Blues-Finland.com - Joel McIver: 100 kovinta metallikitaristia

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

KIRJA-ARVIO

19.8.2013
Mallia sadalta kovimmalta
metallikitaristilta
Total Guitar -lehdestä tuttu Joel McIver pisti
metallikepittäjät jonoon. Nokkimisjärjestys
ilmenee hänen kirjastaan "The 100 Greatest
Metal Guitarists".

Voiko blues- tai kantrikitaristi saada kerrassaan
mitään metallikitaristilta? Monet epäilevät,
olihan koko metalli jo genrenä eräänlainen
antiteesi bluesrockille ja sen myötä
bluespohjaiselle kitaransoittotavalle.

No, ajat muuttuvat. Total Guitar -lehden
kolumnisti Joel McIver muistuttaa tästä
laajalla kitaraesityksellään "100 kovinta
metallikitaristia" (The 100 Greatest Metal

Guitarists). Keskeiset metallikitaran vaikuttajatyypit ja heidän soittotyylinsä ydin
valottuvat kokoavasti. Bluesihmisten kavahtamat metallin alalajit, garage, death,
speed, trash, alternative metal, glam ja muut, käydään pääpiirteissään läpi.
Metallialalla on paljon erinomaisia spesialisteja ja huippuja pyörryttävä määrä –
mukaan kirjaan on kelpuutettu vain metallimiehiä, ei siis rock-muusikoita.

Kyllä: mielestäni blueskitaristi ja kantripikkaaja saavat tästä genrestä irti,
paljonkin. Blueskitarasoolot pohjautuvat tyyliuskollisesti pääosin niin sanotuille
pentatonisille skaaloille – niissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pieneltä
toistonomaisuuden vaikutelmalta kuulijan on vaikea irtautua, jos solisti ei hallitse
muita asteikkoja ja lähestymistapoja.

"I want to get out of the box!" sanoi eräs kitaristi maestro Jim Campilongon
mestarikursseilla Jämsän Jämsessionissa jokunen vuosi sitten. Tarve irtautua
itsestäänselvyyksistä on suuri. Metallissa kitarasoolot hyödyntävät muita
struktuureita, kuten kirkkosävellajien sovelluksia.

Metalliväki on vienyt soittotekniikkaa huikeasti eteenpäin ja venyttänyt
kitarailmaisun äärirajoja – muutoinkin kuin tolkuttomassa volyymin käytössä.
Tällaisia ovat muun muassa huiluäänien käyttö, lukuisat eri pikkaustyylit, power-
soinnut, vaihtoehtoiset tapping-tekniikat, lennokkaat vasemman käden kuviot ja
toisaalta myös erikoiset kaaret. Esimerkiksi Gary Mooren (nyt ei mukana, kun ei
aito metallipajan vetäjä) bluessoittoa rikasti merkittävästi hänen heavy-
kokemuksensa.

Jazz-orientoituneiden soittajien pitäisi kuunnella tarkasti ainakin metallirevittäjien
soundeja. Usein jazz-kitaristien soitto ajautuu liiaksi Joe Pass -tyyliseen (sinänsä
hienoon) single note -tilutteluun, johon kuulija pitkän päälle ehkä pitkästyy –
kaikilla kun ei riitä sanottavaa yhtä paljon kuin Joella. Anteeksi vain, mutta liika on
liikaa, ja myös jazz-kitarointi voi joskus kuulostaa joskus rahtusen vähäveriseltä.

Vaan kuullapa Kirk Hammett- tai Dave Mustaine -soundeja ja soveltaa jotakin
niistä omaan soittoonsa! Eiköhän rupea sointiin ”nurkkaa” löytymään! McIver
selventää supertähtien soittosalaisuuksia, jotka rock-lehdistö usein sivuuttaa
kaukaa. Osittain nämä hämmästyttävät riffit, soololiksit ja asteikot ovat jo
vuotaneet Internetiin. Ja tabulatuurien avulla nuotteja voi lukea oikeastaan kuka
vaan.

Muistan, kun kerroin tästä takavuosina Kalle Kalmistolle (säveltäjä, kontrabasisti
Teppo Hauta-aho), jolle kitaramaailma oli ja tulee aina olemaankin vieras.
Kokenut jazz-muusikko kalpeni: "Eihän sooloja saa kopioida! Ne ovat soittajan
henkilökohtaista omaisuutta!"

Niin varmaan, mutta elämme läpinäkyvää ajanjaksoa. Suuret ja pienetkin
innovaatiot leviävät hetkessä ympäri maailman. Kopiointia ei voi enää välttää, ja
toisaalta kitarasolistit ylläpitävät nettisivustoja sooloistaan ja opettavat niitä
mestarikursseillaan. Suomalainen rockway.fi mainostaa, että ”opit legendaarisen
AC/DC:n 'TNT'-kappaleen. Kurssi antaa valmiudet jatkaa saman tien seuraavien
AC/DC:n superhittien kimppuun: 'Hells Bells' ja 'Rock and Roll Train' – sooloineen
päivineen!”

Paremmuusjärjestys mietityttää

McIver plaseeraa kitarahirmut paremmuusjärjestykseen, pontimina tekninen taito
ja innovatiivisuus sekä uutta luova tyyli. Se on tietysti hiukan problemaattista:
uutta luovaa tyyliä on vaikea pisteyttää. Tietysti se on hyvin amerikkalainen tapa;
jenkit kilpailevat aina paremmuudesta (tämähän on kovin vierasta muun muassa
Suomen yleisurheilijoille ja jääkiekkomaajoukkueelle… Pahoittelut urheiluväelle,
mutta noita lepsuja näyttöjä ei enää käy lukeminen kilpaurheiluksi).

Kärjessä on McIverin mielestä lahjakkain metallikitaristi ikinä, Megadethin Dave
Mustaine. Leimallisten soittotyylien ja salamaliksien taituri jättää jälkeensä muun
muassa Dream Theaterin John Petruccin ja veteraanimetallurgi Tony Iommin
Black Sabbathista. Musiikkiesitysten paremmuus on kuitenkin jo itsessään
kiistanalainen, ja kaikille yhteisen ohjelmanumeron (kuten klassisen musiikin
kisoissa) puuttuminen uhkaa kaataa koko komparaation. Parhaassa tapauksessa
molemmat kriteerit joka tapauksessa todentuvat.

Sadassa kitaristissa on paljon kuuluisuuksia, ja järjestys tulee varmasti antamaan
aihetta moniin, kiivaisiin väittelyihin. Bluesfani on tuskin tästä normatiivisesta
järjestyksestä kiinnostunut, vaan hakee soittoinformaatiota. McIver kaihtaa
väljähtyneitä kuulopuheita; pro-asenne pitää, ja esimerkit auttavat kitaristia
oman soundin etsinnässä. Kirja esittelee myös tuntemattomiksi jääneitä ahertajia,
joiden tuotantoon saa tätä kautta tatsin.

Kitaramestarien työkalut ovat tyypillistä metalliprofiilia: ESP, Hamer, Jackson,
Gibson Flying V ja niin edelleen. Mukaan on silti päässyt myös bluesväen omimmat
kitarat eli Gibson Les Paul (esimerkiksi metalli-ikoni Zakk Wylde; sijalla 4/100), ja
Fender Stratocaster (kuten Motörheadin ”Fast” Eddie Clarke). Vahvistin- ja
efektilaitemaailmaa olisi voinut raottaa enemmänkin.

Myös Suomi esillä

USA on metallin hallitseva maa, mutta McIver on rankannut Suomi-metalliakin:
seurannan ansaitsevien lisälistalla ovat Children of Bodomin Alexi Laiho ja
Stratovariuksen Timo Tolkki. Listauksessa mainitaan myös Nightwishin Emppu
Vuorinen, Amon Amarthin Olavi Tuominen ja Children of Bodomin Roope
Latvala. Alexi virkkaa, että hän haluaa oppia muun muassa chicken-pikkauksen:
”En minä sitä tarvitse, haluan vain oppia uutta”.

Alexilla on oikea asenne, sillä tarve useinkin realisoituu vasta sitten, kun jo osaa.
Myös kantrin, jazzin ja bluesin soittajan kannattaa siis tutustua metallikitaristien
tekniikoihin. Irtaantuminen traditionaalisista, osin jo kliseiksi muodostuneita
standardimalleista saa metalliväestä inspiraatiota; heavy- ja metallimiehet
halusivat eroon vakiokaavoista.

Kun rehellisiä ollaan, niin metallin ulkopuolella suomalaiskitaristit eivät ole
saavuttaneet läheskään sellaista kansainvälistä tunnettuutta kuin
metallivääntäjät. Metallimiehet ovat hyvin taitavia siinä mitä tekevät. Bluesväellä
on heistä paljon opittavaa. Metalli on paljon muutakin kuin tukkaheviä, ja kitaristi
tekee virheen ylenkatsoessaan huippumuusikoiden tekniikoita.

Ja ellei muuta, opetellaan ainakin tuo Zakk Wylde -irvistys, niin ollaan edes
jotenkin menossa mukana, ja bluesjamit saavat hieman piristystä…

ANTTI SUVANTO

Joel McIver: 100 kovinta metallikitaristia (The 100 Greatest Metal Guitarists)

Suomennos Anna-Maija Luomi, kansi Balley Design Ltd. ISBN: 9789524927086,
Minerva 2013, 224 sivua
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |