Blues-Finland.com - Matkamusat, Osa 2/3

28.7.2015 Osa 1

Pauli Halme

Matkamusat
eli kesänovelli levyarvioilla höystettynä, osa 2/3 Teksti: Marko Aho

Säpsähdän hereille. Unen läpi kuulen jonkin murisevan aivan lähelläni. Hetken
ajatuksia selkiytettyäni tajuan olevani yksin kartanon salin sohvalla. Päättelen
murinan olleen omaa kuorsaustani. Se kuulemma pelottaisi herkimmät
kummituksetkin tiehensä – kenties niin on käynyt nytkin. Jumiutunutta niskaa
oikoen pyrin jalkeille, mutta horisontti heilahtaa yllättäen. Pyllähdän takaisin
istumaan. Huomaan sohvan vieressä kaksi tyhjää viskipulloa, vaikka muistan
juoneeni vain yhden. Ilmeisesti olen vanhoja elintarvikkeita hävittäessäni
innostunut paiskimaan ylitöitä. Harvinaisen topakka ylityökorvauskin tuntuisi
langenneen maksuun saman tien.

Aurinko kurkkii verhojen raosta aivan liian kirkkaasti. Lienee siis päivä ja aika
herätä. Porottavan kuuma helle tervehtii valmiiksi hikistä olemustani, kun
hapuilevin askelin käppäilen kuistille. Jalkani lähtevät kuin itsestään taivaltamaan
kohti rantaa. Teen kaikkeni pysytelläkseni niiden vauhdissa. Vaatteet päätyvät
huomaamattani epämääräiseen kekoon laiturille ja minä ilkosillani uimaan.
Huomaan ajattelevani, että lampi taitaa olla lähdepohjainen, koska vesi on
hämmästyttävän kirkasta ja hämmästyttävän kylmää! Sukellan muutaman metrin
ja pumppu nakuttaa kuin palokärki tolpan nokassa. Pärskähdän pintaan ja
kapuan laiturille henkeä haukkoen. Hetken auringossa kuivateltuani pulssi
tasaantuu alle kahdensadan. Tuntuu siltä, että elämä voittaa. Itse jään
vääjäämättä kakkoseksi, mutta onhan se mitalisija sekin.

Omien ajatusten seuraaminenkin tuntuu tänään työläältä. Ne näyttäisivät
kulkevan miestä nopeammin. Päänsisäinen viestiliikenne muistuttaa
puheensorinan kuuntelua virolaisella torilla. Tutun kuuloisia sanoja ja lauseita
singahtelee edestakaisin, mutta en saa kasatuksi niistä yhtään tolkullista
kokonaisuutta. Taitaa olla paras siirtyä suoraan aamu-uinnilta päivälevolle. Haen
harkitsevin askelin matkaradion kuistille. Laitan levyn koneeseen ja asetun
varjoisaan helletuoliin. Annan musiikin viedä.

Ilves mörisee

Aapo Ilveksen ”Aga Ükskord” on juuri oivallinen levy tähän tilanteeseen.
Omaperäinen ja varsin monitaitoinen virolaistaiteilija on musiikin lisäksi niittänyt
mainetta runoilijana, kirjailijana ja taidemaalarina. Tällä parin vuoden takaisella
levyllään hän osoittaa viihtyvänsä mainiosti bluesin ja sen sävyttämän rockin
parissa.

Levyllä musisoi pelkistetty kokoonpano. Se käsittää vain akustisen kitaran,
lyömäsoittimet ja huuliharpun sekä rouheasoundisen, muun ryhmän kanssa
sopivasti eriparisen sähkiksen. Soitto on jamimaista ja svengaavaa – eikä
vähääkään tylsää. Äänimaisema on siinä määrin eläväinen, että sen täytteeksi ei
tule bassoa tai ”oikeita” rumpuja edes kaivanneeksi. Rennosta folk-lätkyttelystä
liu´utaan vaivattomasti hyvinkin räyhäkkääseen elämöintiin ja takaisin.

Soittajista ainoa entuudestaan tuttu nimi on Alar Kriisa. Entinen Bullfrog Brownin
solisti on useampaankin otteeseen todettu oivalliseksi huuliharpistiksi, eikä hän
nytkään linjastaan tingi. Aapo Ilves soittaa akustista kitaraa, Ivar Moro
sähkökitaraa ja lyömäsoittimet hoitaa Margus Tammemägi. Laulusolistina toimii
Ilves, ja hänen ilmaisunsa onkin luku sinänsä. Meillä Pirkanmaalla mainostetaan
yleensä Ilveksen murinaa, mutta eteläisessä naapurimaassamme Ilves kuuluu
lähinnä mörisevän. Mistä lie hengityselinten syövereistä kumpuavasta ja
matkallaan luontevasti kurkkulaulun puolelle poikkeilevasta tulkinnasta ei
nimittäin syvyyttä puutu. Laulutyyli on mielenkiintoinen, ja kokemukseni mukaan
myös mielipiteitä jyrkästi jakava. Ihan äkkiä ei mieleen nouse vertailukohtaa
ainakaan omasta levyhyllystäni.

Kun kuulija on jo ehtinyt tottua omintakeiseen vokalisointiin, tarjolle tulee jotain
vallan muuta. Kolmantena kuultavan nimiraidan keskipaikkeilla äänimaisema
alkaa yllättäen kirkastua. Ilves siirtyy mörinästä normaalimpaan äänenkäyttöön.
Tosin samaan aikaan bändi liukuu sähkökitaran viemänä astetta vapaampaan
improvisaatioon, joten liiaksi kokonaiskuva ei tässä vaiheessa selkiydy.
Heleämmän ilmaisun saralla saavutetaan ääripää reggaena kulkevassa
pienieleisessä kappaleessa ”Noorus”. Sen laulua voisi luonnehtia jo
poikamaiseksikin.

Kaksi tyystin erilaista laulutyyliä ovat vähän kuin gin ja tonic. Kumpikaan ei ehkä
jaksaisi omillaan innostaa samassa määrin kuin niiden virkistävä sekoitus.
Vuorottelu tuo vaihtelevuutta, ja kokonaisuus toimii. Selkeimmät bluesit
tarjoillaan pääasiallisesti kurkkuäänellä. Säännön vahvistavat poikkeukset ovat
hidas ”Sinu Silmist Ei Näe Öösel Ma Und” ja poljennoltaan muita kepeämpi boogie
”Saar Nimega Eesti” – tosin sekään ei tekstinsä osalta ole erityisen kepeä.
Hienosti rokkaavaa mörinöintiä edustavat puolestaan John Lee Hookerin opein
junttaavat boogiet ”Keraamiku Korvaga Kruus” ja ”Vabakutselise Blues” sekä
suorempi ”Liiga Noor ja Liiga Naine”. Ensin mainitussa soolokitara ujahtelee Billy
Gibbonsin tyyliin.

Levyn muusta materiaalista paistavat läpi klassisen rockin ja southern rockin
sävyt. Laulut on rakennettu jamitteluystävällisten sointukiertojen varaan.
Jamittelua niissä myös kuullaan. Blues on vahvasti läsnä kautta levyn. Esimerkiksi
”Helikopterist” on vähäsähköistä bluesrockia ja ”Vahel Pattki On Armastuse
Moodi” svengaavaa jazzailua.

Aapo Ilveksen "Aga Ükskord" on mainio levy, jolla vastakohdat täydentävät
toisiaan. Erilaiset laulutyylit ja isosti soitettu rokkikitara akustisen kombon lisänä
luovat pienimuotoiselle kokoonpanolle pelivaraa.

Asioille

Valveen rajamailla viettämäni päiväunisession jälkeen mieli on kirkas. Päätän
tomeroitua. Ensimmäiseksi pitäisi ilmoittaa toimeksiantajalleni, että hänen
ostamansa talo on todellakin olemassa. Asiassa on vain yksi pieni ongelma; olen
miltei keskellä Suomea, mutta tietoliikenneyhteydet eivät näytä tänne asti
ulottuvan. Jos puhelimen näytölle saa ilmaantumaan edes yhden palkin verran
verkkoa, luuri on sellaisessa asennossa ja paikassa, ettei siihen ylety puhumaan
- paitsi kiipeämällä puuhun. Sen kaltaisiin urotöihin en koe olevani valmis juuri nyt.

Muistan tulomatkalla nähneeni parin kilometrin päässä baari-kahvion. Sieltä luulisi
löytyvän ainakin lankapuhelin. On siis aika suunnistaa asioita hoitamaan ja
myöhäisaamiaiselle. Vilkaisu kelloon tosin paljastaa minun olevan myöhässä jo
lounaaltakin. Noh, aika rientää hyvässä seurassa.

Kävellessäni kohti baaria kännykkä piippaa muutamaan kertaan tekstiviestin
tulleeksi ja ilmoittaa siten minun palailevan tietoliikenneyhteyksien vaikutuspiiriin.
Päätän paneutua aiheeseen vasta syönnin jälkeen.

Ritun Baari-kahvioon astuessaan vieras ei välttämättä koe olevansa erityisen
tervetullut. Oransseilla muovituoleilla keskiolutpulloineen päivystävä
ukkokolmikko luo pikaisesti kyräilevän katseen tulijaan ja kääntyy sen jälkeen
korostetun näyttävästi pois päin. Taitaa joku tuhahtaakin suupielestään
manauksen tapaisen. Tiskin takana päivystävä vanhempi naishenkilö sentään
vaihtaa muutaman sanan kanssani. Hän lienee Ritu. Tutustun kahvion tarjontaan
harkiten. Kahvipullat näyttävät siinä määrin ikääntyneiltä, että tarvittaisiin
Wenzel Hagelstam määrittelemään niiden nykyinen arvo. Päätän tilata
suosituimmaksi annokseksi pahvikyltissä mainostetun lihapiirakan kaikkine
lisukkeineen. Josko tällä peruseineksellä olisi ollut menekkiä sen verran, että
parasta ennen -päiväyksen jälkeen ei ole ehditty kääntää kovinkaan montaa
seinäkalenterin sivua. Eikä näköjään olekaan. Huomaan kalenterin mainostavan
vielä näin kesäkuun lopulla maaliskuuta. Juomaksi valikoin isomman kupillisen
viisipennisten päällä lämpölevyllä hautunutta suodatinkahvia ja suuntaan
kauimmaiseen pöytään.

Lihiksen lisukkeet ovat runsaat, ja vatsani tervehtii tömäkkää annosta ilolla.
Suositusten mukainen lautasmalli ei Ritun tarjoomuksilla taida toteutua, vaikka
kyllähän ketsuppikin vihannespohjaista on – eikä sen annostelussa ole nuukailtu.
Murkinoidessani selaan pöydällä lojunutta vanhaa iltapäivälehteä ja luen
tekstiviestejäni. Joka kerta kun vilkaisen ympärilleni, huomaan neljän katseen
kääntyvän pikaisesti toisaalle. Syötyäni kiitän kohteliaasti ja astun yllättävän
viileästä baarista takaisin helteen armoille. Jätän paikallisväestön jatkamaan
hetkellisesti häiriintynyttä arkeaan.

Istahdan baarin edustalla olevan tyhjän pyörätelineen päälle ja otan puhelun
Karl Johanille. Kerron talon olevan pikaisen silmäyksen perusteella melko hyvässä
kunnossa. Erityisenä plussana mainitsen, että siellä ei foliohatuttomankaan
lomailijan tarvitse olla säteilyaltistuksesta huolissaan. Karl Johan hymähtää jotain
ja kertoo vastavuoroisesti talon entisen omistajan toivoneen yhteydenottoani.
Hänellä kuulemma on tärkeätä lisätietoa kummituksesta.

Näppäilen saamani numeron luuriin, ja Maire Von Kellberg vastaa espoolaisessa
vanhainkodissa pirteällä äänellä. Esittelen itseni ja ehdin hädin tuskin hiljentyä
vuolaan ja poukkoilevan puhetulvan tieltä.

– Ei olekin ihana talo? Myin sen, koska olen aivan liian vanha asumaan itsekseni
niin syrjässä. Kulkuyhteydetkin ovat käyneet huonoiksi. Tyttäreni perhe joutui
aina hakemaan ja tuomaan minut, kun vierailin heidän luonaan. Heillä on kaunis
koti täällä pääkaupunkiseudulla. Siellä minä olin keväällä pari viikkoa
lapsenvahtina, kun se kummitus muutti nurkkiini asumaan. Siitä lähtien tuo
irstaasti raikuva nauru on valvottanut minua joka yö, enkä minä vanha ihminen
jaksa nukkumatta.

– Olen varma, että kummitus on Usko Kämäräinen. Hän piiritti minua
riiustelumielessä kilvan mieheni Toivon kanssa. Siitäkin on jo viisikymmentä
vuotta. Usko ehti ostaa kihlatkin ennen kuin Toivo palasi opiskeluistaan
metsämaisterina kylille. Viivyttelin päätökseni kanssa, koska tottahan toki minä
Toivon kanssa yhteen menin. Halusin varmistaa itselleni turvatun tulevaisuuden
ja sellaisen myös sain. Tuosta pettymyksestä alkoi Uskon loppuelämän mittainen
alamäki, jota hän näytti vielä kaikin tavoin pyrkivän jyrkentämään. Siitä
huolimatta hän kuoli vasta kymmenisen vuotta sitten vanhana, katkerana ja
velkaisena. Kaikkien vuosien ajan hän koetti aina tilaisuuden tullen vaikeuttaa
minun ja Toivon elämää. Nyt hän näyttää jatkavan minun piinaamistani.
Kummittelu toki vauhditti talon myyntipäätöstä, mutta olisin minä joka
tapauksessa sieltä lähtenyt. Niinhän me kaikki ennemmin tai myöhemmin...

Maire kuuluu pitävän juomatauon. Pääsen sen aikana kysäisemään, että miten
hän voi tunnistaa kummituksen noin varmasti. Linjalta kuuluvan kulauksen
jälkeen tarinoiden Tonava jatkaa virtaamistaan Espoosta käsin.

– Voi veikkonen, kyllähän minä hänet tunnen! Usko tykkäsi nuorempana kertoa
tuhmia juttuja ja nauroi juuri tuohon tapaan päästessään nolaamaan
seuralaisensa. Karmea nauru... Nyt kun muutin pois, pääsen viimeinkin eroon
hänestä ja noista kaskuista. Tänne saakka se yksinkertainen maalaispoika tuskin
löytää. Myin asunnon kalustettuna, koska arvelin siten saavani etumatkaa ennen
kuin hän edes huomaa minun lähteneen. Koetin kyllä tarjota irtaimistoa parille
antiikkikauppiaallekin, mutta minulle ei olisi jäänyt kuljetuskulujen jälkeen juuri
mitään. Toivon keräämät muistoesineet ja soittimet eivät kuulemma ole
mitenkään erityisen arvokkaita – lähinnä vain painavia. Otin kaikkein rakkaimmat
esineet mukaani ja myin talon sille kohteliaalle nuorelle miehelle niine hyvineen.

– Tyttäreni, aivan kuin miehensäkin, on menestynyt urallaan, joten heidän
taloutensa on vankalla pohjalla. Hän on tietyin järjestelyin saanut perintönsäkin
jo ennakkoon, joten saatoin myydä kotini sellaisella summalla, jolla luulen tämän
loppuajan pärjääväni. Jos olisin jättänyt kartanon tyttärelleni, siitä olisi koitunut
vain perintöveroja. Hieman surullinen olen siitä, että edes tyttärenpoikani Santeri
ei halunnut mitään muistoksi. Hän on aina viihtynyt niitä isoisänsä vanhoja
tavaroita katselemassa. Nykyään hän kuitenkin keskittyy vain tietokoneisiinsa ja
television keltanaamaisiin piirroshahmoihin...

Tarinaa tulee jatkuvalla syötöllä. Lähden puhelin korvalla kävelemään takaisin
kartanolle. Toivon saapuvani pian katvealueen tarjoamaan suojaan. Päästessäni
mutkassa olevan maitolaiturin luo yhteys alkaakin pätkiä ja heiketä. Huudan pari
kertaa haloota ja painan punaista luuria. Loppumatkan ehdin miettiä äsken
kuulemaani tarinaa. Enhän minä kummituksiin usko, mutta perille päästyäni
päätän valita soittolistalle jotain elämänmakuista musiikkia – jotain ullakolla
lymyilevälle Uskolle, jonka Toivo ja rakkaus katkeroittivat.

Forssalaisia kohtaloita

Hipp´n´Atte -nimen takaa löytyy forssalaislähtöinen muusikko Atte Hipp. Hänen
muutaman vuoden takainen debyyttinsä "Forssasta, moro" voitti meikäläisen
puolelleen poikamaisen reteellä otteella. Kantripohjainen musisointi oli sopivasti
kotikutoista ja rehvakkaa. Erityisesti mieltäni lämmitti se, miten tekstipuolella
Gösta Sundqvistin mieleen nostava viisto näkökulma arjen asioihin kohtasi
karipeitsamomaisen yksinkertaisemman realismin. Esimerkiksi anarkistisen
hauska "Väärän kissan karvat" ja herkkä "Buffalo Ladyboy" ovat tsekkaamisen
arvoisia helmiä.

Viime vuoden lopulla Hipp julkaisi toisen
levynsä "Vorssalainen". Nyt rehvakkuus on
hieman väistynyt hallitumman ilmaisun tieltä.
Kokonaisuus on ehkä vakavampi, mutta
onneksi taustalla häämöttävä virnistys on yhä
mukana.

Boogiekierrätys ”Poika Vorssanmaan”
polkaisee levyn käyntiin. Uhoavassa tekstissä
muun muassa luetellaan nippu suomikantrin
legendoja. Mukaan ovat päässeet Freukkarit,
Sarjanen, Kari Tapio sekä tietty Malin
veljekset. Viimeksi mainituille on omistettu
levyllä toinenkin ralli ”Mää ja Malin veljekset”.
Siihen sisältyy oivallisesti Hippin meininkiä
kuvaava lause ”on laskeutuneet jo kivekset,
nyt päätä auotaan”. Miehekkäin ottein
poikamaisella asialla tässä ollaan.

Musiikillisesti liikutaan suomikantrin rootsimmalla reunalla, mutta sähkökitaraa
kuulaan vähänlaisesti. Homma hoituu pääasiallisesti akustisin eväin. Tärkeään
rooliin nousevat viulu ja banjo.

Levyn materiaali on kolmea käännöstä lukuun ottamatta Hippin kirjoittamaa.
Mikäli oikein tulkitsen, laulujen aiheita on löytynyt niin vanhoista kavereista kuin
tuoreesta jälkikasvustakin. Käännöksistä hienoimmin onnistuu "Tuo nainen
rakasti mua niin". Tunnen kappaleesta aiemmin vain Johnny Cashin version "She
Used Love Me a Lot", joka on kertakaikkisen upea. Tältä pohjalta onkin viisas
valinta, että bändi ottanut hieman etäisyyttä ja hakenut omanlaistaan tulkintaa.

Kuvittelen seinähirsien välissä lymyilevän kummituksen löytävän katkeruudelleen
uuden suunnan Vorssalaisen tarinoista. Laulujen henkilöilläkään ei pyyhi kovin
vahvasti. Näkymät ovat monin paikoin lohduttomia, milteipä Juho Juntusen
piirrosten Forssa nousee mieleen. Epätoivoon ei silti vajota. Juuri tämän
suuntaisista fiiliksistähän se rehellisin country perinteisesti kumpuaa. ”Tuo nainen
rakasti mua niin”, ”Anderssonnin Jukka” ei tule enää takas, ”Ruinasen Ekille” kävi
ohraisesti ja minäkin toivon, että ”Vois alkaa jo kirkastuun”. Kaikesta huolimatta
laulattaa, ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän ”Dingdong”.

Hipp´n´Atten totta soisi löytävän kuulijoita Forssan ulkopuoleltakin.

Tutkimuksia

Iltapäivällä päätän tutkia kartanoa hieman tarkemmin. Äkkään, että en ole
yläkerrassa vielä käynytkään. Ei siellä ole tainnut Mairekaan viime vuosina juuri
aikaansa viettää. Hän näyttää viihtyneen alakerrassa ja nukkuneenkin salin
vieressä olevassa palvelijanhuoneessa.

