|
|
8.4.2016 Kuvagalleria
|
Remu on tyytyväinen Ganes-näyttelyyn.
|
Hurriganes on valmis museoon – Remu ei
Tampereen Vapriikissa avautui Hurriganes-näyttely, joka on avoinna lähes
vuoden. Remu kertoo Blues-Finland.comille muun muassa muodista,
nykykuvioistaan ja tietenkin rockmusiikista.
Teksti ja kuvat: Marko Aho
Tampere on lähtökohtaisesti mitä mainioin matkakohde. Ellen olisi koko ikääni
näillä kulmin asunut, varmasti olisin rampannut täällä yhtenään. Vuoden verran
Tampereella on yksi ylimääräinen matkailuvalttikin kesäloma- ja muita
matkasuunnitelmianne ohjaamassa. Se on museokeskus Vapriikissa aprillipäivänä
auennut Hurriganes-näyttely.
Silmin nähden tyytyväisenä näyttelytilan nurkkaan kalustetussa oleskelutilassa
istuskeleva Ganes-legenda Remu Aaltonen oli itsekin yllättynyt kokonaisuuden
nähdessään.
- Todella hyvä näyttely. Tuttujen tavaroiden seassa oli paljon unohtumaan
päässyttäkin. Mä annan tavaraa aina pois. Jos mä olisinkin säästänyt kaiken, niin
tää olisi vielä hienompi. Niin monet jutut on menneet taivaan tuuliin, hän sanoo.
- Täällä on myös aika villiä teknologiaa. Hienosti otettu käyttöön kaikki tämmöiset
nykyajan laitteet. Mä en ymmärrä näistä mitään, mutta näillä ihmiset viihtyy. Kyllä
tää taimissa on.
Ajatus Hurriganesista elää vahvasti, vaikka bändi syntyi yli 40 vuotta sitten ja
käytännössä kuukahti jo 80-luvulla. Äskettäin Virossa julkaistiin paikallisten
bändien Hurriganes-tribuutti; Suomessa taas tehtiin rockabillytribuutti. Sekä
bändistä että sen ydinjäsenistä (Remu, Albert Järvinen, Cisse Häkkinen) on
kirjoitettu kirjoja. Varsinkin Albertin kohdalla on hyvä huomata, että ganet olivat
pitkälti bluesin ottopoikia.
Manselainen symboliikka
Tampere on aikoinaan rakentunut kosken rannalla sijaitsevien tehtaiden varaan.
Kasvua kannatellut teollinen toiminta on sittemmin siirretty muihin maihin, mutta
punatiilinen maisema on sentään tallella. Esimerkiksi Tampellan vanhan tehtaan
katolta löytyvä logo on tärkeitä tamperelaisia maamerkkejä. Sitä ilman
Satakunnansillalta avautuva ja takavuosina 20 markan seteliinkin ikuistettu
maisema ei yksinkertaisesti ole eheä. Yhdeksänkymmentäluvun lopulla, kun
Tampellan perinteikästä monialatehdasta laitettiin urakalla lihoiksi ja tähteille
jääneen osan nimi muuttui Tamrockiksi, teksti poistettiin. Kaupunki ei sallinut
mitään muuta kylttiä sen tilalle. Katto jäi paljaaksi. Asiaa puitiin miltei
vuosikymmenen ajan. Viimein vuonna 2006 sopu syntyi, ja teksti palasi omalle
paikalleen.
Torstaina, maaliskuun viimeisenä päivänä Tampellan logo otettiin jälleen alas. Tällä
kertaa kyseessä oli remontista johtuva väliaikainen toimi. Sattumalta samana
iltana, kun yksi maamerkki siirtyi katolta varastoon, tehdaskiinteistön uumenissa
juhlittiin useampiakin suomalaisen rockin maamerkkejä esittelevän näyttelyn
avajaisia. Tampellan vanhoissa tehdassaleissa sijaitsevassa museokompleksissa
Vapriikissa aukesi Hurriganes-aiheinen näyttely.
Museon ja näyttelyn kohteen väliltä on helppo löytää yksinkertaista symboliikkaa:
Hurriganesin merkitys suomalaiselle rockmusiikille on kutakuinkin samaa luokkaa
kuin punatiilisten tuotantolaitosten vaikutus Tampereelle. Hyvin moni täkäläinen
blues- ja rockmuusikko on nimittäin kuvaillut uransa alkua kertomalla, miten
perustettiin rokkibändi Hurriganesin hengessä.
Antaumuksellista keräilyä
Hurriganes-näyttelyn pääasiallisina puuhamiehinä ovat toimineet Esa Elgström ja
Risto Vuorimies. Ensin mainittu on Hurriganesin pitkäaikainen fani ja innokas
keräilijä, jälkimmäinen puolestaan bändin kolmen ensimmäisen älppärin kannet
tehnyt maineikas valokuvaaja.
Vapriikissa esillä olevista tavaroista on Elgströmin pikaisen arvion mukaan noin 90
prosenttia hänen omista kokoelmistaan. Loput on saatu lainaan eri tahoilta.
Elgström kertoo keräilyinnostuksensa lähteneen liikkeelle miltei vahingossa.
- Keräily alkoi luonnollisia teitä Hurriganesin levyistä. Älppäreiden jälkeen piti saada
kaikki singlet, sitten huomasin, että levyistähän on olemassa myös
ulkomaanpainoksia. Suomessakin on julkaistu useita eri painoksia, joten
kerättävää riittää.
- Seuraavassa vaiheessa aloin metsästää lehtijuttuja ja julisteita – osa niistä jo
kertaalleen omalla seinällä olleita ja muutoissa roskiin menneitä. Keikkajulisteet ja
fan clubin tuotteet tuovat oman lisänsä, joten ei tämä kokoelma koskaan valmis
ole. Aina jotain puuttuu, Elgström toteaa eikä näytä olevan vähääkään harmissaan
projektin keskeneräisyydestä.
|
|
|
Oman haasteensa keräilyyn tuo tarjottujen tuotteiden aitouden varmistaminen,
mutta siihenkin löytyy apu.
- Totta kai tarkkana pitää olla. Onneksi Hurriganesista löytyy sadoittain kuvia, ja
niitä voi käyttää todisteina. Nämä monet maineikkaat valokuvaajat ovat myös
olleet valmiita jeesaamaan, kun olen pyytänyt etsimään vaikka jotain tiettyä
paitaa. Täällä näyttelyssäkin on noiden vaatteiden viereen laitettu valokuvat,
joissa ne ovat käytössä. Erityisesti vaatteista monet ovat tulleet suoraan soittajien
perheistä, tai muuten bändin lähipiiristä. Silloinhan tätä ongelmaa ei luonnollisesti
ole.
Rotsi auki rokkikellariin
Elgström haluaa korostaa myös Risto Vuorimiehen panosta näyttelyn
pystyttämisessä.
- Tämä on syntynyt parin vuoden aikana tiiviissä yhteistyössä Vuorimiehen kanssa.
Kyseessä ei siis ole mun yksin järjestämä kokonaisuus.
- Ensin meille luvattiin Vapriikista pienempi tila. Sen pohjalta aloitettiin suunnittelu.
Sitten tarjottiin mahdollisuutta saada käyttöön tämä kellarin luola, jos suostutaan
hieman lykkäämään suunnitelmia. Saatiin siis lisää suunnitteluaikaa ja parempi
näyttelytila – totta kai se meille sopi.
Näyttely sijoittaminen Vapriikin ”rokkikellariin” on onnistunut ratkaisu. Hämärän
portaikon jälkeisessä käytävässä ei kannata pitää turhaa kiirettä. Seinältä pääsee
lämmittelyksi lukemaan Hurriganesin koko keikkahistorian. Fanipaitaisten
naisihailijanukkejen jaloissa on myös Vuorimiehen vanhaa kuvauskalustoa
ajankuvaa tuomassa. Hidas käynti on siis enemmän kuin suositeltava.
|
|
|
|
Varsinaiseen näyttelytilaan astuessa
kattaus aukeaa silmien eteen runsaana. Kun
ovelta lähtee kiertämään salia
myötäpäivään, bändin tarina etenee
kronologisesti levy levyltä. Turha paljastaa
liiaksi yksityiskohtia, mutta joka etapilta
löytyvät tiivistetyt esittelytekstit, aiheeseen
liittyviä paitoja, kortteja ynnä muuta. Mitä
pidempään siellä viihtyy, sitä enemmän siitä
saa irti.
Remu suhtautuu erityisen lämpimästi
vanhaan, "Roadrunnner"-klassikkolevyn
kannessakin näkyvään farkkutakkiinsa.
- Tavaroihin tulee ihan oma näkemyksensä,
kun ne laitetaan lasikaappiin. Vaikka onhan
tossa rotsissa kaikkia erikoisia juttuja, noita
lätkiä, joita mä leimasin siihen. Onkohan
siellä oikeassa hihassa yhä jenkkilippu, vai
olisko joku napannut sen? Onneksi mä
annoin ton aikoinaan Schüttin Henkalle
talteen, ettei se häviä matkan
|
varrelle. Mä olisin voinut itse möhliä ja antaa sen jollekin. Henkka on hyvä frendi,
joka on vitusti kuvannut meitä. Se piti rotsin tallessa. Sen ansiosta toi on nyt
tolleen tossa, Remu ilmoittaa.
