KONSERTTIARVIO
|
| |
|
|
Jim Campilongo – svengiä, twangia ja fiilinkiä säästämättä
|
|
|
| |
7.10.2019
Maailmanluokan kitaristi vieraili jälleen maassamme. Rekolan Kinossa
Vantaalla hän esiintyi suomalaisen bändin kera.
Yhdysvaltalainen Jim Campilongo on vuoden 2003 ensikäyntinsä jälkeen
vieraillut Suomessa useasti. Kahdenkymmenen kerran rajapyykki ei taida enää
häämöttää kaukana.
Monista viisiteistä huolimatta maailmanluokan kitaristi, joka on tehnyt komeata
uraa muun muassa Norah Jonesin rinnalla, on säilynyt täkäläisissä musapiireissä
melko tuntemattomana. Yksi syy tuntemattomuuteen piilee varmasti hänen
esittämässään instrumentaalimusiikissa. Ihmisten olisi helpompi ottaa vastaan
laulettua materiaalia. Osaltaan myös kitarataituruuteen nojaava mainostus luo
monille mielikuvan puuduttavasta, lähinnä muille soittajille suunnatusta taitojen
esittelystä ja suorittamisesta. Siitä Campilongon keikoilla ei todellakaan ole kyse.
Campilongo ei kätke kynttiläänsä vakan alle vienosti savuamaan. Soittimen
hallinta käy selväksi jo ensimmäisen kappaleen aikana. Omintakeisia piirteitä
omaavaa kitaran käsittelyä seuratessa ei tule kuulijalle tylsää. Perustekniikoiden,
kuten eri pikkaustyylien lisäksi kielten venyttäminen ja näppäily satulan takaa,
melodian soittaminen viritystappia kääntelemällä tai huiluäänten näppääminen
plektrakädellä ovat vain muutamia esimerkkejä kikkakokoelmasta. Tempuista
useimmat Campilongo kertoo omaksuneensa Roy Buchananilta. Buchanania hän
pitää tärkeänä esikuvana.
|
|
|
Kikkailu saa keikoilla ison roolin, muttei nouse johtavaksi teemaksi. Pääosassa
ovat kappaleet ja yleisön viihdyttäminen. Hyväntuulisten spiikkien ohella temput
toki nostattavat tunnelmaa ja lisäävät esityksen showarvoa. Ne kuitenkin
nivoutuvat luontevaksi osaksi soittoa.
Materiaalia Campilongolla riittää joka lähtöön. Hänen omista sävellyksistään ei
yllättäviä mutkia ja notkelmia puutu. Toisaalta äkkiväärän poukkoilun
vastapainoksi mahtuu mukaan niin elokuvallisen rauhallista maalailua kuin
kepeän kipakkaa ilakointia.
Viime vuosina Jim Campilongon täkäläiseksi soittokaveriksi on vakiintunut The
Fabulous M Street Band, jota johtaa Tuomas Metsberg. Yhteistyö toimii hyvin.
Vierailipa Campilongo jokunen vuosi sitten myös Metsbergin luotsaaman Luxury
Linerin levyllä ”I’ve Got Five Dollars and It’s Saturday Night”. Storyvillen (joka
muuten sijaitsee Museokadulla) tiistai-iltojen klubilla päämajaansa pitävän
Fabulous M Street Bandin kokoonpano vaihtelee jonkin verran tilanteen mukaan.
Tämänkertaisella Suomen-kiertueella rumpali Sami Laakso ja basisti Lasse
Sirkko pitivät rytmiä. Eturivissä soolovuorot jakoivat Campilongo, Metsberg ja
pedal steel -taituri Olli Haavisto.
Ilta Rekolan Kinossa Vantaalla tarjosi laajalti amerikkalaisen rytmimusiikin
kentältä poimittuja herkkuja erilaisina sekoituksina. Genrerajoja ei todellakaan
ollut suljettu. Runsaan twangin ansiosta cocktailista maistui eniten läpi country.
Myös blues ja jazz välimuotoineen olivat vahvasti läsnä. Yllättäen mukaan saattoi
rapsahtaa vivahdus ronskimmasta rokistakin. Muun materiaalin sekaan sujahti
settiin luontevasti Chopinin ”Minuuttivalssi”.
Yhteissoitto oli samanaikaisesti tiukkaa ja letkeää. Jokainen muusikko oli
tilanteen tasalla ja valppaana. Artistin ja bändin molemminpuolinen kunnioitus
kuvastui rennosta meiningistä. Osaan kappaleista on sovitettu kipakoita kahden
kitaran osuuksia. Niiden sujuva soljuvuus näytti erityisesti miellyttävän
Campilongoa. Telecaster-niekkojen keskistä myhäilyä oli ilo todistaa pitkin iltaa.
Kiertäneiden soolovuorojen aikana koko eturivin kolmikko pani parastaan. Pedal
steelillä saa tyylikästä jälkeä hyvin valituin, verkkaisen venyttelevin ääninkin.
Campilongon ja Metsbergin mukana Haavisto kuitenkin äityi hyvin kiperiin
kuviointeihin. Muutamaankin otteeseen kuultiin Speedy Westin ja Jimmy
Bryantin western swingit mieleen tuovaa kitaran ja stilikan vuorottelua. Se ei
todellakaan ole ihan jokapäiväistä herkkua Suomen maassa.
|
|
|
Väriä ja sävyjä riitti. The Beatles -laina ”She´s A Woman” tarjoiltiin
avauskappaleena ja Chet Atkinsin tapaan kevyenä hölkkänä. Kipakan kikkailun,
jota esimerkiksi ”Billy's Bird” ja ”Splitsville” edustivat, vastapainoksi ”Mopey” oli
venyttelevän verkkainen. Tom Waitsin rytmiikan ja Pete Andersonin mieleen
tuonutta elastista vellontaa kuunnellessa (Anderson on Campilongon lailla jäänyt
melko tuntemattomaksi suuruudeksi) ei pystynyt välttymään mielikuvalta
tanssijasta, jonka jalat jäävät joka askeleella tahmeaan lattiaan kiinni.
Samankaltaisella poljennolla kulki makoisa ”Jim´s Blues”. Viipyilevän svengin
voimaan luotti niin ikään ”Hamster Wheel”. Se antoi ymmärtää, että kovinkaan
rivakalla juoksutuulella jyrsijä ei ole pyöräänsä harpannut.
Viritystapilla soittamisen varaan rakentuva ”Monkey In A Movie” tarjosi astetta
rotevampaa jytää. Siitä löytyi soolospotteja myös komppiryhmälle. Ylimääräinen
numero, Johnny Cashin ”Folsom Prison Blues”, työllisti niin ikään Campilongon
kitaran alimmaisen e-kielen viritystappia melkoisesti. Ilta päättyi sen myötä
hillittömään soolokimaraan.
Keikka oli kaikin puolin viihdyttävä. Soitto soi komeasti. Ilta todisti, että
Campilongon kaltaisen taiturin vierailu kannattaa kohdalle osuessa empimättä
tsekata.
|
|
|
Rekolan Kino osoittautui oivalliseksi ja perinteitä henkiväksi konserttipaikaksi –
mitä nyt lavan niukka valaistus toi haastetta valokuvaamiseen. Vuonna 1948
rakennettu työväentalo tarjoaa oivalliset puitteet konserteille. Puutalon
akustiikka on luonnollinen, ja lavalta kuuluu vahvistamaton puhekin vaivatta.
Rekolassa väki oli nauttimassa vain ja ainoastaan esityksestä, joten
häiriötekijöitä ei juurikaan ollut – ellei sellaiseksi lasketa satunnaista valokuvien
räpsimistä…
Kuten nimestä saattaa arvata, pidetään Rekolassa edelleen myös elokuvailtoja.
Alan digitalisoitumisen pakottamana ne ovat kuitenkin ulkopuolisen toimijan
tarjoamia pop up -tapahtumia. Konsertteja on noin kerran kuukaudessa.
Lokakuun 19. päivänä soittaa Vesa Aaltonen Proge Band. On hienoa, että
vanhoja taloja jaksetaan yhä pitää kunnossa ja käytössä. Niissä vallitsee aivan
omanlainen tunnelmansa, josta voi edelleenkin aistia entisaikaisen elämänmenon.
Rekolassakin lavan takaseinässä on asiankuuluva maisemamaalaus. Se on
kuulemma jonkun rakennustyöhön osallistuneen kirvesmiehen tekemä; se kuvaa
ilmeisesti näkymää hänen kotikonnuiltaan Kangasalan harjulta – juuri sieltä
oksalta ylimmältä. Oman lisänsä arvokkuuteen tuovat salin seinällä olevat
presidenttien potretit. Tosin niitä on vain kolme: Koivisto, Ahtisaari ja Halonen.
Kuvien vähäisyys taitaa johtua siitä, että Rekolan Kinohan on työväentalo.
MARKO AHO
Linkit: Jim Campilongo, Rekolan Kino, Rekolan elävän musiikin yhdistys
|
|
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2019
.
|
|
