Blues-Finland.com - Keitelejazz 2014, Äänekoski

KEITELEJAZZ 2014 - RAPORTTI

7.8.2014

Coco Montoya yhtyeineen. Kuva Ankku Ronkanen

Blues Keitelejazzin vetovoimana
Äänekosken-festivaalin blues-nimiä olivat muiden muassa Coco Montoya ja
Ten Years After. Honey B & T-Bones, Slim Bean ja Dalindeo toivat kotimaista
panosta.

Kolmaskymmenes Keitelejazz Äänekoskella oli yllättävä ja innostava festivaali.
Blues oli ajankohtaiseen jazziin orientoivan festarin oleellista ydintä tänäkin
vuonna taaten yleisölle vaikuttavia blueskokemuksia.

Keitelejazzin klubitarjonta oli aiemmin vilkasta ja aktiivista, ja silloin blues oli
hyvin edustettuna. Nyt järjestelmällinen klubisuuntaus on hiipunut pois, mutta
jotkut paikat pitävät perinnettä yllä. Esimerkiksi Pub Markus tarjosi Slim Bean -
ryhmän energisen session, joka oli parasta John Lee Hooker -tyylin irrottelua
aikoihin.

Slim Bean -yhtyeen kitaristi-perkussionistin, Otto Liimataisen ("Slim Bean" itse),
raivoisa Hound Dog Taylor -tyylin pudottelu oli mahtavaa. Omintakeinen huumori
ryydittää ryhmän mainiota roots-poljentoa. Tätä lisää!

Ten Years After – hengissä ja potkii!

”Alive and kicking”, voisi sanoa Ten Years After -yhtyeestä. Legendaarinen
Woodstock-festari ja siitä tehty elokuva toi bändin kitaristin Alvin Leen hetkessä
kaikkien tietoisuuteen, ja suosio kesti loppuun asti. Kitaristin kuolema viime
vuoden maaliskuussa leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin ei sittenkään
katkaissut yhtyeen lentoa, vaikka se on tunnettu juuri Leen yhtyeenä.

Nopeasormisen Leen soittotapa oli hyvin persoonallinen. Uusi mies Marcus
Bonfanti ei yrittänyt imitoida häntä, mikä näkyi jo soitinvalinnassa (Gibson SG-
lankku – Alvin loi nimensä Gibson ES-325:lla, jota tuki Kahler-tremolo). Mutta näin
juurihan se täytyykin tehdä. Bonfanti myös rakenteli sooloja jäntevästi
bluesasteikkojen varaan. Showmiesainesta hänestä löytyi paljon. Mies heitti
itsensä rajusti peliin. Hän myös nautti esilläolosta ja musisoinnista.

Ten Years After lunasti myös yhtyeenä kaikki odotukset – ehkä se ei ylittänyt
niitä, kitaristin solistisia tehtäviä tietysti lukuun ottamatta, mutta hieno
kuuntelijakokemus kuitenkin muodostui. Nykyisen version musisointi muistutti
melko paljon alkuperäistä, mutta Alvin Leen ohella myös Leo Lyons (Lyons toki
soittaa edelleen) oli poissa. He tavallaan olivat yhtyeen show; Ric Lee ja Chick
Churchill antoivat sille tukensa.

Pienenä miinuksena pidin sitä, että mainio basisti Colin Hodgkinson ei saanut
laulutilaa – hän on erinomainen ja persoonallinen laulaja, mikä kävi ilmi jo Back
Door -aikana 70-luvulla. Erityisen hyvin hän tulkitsee bluesia, mutta jääköön se
laulu odottamaan, bassokitara joka tapauksessa soi jämäkästi. Urkuri Chick
Churchill soitti ammattitaitoisesti, joskin hieman poissaolevan oloisesti. Churchill
sai jonkin verran soolotilaa kosketinsoittimilleen. Myös Ric Lee sai rumpusoololle
tilaa. Se toimi tässä konseptissa yllättävän hyvin.
.

Alvin Leen tekniikka ja soittimet on esitelty netissä, ja Gibson on tietojen mukaan
tehnyt hänelle signatuurikitaran ES-335-mallista. Varmuutta ei ole, tulevatko
kitaran mukana Alvinin tavaramerkit, kuten hippiliikkeen rauhanmerkki,
pääkallolippu ja varhainen Kristus-monogrammi (X- ja P-kirjainten näköinen
tunnus kreikan aakkosista khii ja rhoo – suomeksi siis ”voideltu”). Mutta nehän
voi itse lisätä jälkikäteen.

Hodgkinson ja Bonfanti - uudet Ten Years After -miehet

T-Bones vauhdissa

Nimekäs, jo veteraaniyhtyeisiin lukeutuva Honey B & T-Bones ei väsy eikä kelaa
vanhoja juttuja. Yhtye on Keitelejazzissa tuttu näky. Aija Puurtisen ja Esa
Kuloniemen luotsaama roots-bändi on juurimusiikin asiantuntija, muttei
perinteisessä merkityksessä. Blues, rytmiblues, soul ja muut juurimusiikin genret
soivat yhtyeen tuotoksessa omaleimaisesti.

Esa Kuloniemi on harjaantuneena kitaristina ilmentänyt tyylitajua myös
rumpalivalinnoissa (Jaska Lukkarinen, Toni Porthén, Kepa Kettunen). J Salonen
istuu jatkumoon oivallisesti: drive pysyi tiiviinä ja time oli tarkka kuin kello.

Aija Puurtinen on taidokas ja svengiä ylläpitävä basisti, ja myös uusi basisti
Pekka Rajamäki istui kokonaisuuteen mutkattomasti. Miksaus toimi moitteetta.
Bändissä on myös uutta lauluvoimaa, jonka tuottamiseen kaikki jäsenet ovat
valmiita.

Aija on paneutunut nykyisin lauluun, mikä kävi ilmi jo Puistobluesin kolmen
bluesladyn – Maria Hänninen, Erja Lyytinen ja Aija – konsertissa, jossa hän
ainoana lauloi ilman kitaraa. Keitelejazzissa output oli sävykkäämpi ja drive
tuhdimpaa. Solistilla kuulosti kaikesta huolimatta olevan hieman hankaluuksia
falsettiin siirtymisen kanssa ja ylärekisterissä yleensä, mutta hänen
äänimateriaalinsa soi ilmeikkäästi soulin ja rytmibluesin tulkinnoissa.

Coco Montoyalla prameat soundit

Kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Coco Montoya lukeutuu John Mayallin The
Bluesbreakers -yhtyeen vanhoihin jäseniin. Hän kuuluu samaan, kovatasoiseen
seuraan kuin Peter Green, Eric Clapton, Mick Taylor ja Walter Trout.
Montoyallakin on jo yli 30 vuoden karriääri bluesrockin huipulla.

Keitelejazzissa Coco otti asiat rauhallisesti. Hidas ja keskitempoinen blues toimi
erinomaisesti; kaikutehosteen käyttäjänä hän on suoraan Greenin jälkeläinen.
Efektien käyttö oli maltillista ja tyylitietoista. Monivivahteinen lauluääni toi ajoin
elähdyttävästi mieleen soul-mestari Tad Robinsonin.

Lavalla oli Fender Stratocaster ja kaksi Fender-vahvistinta. Bluesmestari ei
tarvitse enempää, ja kaiken ylimääräisen tulisi ollakin kiellettyä, koska se vain vie
huomion itse pääasiasta. Kuulakas flanger-soundi soi prameasti, ja ”nurkkaa”
soittoon löytyi tiiviistä Stevie Ray Vaughan -säröstä.

Coco on tehnyt lauluja monille artisteille ja bändeille. Albert Collinsille
omistetusta bluesista tuli yksi illan kohokohtia. Coco on vasuri, mutta soittaa
oikeakätisellä virityksellä – ehkä tämä jossain määrin vaikuttaa hänen
skaaloihinsa, joissa on erikoisen jännittävä vaikutelma. Juuttumisia
eriytymättömiin kiertoihin – pitkien soitinsoolojen rasite – hänellä ilmeni hyvin
vähän.

Coco Montoyan bändi oli ilahduttava esimerkki bluesin voimaperäisyydestä:
kaverit seisovat tuotoksensa takana ja vastaavat joka nuotista. Pitkäksi
kasvaneessa yökonsertissa kuulijan mielenkiinto säilyi yli puolenyön. Varsinkin
Rena Beaversin jäntevä lyöntitekniikka viehätti. Kosketinsoittaja Jerry Leeper
tuki Hammondillaan yksinkertaisen koristeellista taustaa ja tuki kitaraa ja laulua
maukkain fillein.