Yllättävän vähän natisevat portaat kavuttuani avaan ensimmäisen oven. Sen
takaa löytyy kasapäin sekalaista vanhaa roinaa. Ilmeisesti olen osunut
metsämaisteri Von Kellbergin muistoesineiden pariin. Huoneessa on kaikkea:
kiikari, viikate, pari vanhaa kirjoituskonetta, golfmailoja, kirjoja, kuivahtaneet
öljymaalausvälineet, ilmakivääri, mitaleita, pystejä ja pokaaleita. Oman
kokonaisuutensa muodostavat lukuisat soittimet. Kahdeksankielinen venäläinen
kitara, haitari, viulu ja jopa tuuba ovat löytäneet leposijansa täältä. Seuraavan
huoneen seinällä olevien taulujen laaja laadullinen skaala antaa viitteitä siitä,
miksi maalit on jätetty kuivumaan. Kolmannen oven takaa paljastuu lastenhuone.
Sen kalustusta ei ole taidettu muuttaa lainkaan Kellbergien tyttären kasvettua
omille teilleen. Ainoastaan keskilattialla oleva röykkiö amerikkalaisen
animaatiosarjan oheiskrääsän auki revittyjä myyntipakkauksia tuo tuulahduksen
nykypäivää tähän säilöttyyn tunnelmaan. Joulupukki on huomioinut Santerin
mielenkiinnon kohteen varsin yltäkylläisesti. Paketeista on löytynyt ainakin parit
keltanaamaiset actionfiguurit, muki ja lautanen, pehmolelu, animaatiohahmon
äänellä herättävä kello, sarjan tunnusmusiikkia soittava sähköhammasharja ja
lautapeli. Viimeinen huone näyttäisi olleen vieraskäytössä, eli käyttämättä.
Katkeroituneesta kilpakosijasta, tai hänen haamustaan, sen sijaan ei näy
vilaustakaan.

Alakertaan palatessani mietin kokonaiskuvaa. Enhän minä kummituksiin usko,
mutta en myöskään usko, että se olisi pelkästään Mairen mielikuvituksen
tuotetta. Päätän siis olla ensi yönä varuillani. Pitänee hoitaa elintarvikehuoltoa
sen verran maltillisemmin, että herään mahdollisen kummittelun alkaessa.
Olisihan se sitä paitsi epäkohteliastakin nukkua, jos joku vasiten ottaa asiakseen
minulle kummitella.

Päivän hämärtyessä illaksi huomaan, että täällä maaseudulla tuleekin yötä
kohden yllättävän pimeää. Käyn etsimässä keittiöstä lihanuijan käden ulottuville.
Sillä saa kätevästi kaikenlaiset häiriköt hosuttua etäälle. Pian älyän, että
kummituksethan taitavat olla olomuodoltaan kaasumaisia, joten tokkopa niihin
nuija pystyy. Muistan nähneeni yläkerrassa pölynimurin. Käyn noutamassa sen.
Nilfiskiin sitä kätevästi saa haamun imaistua. Jätän varoiksi myös lihanuijan
käden ulottuville. Asetun nojatuoliin ja olen valmis ottamaan vastaan minkälaisen
henkiolion tahansa. Valikoin mahdollisimman vanhan pullon kaapista ja istahdan
nojatuoliin odottamaan mitä tuleman pitää. Laitan uuden levyn koneeseen.

Kitara soi

Pauli Halme ja Antti Vuorenmaa ovat viime vuosina tehneet stetsonin noston
arvoista työtä suomalaisen country- ja rootsmusiikin puolesta. He pyörittävät
useampaakin säännöllistä liveklubia ja keikkailevat muutenkin ahkerasti eri
kokoonpanojen kanssa. Hämmästyttävän monitaitoisen parivaljakon käsissä
soivat yhtä lailla kaikenlaiset kitarat, mandoliini kuin lajin kuningassoitin pedal
steelkin.

Pauli Halmeen soololevy "This Time It´s
Personal" on todellinen soololevy. Sillä
kuullaan ainoastaan Halmeen akustista
kitaraa. Yksitoista originaalisävellystä
sisältävät vaikutteita muun muassa Chet
Atkinsin ja Jerry Reedin kaltaisilta legendoilta.
Ilmeisen tärkeä innoittaja lienee myös Tommy
Emmanuel. Esikuvat ovat siis parhaasta
päästä, ja hyvin Halme on heidän
vaikutteensa omaksunut.

Näin pitkälle viety finger picking on
kitaransoittotyyleistä ehkä hankalin. Yhdellä
kitaralla soitetaan bassokuvio, soinnut ja
melodia. Kaikki kymmenen sormea pitää saada
toimimaan samaan aikaan itsenäisesti ja

tiukassa yhteistyössä. Lopputulos ei kuitenkaan saisi kuulostaa mekaaniselta
kikkailulta, vaan rennolta musiikilta, ja tunnetakin olisi hyvä mahduttaa sekaan.
Paikoittain kipakaksi äityvä tempo tuo vielä oman rikkansa rokkaan. Halme
suoriutuu mahdottomassa urakastaan hienosti.

Kappaleiden nimet ovat informatiivisia. Esimerkiksi "It´s Rag Time" on tyyliltään
sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää, "Fiddler On the Loose" piirtää mieleen
animaation riehakkaasta viulistista ja "Eastern Comfortissa" on mukana
eksoottisia mausteita. Tältä pohjalta odotukset ovat melkoiset, kun laitan
soimaan kappaleen nimeltä "Tricky Thing". Kimuranttia ja rullaavaa meno siinä
onkin. Tosin omasta näkökulmastani nimi olisi sopinut mille tahansa levyn
kappaleista.

Väkisinkin Halmeen kitarointia kuunnellessa ja musiikista nauttiessa tulee
alitajuisesti suunnitelleeksi omien kitaroiden myymistä. On toisinaan niin turkasen
helppo tuntea itsensä vanhaksi koiraksi. Mieleen nousee myös Carl Perkinsin
video, jossa hän näyttää George Harrisonille, miten aikoinaan opetteli Les Paulia
kuunnellen pikkaamaan. Perkins ei tiennyt, että levyllä oli käytetty
päällekkäisäänitystekniikkaa. Hän opetteli soittamaan ”World Is Waiting For A
Sunrisen” eri kitararaidat samanaikaisesti. Aikansa se otti, mutta kannatti. Pauli
Halmeen YouTube-kanavalta löytyy nippu tyylinäytteitä. Niiden seassa on
kuvallisia versioita tämänkin levyn piiseistä, ja näyttääpä filmille tarttuneen myös
epävirallisempaa jamittelua itsensä Tommy Emmanuelin kanssa.

Jos vaikka maanantai-iltaisin järjestettävää countryklubia ei voi pitää
taloudellisesti varsinaisena kultakaivoksena, tuskin sitä on akustista
soolokitarointia sisältävä levykään. Kulttuuritekoja sitä vastoin ovat molemmat.
Niistä paistaa läpi aito rakkaus lajiin ja pikavoiton sijaan pitkäjänteiseen
urakehitykseen panostaminen.

Olen vähällä saada kalsaripyykkiä, kun musiikillisen fiilistelyni keskeyttää ympäri
taloa raikuva metallisen höröttävä nauru. Samalla kun ponnahdan pystyyn,
nappaan lihanuijan kouraani ja polkaisen imurin käyntiin. Se parhaiten nauraa,
joka viimeksi nauraa!

Jatkuu...

MARKO AHO

Aapo Ilves: Aga Ükskord. Elwood, 2013
Aapo llves (laulu, akustinen kitara), Ivar Moro (kitarat), Alar Kriisa (huuliharppu),
Margus Tammemägi (lyömäsoittimet), sekä Jaan Pehk (taustalaulu)

Hipp´N´Atte: Vorssalainen. Omakustanne, 2014
Atte Hipp, Markus Kivivuori, Antti Vettenranta, Jani Blomerus, Kalle Mansikkaniemi,
Markku Mäkinen, Turkka Mali, sekä Elda Hipp

Pauli Halme: This Time It´s Personal. Hilland, 2014
Pauli Halme (akustinen kitara)

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA