16.3.2010 Kuvagalleria The Wildcardsin Al Wallis ja Vince Lee
Tiivis kansainvälinen katsaus
Pietarsaaren Jeppis Blues Festivalilla esiintyivät The Wildcards Britanniasta,
Eva Eastwood Ruotsista ja Wentus Blues Band Suomesta. Kaupunginhotellilla
oli kova meno päällä ja tupa täynnä.
”Pietarsaaressa on vankka kannatus rokkavalle rhythm & bluesille” tuumasi
festivaalin puuhamies Robban Hagnäs 13. maaliskuuta vietetyn Jeppis Blues
Festivalin alla. Samalla hän ennusti Pietarsaaren Kaupunginhotellin salin tulevan
täyteen tänäkin vuonna. Niin taisi myös käydä. Eva Eastwoodin aloittaessa
settinsä kymmenen aikaan oli ravintolassa väkeä jo varsin mukavasti, ja kova
meno oli päällä.
Paikan päällä huomasin ilokseni, että live-oloissa Eva tarjoilee materiaalinsa
huomattavasti maanläheisempänä kuin levyillä. Tiedän hänen niittäneen mainetta
rockabillyn sarallakin, mutta esimerkiksi Eastwoodin verkkopalveluista löytyvät
piisit olivat toteutukseltaan melko popahtavia. Keikalla musiikki oli kuitenkin
juurevaa rokkia, jossa oli paikoittain hyvinkin runsaasti countryn sävyjä.
Kolmihenkinen taustabändi rokkasi hienosti. Erityismaininta menee Jesper
Wihlborgille. Vähäeleinen kitaristi osoittautui kovan luokan tekijämieheksi.
Bändillä ja etenkin Evalla näytti olevan hauskaa. Niinpä he saivat yleisönkin hyvin
mukaansa. Etenkin setin loppupuolella, kun kuultiin suorempaa rokkia ja
'billyakin', alkoi meno käydä jo hurjaksi. Virallisen keikan päättäneen rivakan ”Go
Young Manin” jälkeen encore oli itsestäänselvyys.
Bändi palasi heittämään rouhean version Evan viimeisimmän levyn nimipiisistä ”
The Beat Goes On”. Sen mausteena kuultiin yllättäen myös pätkä Joan Jettin ”I
Love Rock & Rollia”. Mojovasti rokannut ”Everybody´s Gone And Done It”
kruunasi Eva Eastwoodin keikan.
Rennosti rokaten
Wentus Blues Bandia oli mukava kuulla pitkästä aikaa ihan omana itsenään.
Yleisö on tottunut siihen, että muutaman rallin jälkeen laulusolisti Juho Kinaret
siirtyy sivummalle ja lavalle kapuaa illan tähdeksi buukattu vierailija. Tällä kertaa
näin ei käynyt, vaan Juho liidasi touhua alusta loppuun. Hienosti hän homman
hoiti ja laittoi kaikkensa peliin. Innostuipa hän kuperkeikkojakin välillä heittämään.
Wentus Blues Band on niin monissa liemissä kiehunut ryhmä, että homma toimii
takuuvarmasti. Jeppiksen-keikalla ainut heikko lenkki taisi olla kosketinsoittimien
piuha, joka välillä äityi rätisemään. Niko Riipan ja Kim Vikmanin kitarat sekä
Pekka Gröhnin koskettimet pääsivät jokainen vuorollaan esiin. Kaiken perustana
rullasi Robban Hagnäsin ja Mikael Axelqvistin kuljettama komppi.
Wentus vetäisi isännän ottein maukkaan setin, jossa oli odotetusti esillä myös
Gary Primich. Näinä päivinähän ilmestyy ”Gary, Indiana” -nimellä levyllinen
Primichin Suomessa tekemiä nauhoituksia. Niissä taustabändinä toimii Honey B &
T-Bonesin ohella myös Wentus. Jeppiksessä Primichin materiaalista kuultiin
ainakin ”Good Bye Little Girl”, ”Down the Road” ja ”Company Man”.
Muita rennosti rokanneesta setistä mieleen jääneitä hetkiä oli soulahtava ”
Beautiful Woman”, virallisen osuuden päättänyt ”Moonshine”, sekä murealla
Hammondilla käyntiin lähtenyt encore ”Don´t Ever Let Nobody Drag Your Spirit
Down”.
Ragtimestä viidakkojytään
Illan viimeisen bändin, The Wildcardsin, päästessä vähän yhden jälkeen
tositoimiin alkoi meno yleisön puolella olla kohtalaisen hurjaa. Eräs lavan reunalla
nuokkunut herra ilmoitti kamojaan virittelevälle Vince Leelle odottavansa Stevie
Ray Vaughanin tuotantoa. Lee kertoi hänen joutuvan odottamaan melko
pitkään. Tämän jälkeen samainen sananiekka inspiroitui Leen hatun
huomattuaan vaihtamaan toiveensa AC/DC:ksi. Wildcardsin nokkamies hiljensi
huutelijan riuhtaisemalla todella rivakan ragtime-instrumentaalin virittelynsä
oheen.
Selityksille ei ollut tarvetta eikä sijaa, kun Wildcardsin setti starttasi uuden levyn
nimiraidalla ”When the Moon Shines Bright”. Mureasti rokkaavassa touhussa
kuului kieltämättä kolmen viikon rundin rasitukset, mutta myös päätöskeikan
riemu.
Al Wallisin ja Kevin Crowen komppiryhmä näytti kuinka rajukin rokki voi
svengata. Martin Vowles ja Vince Lee jakoivat kitarointivastuun makoisin
tuloksin. Bändi ei isommalti jarrutellut, vaan antoi mennä. Näyttipä yleisökin
heittäytyvän mieluusti heidän vietäväkseen.
Parinkymmenen laulun setistä noin kolmannes oli upouudelta levyltä. ”Got
Sumpin For You Baby” ja ”Gal From Kokomo” tajosivat bluesia sitä haluaville.
Vowlesin instrumentaali ”Dead Cat Bounce” ja Leen tango ”Welcome To The
Snakepit” sekoittivat sopivasti pakkaa. Raivoisa ”She Can Rock” puolestaan
sekoitti yleisön lopullisesti. Sen jälkeen bändi lisäsi hutketta pyttyyn vetäisemällä
calypsobillyn ”Hell” melkein kuin edellisen laulun kantapäille tallaten.
Myös Wildcards versioi Gary Primichiä soittamalla ”Hoodoo Preacherin”. Se löytyy
bändin edelliseltä ”Raising Hell” -levyltäkin. Samaiselta lätyltä on kotoisin myös
yksi illan kohokohdista, suoraan ”Caravanin” perään startannut ”Hang Me Out To
Dry”. Sen aikana Vowlesilta katkesi kitarasta kieli. Hänen hoitaessaan
huoltotoimenpiteitä heittäytyi muu ryhmä Bo Diddleyn hengessä kulkevan
sävelaarteen kimppuun. Tehokas viidakkojytä imaisi soittajatkin mukaansa.
Bändin ollessa taas täysilukuinen Lee intoutui soittamaan rumpusoolon Crowen
kanssa kimpassa.
Setin loppupuolella koettiin illan psykedeelisimmät hetket hitaan bluesin
muodossa. Lee soitti slidesooloa mikrofonitelineen avulla ja Vowles säesti häntä
feedback-ulvotuksella ja -pörinällä. Sen jälkeen paluu maan pinnalle tapahtui ”
Sweet Baby Of Minen” myötä. Setti päättyi ensimmäisen levyn rivakkaan
nimiraitaan ”On Fire”.
Kaikkensa antanut bändi palasi vielä yleisön vaatimuksesta soittamaan ”
maailman vanhimman kappaleen”. Eikä kekseliästä ja svengaavaa ”St. James
Infirmary” -versiointia parempaa lopetusta festivaalille voisi edes kuvitella!
MARKO AHO, teksti ja kuvat
Kuvagalleria
|