Bassokitaristi Nathan Brown on kehittänyt hyvin massiivisen soundin. Jämerä
sointi iski kuulijaa suoraan rintakehään ja värähteli kautta kuulijan kropan. Tämä
ei tarkoita yletöntä volyyminkäyttöä ja bassosäröä, kuten useimmat rockbasistit
valitettavasti näyttävät uskovan. Äänien erottuvuus oli hyvä ja linjat selkeitä.

Dalindèo tekee iloiseksi

Helsinkiläinen ryhmä Dalindèo – tai siis kalliolainen, koska liideri-kitaristi Valtteri
Laurell Pöyhönen on Kallion kaupunginosasta ylpeä – ei varsinaisesti lukeudu
bluesorkestereihin, mutta ansaitsee bluesväen kiinnostuksen. Maanläheinen
down-to-earth -musisointi muistuttaa hieman M.A. Nummisen
”uusrahvaanomaista jatsia”, mutta tietysti toisessa konseptissa kuin Maurin
Suomi-iskelmästä työstetty jatsi.

Ironiavapaa Dalindèo inspiroituu muun muassa film noir -tyylisestä
elokuvamusiikista. Osa sukkelasti kulkevasta musiikista onkin kuin tehty
jännärien toimintajaksoihin, takaa-ajokohtausten soundtrackille. Valtteri on
hauska mies, ja Dalindèon musiikki on iloista uudennosjazzia. Siinä yhdistyvät
jazz, iskusävelmät, reggae, hot club -mustalaismusiikki, samba, rumba, Balkan-
ska ja tietenkin tango – muttei minään sillisalaattina, vaan tarkkaan harkittuna
kokonaisuutena.

Blues-, soul- ja fuusiojazztunnelmia ilmentävät lähinnä taitavien puhaltajien
(Pope Puolitaival, huilu, tenorisaksofoni sekä trumpetisti Jose Mäenpää)
maukkaissa filleissä ja soiton yleisvärissä. Puolitaivalta olisi mielellään kuullut
enemmän juuri huilistina; hänellä on mainio soittotapa, hieman Herbie Mannin
tapaan.

Dalindèo on uusvanhaa musiikkia, pääasiassa Valtterin mainioita sävellyksiä. Se
on nostalgista – ei kuitenkaan surullista kaihoa, vaan reipasta meininkiä.
Keitelejazzin lauantain ulkomaisten huipputaiturien joukossa Dalindèo oli selvästi
yleisön mieleen konstailemattomalla musiikillaan. Maestro Pöyhösen omailmeinen
ja kekseliäs kitara sopi oivasti bändin railakkaaseen soitantaan. Sävellykset
olivat suurelta osin ”Kallio”-levyltä. Perkussionisti Rasmus Pailos toi dynaamisella
lyönnillään mainiosti ajanhengen mukaan elokuvan suurilta vuosilta.

Pöyhönen johtaa myös suosittua Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -ryhmää,
jossa big bandin solisteina esiintyvät räppärit. Sekin on bluesväelle tutustumisen
väärtti kohde.

Missing The Blues

Bluesia olisi kaivattu Äänekoskelle enemmänkin. Play Tolonen -konsertti sisälsi
kolmen, taitavan nykypolven kitaristin – Risto Toppola, Timo Kämäräinen,
Teemu Viinikainen – versioita kitarahirmu Jukka Tolosen musiikista. Sinänsä
tasokas tribuuttikonsertti fokusoi kuitenkin melko kapeasti artistin fuusiokauteen,
ja esitykset negligoivat totaalisesti Jukan merkittävät ansiot blueskitaristina.

Ehkä teemasta saisi auki uuden hankkeen: ”Play The Blues for Tolonen”? Jukka ei
ollut kovin merkityksekäs bluessäveltäjä, mutta kitaristina sitäkin enemmän. Tätä
tendenssiä jäin konsertista kaipaamaan. Toivotaan myös, että Äänekosken
aiemmin vilkas klubitoiminta saadaan elvytettyä, koska se oli luonteva
bluesfoorumi.

Lasse Keson dokumentaarisen "Tolonen"-filmin myötä progressiivisen rockin ja
Suomi-jazzin suunnannäyttäjä nousi jälleen esiin, nyt lähinnä hengellisen
musiikin edustajana. Se ei kuitenkaan tarkoita gospelia, mikä kävi esiin Jukan ja
Juhani Aaltosen hengellisen musiikin konsertissakin Äänekoskella.

ANTTI SUVANTO

Kuvat Ankku Ronkanen

Linkki: Keitelejazz

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA