Blues-Finland.com - It Might Get Loud - Elokuva-arvio

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

ELOKUVA-ARVIO

31.3.2010
Rock-kitaristin muotokuva:
It Might Get Loud
Jimmy Page, The Edge ja Jack White
keskustelevat sähkökitaran syvimmästä
olemuksesta dokumentissa "It Might Get
Loud". Eniten paljastuu kitaristeista itsestään.

Davis Guggenheimin elokuva "It Might Get
Loud", pääosissa Jimmy Page, Jack White ja
The Edge, oli kuuma puheenaihe jo kauan
ennen ensi-iltaansa. Se nähtiin ensimmäistä
kertaa valkokankaalla Torontossa syyskuussa
2008. Tallinnaan se löysi tiensä helmikuussa
2010, ja on edelleen monen keskustelun aihe.

Toiset valittelevat, ettei elokuva missään
vaiheessa ylly nimensä mukaiseksi. Toiset
pitävät sitä kaikkien aikojen "rockumenttina".
Jotkut harvat puolestaan ihmettelevät vieläkin
"sitä kolmatta jannua hassussa hatussaan".

U2:n kitaristi The Edge saattaa tuntua oudolta
valinnalta leffan henkilögalleriaan. Tosiasiassa
hänen kutsumisensa mukaan on neronleimaus.
Hän esittäytyy älykkäänä, mietteliäänä
miehenä ja muusikkona; Edgen slide-kitara
kappaleessa "In My Time Of Dying" on
kuulemisen arvoinen.

"The guitar players look damaged
They've been outcasts all their lives."

"Jigsaw Puzzle"
The Rolling Stones '68

Hän antaa elokuvalle nimen ja vastaa parhaasta lausumastakin: "Spinal Tap –
that's a movie that I watched. I didn't laugh, I wept… ‘Twas so close to the truth.
(Spinal Tap – se elokuva tuli katsottua. En nauranut vaan itkin... oli se niin lähellä
totuutta.)"

"It Might Get Loudissa" nähdään otteita Spinal Tap -elokuvasta. Nigel Tufnelia
soittamassa kitaraa viululla ei nähdä, mutta saadaan väläys Derek Smallsin
kaksikaulaisesta bassosta. Herra Page on tuskin Spinal Tap -faneja, mutta
elokuva paljastaa, kuinka "Stairway to Heaven" sai Pagen ottamaan käyttöön
oman, sittemmin tavaramerkiksi vakiintuneen kaksikaulaisensa.

The Edge ja Jimmy Page tuntuvat pitävän elokuvaa puhtaana dokumenttina. Jack
White sen sijaan käyttää tilaisuuden hyväkseen lisäten Led Zeppelinin "The Song
Remains The Same" -pätkän tyylisiä kohtauksia. Yhtäällä hän seikkailee
piirroshahmona, toisaalla nähdään hänen lapsuushahmonsa.

Jack Whiten pyyteettömyys selviää viimeistään hänen ottaessaan esiin Son
Housen LP:n. Hän myös myöntää, että The White Stripesin imago luotiin, "jotta
yleisö ei kiinnittäisi huomiota siihen mitä meidän musiikissamme todella tapahtui.
Eli yritimme vain soittaa sellaista, you know... Näin on edelleen."

The Song Remains The Same

Ja sitten meillä on Page. Häneltä on tulossa valikoituun jakeluun nahkakantinen
valokuvaelämäkerta sekä kolme uutta musiikkiesitystä (yksi niistä on vain DVD:
llä), joten hänellä on eniten annettavaa – ja paradoksaalista kyllä, myös
saavutettavaa.

Page on kertonut tuoreissa haastatteluissa, että hän piti tärkeänä tuoda
elokuvaan uutta musiikkia. Hän on ilmaissut myös aikomuksensa äänittää ja
julkaista uutta tavaraa ennen vuoden 2010 loppua.

"It Might Get Loud" seuraa Jimmy Pagen uraa skiffleä tv:n talenttiohjelmassa
soittavasta teinistä hänen aikaansa studiomuusikkona (hän tosiaan soitti muun
maussa "Goldfingerillä"!) sekä rock-tähtenä The Yardbirdsin ja tietenkin Led
Zeppelinin riveissä.

Hänet nähdään vierailemassa entisessä levytyspaikassa Headley Grangessa, joka
toimittaa nykyisin yksityisperheen kodin virkaa. Visiitti osoittautui
vaivaannuttavaksi: saatiin kuulla, että kartanon portit oli varastettu Zeppelinin
Greenwichin-keikkojen aikaan siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä luki
"Headley Grange".

Page on omimmillaan puhuessaan musiikista. Hän soittaa ilmakitaraa Link Wrayn
"Rumblen" tahtiin lähes lapsekas ilo ja kunnioitus silmissään. "That's just two
people – Tässä on vain kaksi soittajaa", hän huudahtaa, kun Muddy Watersin "I
Can't Be Satisfied" lyödään levysoittimelle.

Samaa iloa ja kunnioitusta heijastavat The Edgen ja Jack Whiten kasvot Pagen
vetäessä "Whole Lotta Loven" riffiä. Sen kitaristit ovat kuulleet – ja hyvin
mahdollisesti soittaneet – miljoona kertaa. Silti se houkuttelee heidät kuin ötökät
liekkiin. On virkistävää todeta, että musiikki on kaikki kaikessa myös kolmelle
supertähdelle, joiden ei enää koskaan tarvitsisi soittaa nuottiakaan, jos siltä
tuntuu. Mutta vielä miehet vaan soittavat – sitähän se kaikki on!

"It Might Get Loudia" markkinoidaan sähkökitaradokumenttina. Onkin hieman
kummallista, että se päättyy sähköisten sankarien akustiseen 'nuotioversioon'
The Bandin klassikosta "The Weight". Elokuvan pisimmältä vaikuttava kappale
osoittautuu antikliimaksiksi, oli katsoja sitten The Bandin tosifani, melutäyttymystä
odottava moshaaja tai Keith Richardsin koulukunnan (jonka mukaan kitaristin
mitta on se, kuinka hän käsittelee akustista kitaraa) edustaja. Tämä ei tarkoita,
etteikö kolmikko tuntisi akustisenkin salat mestareiden tapaan. He opettelevat ja
harjoittelevat biisin filmin pyöriessä. Tilaisuuden saatuaan kukaan ei pystykään
loistamaan.

From Hank To Hendrix

Jos elokuvan myyntiargumentti muutetaan muotoon "kitaristidokumentti",
asettuvat palaset - filmin eri henkilöt sekä heidän erilaiset näkökulmansa ja
vaikutteensa – kohdilleen. Kitaransoittaja kristallisoituu byronilaiseksi sankariksi,
romanttiseksi ja kumoukselliseksi, mihinkään muottiin sopimattomaksi hahmoksi.
Samaan kuvaan sopivat suuruudet Charley Pattonista Django Reinhardtiin ja
Jimi Hendrixistä Kurt Cobainiin.

"Ne, jotka eivät samaistu maailmaan ja yhteiskunnan massaan, löytävät
turvasataman musiikista – paikan, missä laulaa, kirjoittaa musiikkia, luoda,
esiintyä", Paul Westerberg kirjoitti New York Timesin muistokirjoituksessaan Box
Topsin laulajalle Alex Chiltonille. Paremmin sitä ei olisi voinut sanoa.

Mutta kelataanpa taaksepäin ja yritetään leikata ja liimata palapeli kokoon:
.

The Edge: Talous kynsi syvällä. Emme uskoneet
minkään voivan muuttua...

Jack White: Kitaran soittaminen ei ollut siistiä.
Instrumentin soittaminen oli varmasti nolointa mitä
saattoi keksiä...

Jimmy Page: Pop oli roskaa, joten sitä emme tulisi
soittamaan...

Jack White: Hip-hopia ja housea, sitä kaikki halusivat
kuulla. Tiskijukkia ja räppäreitä...

The Edge: Tapa, jolla aloitimme, heijasti selvästi siitä,
miltä me emme halunneet kuulostaa...

Jimmy Page: Ei mennä virran mukana...

The Edge: On oltava jotakin enemmän!

The Edge: “The economy was in the
toilet. We just didn't believe that
anything could change…”

Jack White: “It was uncool to play
guitar. To play an instrument was the
most embarrassing thing you could
probably make up...”

Jimmy Page: “Pop music was rubbish,
so we weren't gonna be playing that…”

Jack White: “Hip-hop and house
music, that's what everyone wanted to
hear, DJ's and rappers…”

The Edge: “The thing that we started
out with was a clear idea what we did
not want to sound like...”

Jimmy Page: “Not going with the flow…”

The Edge: “There has to be more
than this!”

Kyllä onkin, hyvät herrat. Ja me kiitämme teitä siitä.

ANDRES ROOTS

Englannista suomentanut Pasi Tuominen

Linkki: It Might Get Loud -kotisivu

Elokuva saatavissa CDON.COM-verkkokaupasta (DVD ja Blu-ray)

Jaa juttu profiilissasi: |