kun sai soittaa hänen kanssaan.

ARTO JUNTTILA

Linkit: Greedy Pig, Mick Green

.

Jaa juttu profiilissasi: |