- Ei mitään jakoo, että se mahtuisi enää päälle. Eihän se mahtunut kunnolla
silloinkaan! Mulla on aina ollut sellainen tyyli, että takki ei saa olla mikään säkki.
Mieluummin liian pieni kuin iso. Farkkurotsia ei toisaalta saakaan pistää kiinni.
Muutenhan sitä joutuu viljapellolle.
Remu tunnustaa varastaneensa kaikki takissa olevat merkit ja tietää niiden olevan
Yhdysvaltain laivaston sotilaiden käsin neulomia.
- Kun niitä on alettu tekemään, niin siinä ei ole kelloa kateltu. Ajattelin, että mä
saan niistä rotsiin sellasta, mitä ei ole missään. Ei tule toista samanlaista vastaan,
eikä tullut. En muista mistä tää (haastatteluhetkellä päällä oleva takki) on kotoisin,
mutta jenkkien laivaston tämäkin on. Välillä kirpputoreilta löytää tämmöisiä
vaatteita, joissa on ihan omia merkintöjä.
|
Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä
Blues Caravan Tampere-talossa to 21.4. Stompin' 2016, Helsinki
|
Hurriganesilla 70-luvulla ollut sponsorisopimus Beaversin kanssa auttoi luomaan
bändin imagoa ja muotiakin.
- Meidän sponssin aikaan Beaversin Masse Majava toi jenkkikuteita Suomeen. Se
oli kuin aarreaitta. Pääsi suoraan paalien kimppuun ja sai parhaat päältä. Meillä oli
kaikki hienot collegetakitkin, jotka ei silloin vielä edes olleet muotia. Sen jälkeen
niitä alkoi sitten tulla.
- Nykyinen muoti taas on ihan muuta. Ei se ole edes mitään muotia. Kaikki on tullut
vaan mustaksi. Keikoillakin kaikki on mustaa: vaatteet, lavat ja taustakankaat.
Paljon on hyviä ihmisiä, jotka ei keksi mitään muuta.
Nykyaikaistakin tatsia
Vapriikin Hurriganes-näyttelyssä esillä on myös soittajien paitoja ja takkeja,
soittimia, kulta- ja timanttilevyjäkin. Soittimista arvokkain lienee Albert Järvisen
"Roadrunner-Stratoksi" nimetty Fender. Keskellä näyttelytilaa olevalle lavalle on
puolestaan pystytetty Hurriganesin 70-luvun puolivälin lava-asetelma. Cisse
Häkkisen ja Ile Kallion Gibsonit ovat aitoja muinaismuistoja, mutta Remun setistä
on jälkipolvien hämmästeltäväksi säilynyt vain tiikerikuvioinen bassorummun kalvo.
Näyttelyssä hyödynnetään tehokkaasti multimediaa: videoita ja haastatteluja
pääsee katselemaan ja musiikkia kuuntelemaan. Niiden vastapainoksi
sohvanurkkauksessa voi suorittaa syventäviä opintoja ihan perinteisellä tyylilläkin.
Luettavaksi löytyy Elgströmin leikekirjat kansioihin skannattuna ja nippu
Hurriganesista kirjoitettuja kirjoja.
Vaikka tuotteistoa onkin nähtävänä runsaasti, huomion varastaa helposti ja
ansaitusti seinien kuvamateriaali. Näppäyksiä (pääosin Vuorimiehen) on esillä
paljon, ja ne ovat suurikokoisia. Monista tutuista kuvista on mielenkiintoisella
tavalla nostettu näytille vaihtoehtoinen versio. Esimerkiksi "Crazy Days" -albumin
kannesta tutussa asetelmassa on nyt meneillään ilmiselvä korttihuijaus.
Nyt kun Hurriganes-näyttely on saatu komeasti avattua, on helppo suositella
siihen tutustumista kaikille. Kyseessä on ainutlaatuisen laaja kokonaisuus.
Mahdollisuus ei kuulemma tule tämän jälkeen aivan äkkiä toistumaan. Vapriikissa
kaikkiin näyttelyihin pääsee samalla kohtuuhintaisella lipulla. Mikäli siis osa
matkaseurueen jäsenistä ei lämpenen rockhistorialle, heille saattaa löytyä
ajanvietettä muista näyttelyistä.
Itse olen suorastaan innoissani rockhistorian äärellä – ja minulla kävi
avajaistilaisuudessa varsinainen moukan tuurikin. Pääsin tutustumaan näyttelyn
antiin Honey Aaltosen (Hurriganes- ja Cisse Häkkinen -kirjojen tekijä) ja parin
muun Hurriganes-konossöörin seurassa. 'Virallista' kokonaisuutta elävöittäneet
lukemattomat anekdootit ja nippelitiedon rippeet toivat merkittävää lisäarvoa
kokemukselle. Ehkä Vapriikkikin keksii vuoden mittaan järjestää vierailevien
'luennoitsijoiden' tarinoillaan värittämiä tilaisuuksia?
Pari esittelyteksteistä silmääni osunutta kirjoitusvirhettä olisi voinut huolellisella
oikoluvulla siistiä pois, mutta muilta osin näyttely on todella rock!
Kun kaikkea ei vielä pelkistetty ja pyöristetty
Remu tiedetään paitsi suomalaisen rockin uranuurtajaksi myös pistämättömäksi
tyyliniekaksi. Esimerkiksi lava-asetelma, joka Vapriikissa nähdään, näyttää Remun
mielestä turhan karulta.
- Näähän on tietty taiteilijoiden näkemyksiä, mutta liian paljas toi on. Mulle on aina
ollut tärkeitä kaikki röyhelöt ja matot, että on fiinimmän näköistä. Yksi ilta tuli Yle
Teemalta Hendrixistä dokumentti. Tuli hyvä fiilis, kun mä sitä katsoessa ajattelin,
että noin mäkin olisin tehnyt ton studion. Mattoja ja kaikkia kauniita esineitä oli
siellä täällä. Se ei ollut vain kylmä studio, jossa on mikkejä ja kovaäänisiä. Se oli
kodikas. Siellä viihtyi ja se tila väreili, fiilistelee Remu.
- Ne jätkät sanoivat, että kun siellä soittaa, niin fiilis leijuu ilmassa. Siinä on omaa
mystiikkaa. Siellä on helvetin hyvä tehdä. Kallis mesta, mut hyvä fiilis. Se oli
mielenkiintoista, koska studiothan on hyvin erilaisia. Luulen, että Hendrixillä oli
semmosia virityksiä, että se edelleenkin hiihtelee siellä studion nurkissa, vaikkei
sitä näykään. Jätkä oli kuitenkin sen verran henkinen, että kaikki on mahdollista.
Tietty viestin havaitseminen ja sen perille meno riippuu vastaanottajasta. Kaikilla ei
ole antennit pystyssä.
Hurriganes on nyt 'virallisesti' museotavaraa. Useammaltakin taholta on kuultu
rockmusiikin jopa kuolleen. Remun näkemyksen mukaan ensin pitäisi palauttaa
mieliin, mitä rokki on. Vasta sen jälkeen voi tehdä diagnoosin sen tilasta.
- Nykyään kaikkea kutsutaan rokiksi. Se ei kuitenkaan tarkoita mitä tahansa. Kaikki
musa ei oo rokkia. Tuntuu kummalta, että kaikki pitää nykyään pelkistää ja
pyöristää. Luonnollisista asioista tehdään väkisin fraaseja. Rokki pitää kaivaa sieltä
kaiken alta. Siellä se on. Aika harvoin tulee nykyään radiostakaan mitään
kuunneltavaa. Kaikki asemat veivaavat ihan sitä samaa. Semmosta saatanan
nylkytystä ja valittuja virsiä. Se ei ole rokkia.
Remu viihtyy silmin nähden hyvin museossa, mutta museoitavaksi hän ei ole valmis.
- Meillä on vitun hyvä kokoonpano ollut jo pitkään. Hyviä keikkoja, ja kaikki toimii
hyvin. Väkisinkin tässä tilanteessa tulee mieleen, että pitää tehdä levy. Me ollaan
nyt tehty sitä tuolla Juuso Nordlundin studiossa täällä Tampereella.
- Juuson Studio (Sound Of JJ) on nostalginen mesta. Se on kokonaan analoginen
studio. Siellä on hyvä fiilis ilman omia mattojakin. Nyt kun tehdään lauluraitoja, niin
mä oon kuunnellut, miten hyvältä kaikki kuulostaa. On treenattu ja säädetty, eikä
jutut välttämättä ole yksinkertaisia soittaa, mutta äänittäjä, soundit ja kaikki on
helvetin hyviä, niin vittu se vaan kuulostaa hyvältä! Mä oon innoissani.
Remu kertoo levyn tulevan "pihalle" mahdollisimman nopeasti. Vauhti on kuitenkin
maltillisempi kuin vaikka 70-luvulla, koska edessä on polvileikkausta ja kaikkea
muuta säätämistä.
- Nykyään mennään vähän hitaammin. Kyllä tässä on menty nopiastikin, mutta nyt
otetaan hitaammin. Ehtii näkemään paremmin maisemiakin.
MARKO AHO
Kuvagalleria
Linkki: Vapriikin Hurriganes-näyttely
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2016
.
|
|
