Blues-Finland.com - Lokablues 2015, Oulu

9.10.2015

Nine Below Zero. Kuva: Kake Kiirikki

Brittipauketta ja perinnebluesia Oulussa
Lokabluesissa vauhtia pitivät Nine Below Zero ja paikallinen Bluestone.
Ou'Blues-yhdistyksen jakama Mojo-kiertopalkintokin vaihtoi omistajaa.

Oululaisen bluesyhdistyksen Ou'Bluesin järjestämä Lokablues-tapahtuma keräsi
lokakuun ensimmäisenä perjantaina Radisson Blu -hotelllin tuvan täyteen
bluesmusiikin ystäviä. Laskettelukeskus Iso-Syötteen tukemana oli tapahtumaan
buukattu kaksi huippuluokan bändiä, joiden musiikki tempaisi yleisön vaivatta
mukaansa. Ulkona riehunut Valio-myrsky ei onneksi päässyt illan kulkuun
vaikuttamaan.

Ou'Bluesin vuosittain jaettava Mojo-kiertopalkinto kunniakirjoineen siirtyi laulaja
Maya Paakkarilta paikallisväritteiselle, jopa pientä kulttimainetta nauttivalle
Bluestone-yhtyeelle. Bändi keikkailee harvoin, mutta silti ne ovat aina
mainitsemisen arvoisia tapahtumia. Niin kävi nytkin!

Illan pääesiintyjä Nine Below Zero aloitti uransa 70-luvun loppupuolella. Bändi
tuli tunnetuksi hurjana rytmibluesin esittäjänä niin Dr Feelgoodin kuin uudelleen
kasatun The Piratesin vanavedessä. Punk-aallon nostaessa päätään pitivät
nämä energiset bändit pintansa rokkaavalla meiningillään ja voittivat yleisöt
puolelleen.

Kitaristi-laulaja Dennis Greavesin ja huuliharpisti Mark Felthamin johtama Nine
Below Zero tiedetään menevien bluesrallien esittäjäksi, mutta on bändi tehnyt
paljon toisenlaistakin musiikkia. Bändi on sitkeästi yrittänyt tuputtaa tuotantoaan
brittilistoille ja suuren yleisön tietoisuuteen, mutta aina ei ole natsannut. Nytkin
keikka aloitettiin uusimman "It's Never Too Late" -albumin (2009) omilla biiseillä
"Mechanic Man" ja "I'm So Alone". Biisit olivat ihan kelpo 'rockpop-osastoa', ja
niillä varmaankin testattiin yleisön reaktioita. Ujolle suomalaisyleisölle aiheutettiin
lisäpaineita kysymällä kärkeen: "Meinaattekos tanssia tänään?" Muutama
sentään uskaltautui.

Toista kertaa ei tarvinnut kysellä, kun päästiin tutumman aineiston pariin.
"Rockin' Robin" ja "Don't Point Your Finger At The Guitar Man" pistivät kannat
kattoon saman tien. "Treat Her Right" ja "Three Times Enough" jatkoivat
menopalojen sarjaa.

Mark Felthamin huuliharput soivat komeasti, ja Greavesin soolot napsahtivat
helpon näköisesti paikoilleen. Mukava oli seurata myös alkuperäisen rumpalin
Mickey "Stix" Burkeyn tanakkaa rumputyöskentelyä. Hänessä on jotain samaa
Eppu Normaalin Aku Syrjän kanssa: Selkä suorana soitetaan miltei paikoillaan,
mutta kädet käyvät niin kiivaasti, ettei kapuloita välillä edes näe. Bassorumpu
jytisee ja lautaset vain heilahtelevat salamannopeiden iskujen seurauksena,
aivan kuin itsestään.

Älypäät vauhdissa

Kappaleen "East Street, SE 17" myötä
vaihdettiin rytmit ska-osastolle, mikä toi
mieleen 80-luvun musiikilliset tunnelmat.
Canned Heatin bravuuri "On The Road
Again" kulki esikuvien malliin. Se oli hyvin
hypnoottinen tehokkaasti vyöryvän,
junnaavan komppinsa vuoksi. Dennis
Greavesin laulu taipui tässä hienosti
korkeimpiinkin säveliin. Mestari B.B. Kingiä
muisteltiin biisillä "Every Day I Have The
Blues". Nine Below Zeron varsin
omaperäinen versio klassikosta "Checking
Up On My Baby" poikkesi alkuperäisestä niin
paljon, ettei sitä meinannut ensin tunnistaa
samaksi biisiksi.

Keikan puolivälissä Dennis Greaves vaihtoi
muutamaan biisiin sähkiksensä akustiseen
kitaraan ja riisui samalla puvuntakkinsa pois
hiostamasta. "Third Degree" -albumilta
(1982) löytyvä oma ralli "Egg On My Face" ei

Mark Feltham

menoa paljoa hidastanut. Kimppalaulu harpisti Mark Felthamin kanssa sujui hyvin
myös seuranneessa klassikossa "Talk To Your Daughter" (J.B. Lenoir). Bändin
bravuuri "Ridin' On The L&N" käynnistyi pienellä harppusooloilulla, johon Mark
vetäisi pätkän "irlanninpolkkaa". Irkkutanssia ei sentään nähty, mutta lopulta
höyryveturin kiihtyvää ja hidastuvaa tahtia mukaillen saatiin menobiisi komeasti
käyntiin. Samoilla lämmöillä rokattiin myös vauhdikas "Hoochie Coochie Coo".

Debyyttilevyn "Live At Marquee" raidan "Homework" yhteyteen oli mukavasti
ympätty sikermäksi vanha Ray Charlesin hitti "Hit The Road Jack", johon yleisökin
pääsi mukaan laulelemaan.

Wilko Johnsonin ja Dr Feelgoodin tekemä vauhdikas "Twenty Yards Behind" toimi
hienosti myös Nine Below Zeron esittämänä, eikä juurikaan eronnut
alkuperäisestä. "It's Never Too Late" -levyn nimibiisissä oli tarttuva rytmi myös
lauluosuudessa. Stix Burkeyn tulinen rumpusoolo sisältyi tähän kappaleeseen.

Bändin oma biisi "Eleven Plus Eleven" soi aikoinaan 80-luvulla BBC:n tv-sarjassa
"Älypäät" (Young Ones). Se on kuulunut brittiyleisön suosikkeihin siitä asti.
Vetävä kappale oli varsinaisen setin viimeinen, mutta yleisö halusi lisää ja saikin
vaatimansa encoren. Ensin kuultiin rauhallinen vonkauskappale "Why Don't You
Try Me Tonight". Loppurytistyksenä ja puolitoistatuntisen keikan mainiona
päätöksenä kuultiin vielä perinteikäs hyppyrokki "Wooly Bully".

Dynaaminen ja taipuisa Bluestone

Vuonna 1992 harrastusmielessä perustettu Bluestone levytti ensimmäisen
kokopitkän levynsä vuonna 2007. Osuvasti nimetty "It Takes Time" julkaistiin
bändin täyttäessä viisitoista vuotta. Aiemmin bändiltä ilmestyi EP "Tones In Blue"
(1998). Keikkoja on bändi tehnyt harvakseltaan. Bändin toimintaa on haitannut
soittajien asuminen usealla eri paikkakunnalla, joten treeni- ja keikka-aikojen
sovittamisessa on omat kommervenkkinsä. Bluestonen taitavat soittajat saavat
kuitenkin lavalle päästyään aikaiseksi hyvän ja positiivisen svengin, joka monelta
bluesbändiltä valitettavasti puuttuu. Kaikki osa-alueet vaan jotenkin napsahtavat
paikoilleen herrojen esiintyessä.

Keikan kolme ensimmäistä kappaletta
kertoivat bändin repertoaarista aika
selkeästi. Aloitusbiisinä kuultu instrumentaali
"B.B. King Style" esitteli tyylitarkan kitaristin
ja bändin sielun, Matti Loppelan. Soolot
olivat irtonaisia ja soundillisesti täydellisiä.
Laulaja-harpisti Pekka Pulkkinen taas näytti
osaamisensa kappaleessa "Walter's Boogie".
Huuliharppu soi nautittavan mureasti.
Debyyttilevyn nimibiisi "It Takes Time" toi
julki bändin rennon, mutta tyylipuhtaan
tatsin.

Freddie Kingin "I'm On My Way To Atlanta"
oli hieno versio Bluestonelta. Loppelan kitara
avasi hyvin kappaleen juonen, ja Pekka
Pulkkisen persoonallinen tulkinta kertoi
loput. Hyvää tunnelmaa levitti myös mainio
kappale "Personal Manager" (Albert King).
Jump-bluesin rytmeihin päästiin kappaleessa
"Shake Your Boogie" (Sonny Boy Williamson
I). Basisti Timo Koivulan ja rumpali Jari
Korpimäen svengaavat rytmit kuljettivat
biisiä hienosti eteenpäin. Pulkkisen harppu
soi tässäkin komealla tavalla.

Matti Loppela

Bändin mainiota dynamiikan vaihtelua ja tunnelman vaihtoa kuultiin hienossa
Charles Brown -biisissä "I Stepped In Quicksand". Hidastempoiset bluesit ovat
yleensä tylsiä tunnelman tappajia, mutta nyt ei tarvinnut haukotella. Jari
Korpimäki rumpujen takana taitaa dynaamiset vaihtelut, ja bändi seuraa
tarkkana mukana. Kun biisi nousee voimakkaaksi, takaisin päästään mukavasti
pelkällä äänekkäällä virvelin paukautuksella. Ei tarvitse mitään muuta merkkiä
bändille. Jari tekee kikan joskus arvaamatta, säikäyttäen samalla muuhun
toimintaan keskittyneen yleisön. Kappaleessa Pekka Pulkkinen pääsi
tulkitsemaan oikein antaumuksella, eikä äänijänteitä nousukohdissa säästelty.
Loppelan mainiot fillit kitaralla ja kosketinsoittaja Markku Perälän urkusoundi
täydensivät tunnelman hienosti.

Bluestone ja Mojo-palkinto

Nykyaikaankin mainiosti sopiva "Money's Getting Cheaper" (Jimmy Whitterspoon)
kertoi vaikeista rahaongelmista verkkaiseen tahtiin. Huuliharppu ja kitara
vuorottelivat komeasti sooloissa.

Bluestonen keikan olisi voinut vaikka äänittää julkaistavaksi levyksi. Sen verran
hyvältä yhtye kuulosti, jälleen kerran.

KAKE KIIRIKKI, teksti ja kuvat

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA