Blues-Finland.com - Mavis Staples & Bettye LaVette

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

12.10.2010 Mavis Staples
Suuret tulkitsijat lavalla
Mavis Staplesin ja Bettye LaVetten sisältämää naislaulajien iltaa on vaikea
lyödä laudalta. Uusia albumejaan juhlistavat ladyt esiintyivät Washingtonissa.
Kuultiin alkuperäistä ja lainattua, uutta ja vanhaa.

Amerikkalainen levymerkki Anti- on tunnettu laaja-alaisesta artistikaartistaan.
Yhtiö löi läpi runsas vuosikymmen sitten Tom Waitsin julkaisulla "Mule
Variations". Tänä vuonna Anti- on suoriutunut vahvojen naislaulajien levyin.
Merkki on julkaissut Mavis Staplesin uutuuden "You Are Not Alone" ja Bettye
LaVetten viimeisimmän kiekon "Interpretations: The British Rock Songbook".

"Levyn ulos saaminen oli hieno asia. Vielä merkittävämpää on se, että sain tehdä
toisen peräkkäisen levyn samalle merkille", LaVette sanoo. Kommentti kertoo
paljon siitä vaikeudesta, mikä juurevaa musiikkia tulkitsevilla valioluokan
laulajillakin on.

Mavisin albumin takapiruna toimi Jeff Tweedy, tuttu mies Wilco-yhtyeestä.
"Tuntuu todella hyvältä, kun voin edelleen tehdä musiikkia. Kun kaiken lisäksi sitä
halutaan vielä kuunnellakin ja tuottajana on Jeff Tweedyn kaltainen kaveri, voi
olla todella kiitollinen", Staples sanoi hiljattain englantilaisen The Guardian
-lehden haastattelussa.

Staples on tulossa konsertoimaan Suomeen. Hän esiintyy marraskuun 21.
päivänä Helsingin Finlandia-talolla. Blues-Finland.com kävi tutustumassa hänen
konserttivireensä Washington DC:ssä runsas kuukausi ennen vetoa
Finlandia-talolla. George Washington -yliopiston Lisner Auditoriumissa soitti myös
LaVette yhtyeineen.

Vapauden valtatiellä

Loisteliaan laulajan Mavis Staplesin juuret ovat hengellisessä musiikissa. Hän on
kuitenkin monien muiden afroamerikkalaisten mestarien tapaan operoinut
huomattavasti värikkäämmällä tyyliskaalalla. Myös uusi levy "You Are Not Alone"
ja sen hengessä luotu konserttiohjelmisto rikkoo keinotekoisia genrerajoja
säälimättä.
.

Asia tuli selväksi heti alkuun. A cappella
-pohjalta vedetystä uhkeasta
gospel-avauksesta - Mavisin lisäksi äänessä
oli koko kuusihenkinen orkesteri rumpalia
lukuun ottamatta - siirryttiin sujuvasti
kalpeanaaman (joku John Fogerty)
kynäilemään rokkiin "Wrote a Song for
Everyone". Mahtavasti sovitettu kappale oli
koko setin parhaita, niin kuin se on levylläkin.

Erityisen hyvän vastaanoton sai myös
Americana-klassikko "The Weight". Mavis
levytti sen vuosikymmeniä sitten sekä
perheineen (The Staple Singers) että
uudelleen The Bandin alkuperäiskokoonpanon
jäähyväiskonsertista kertoneeseen elokuvaan
"The Last Waltz".

Ydinosaamista edusti rajusti marssinut "Freedom Highway" – vahvasti 60-luvun
kansalaisoikeustaisteluun kytköksissä ollut kappale oli ensimmäinen, jonka
Roebuck "Pops" Staples sävelsi perheorkesterille. "Laulan tätä kappaletta niin
kauan kuin Tohtori (Martin Luther) Kingin unelma toteutuu", Mavis julisti.

Holmstrom ja Gerrard säväyttivät

Silkkaa bluesia oli tarjolla kappaleella "Too Close (To Heaven to Turn Around)".
Loppuun oli tietenkin panostettu. Varsinainen setti päättyi kovaan soul-hittiin "I'll
Take You There", jossa yleisökin pääsi enkelikuoron rooliin Mavisin
orkestroimana. Encore, uudella levylläkin oleva "We're Gonna Make It", niputti
kokonaisuuden rullaavalla gospelilla.

Mavis Staplesin orkesterin crossover-luonne kulminoitui kitaristiin: Rick
Holmstrom oli täysin liekeissä Lisner Auditoriumin lavalla. Hän irrotteli Fender
Telecasteristaan välillä niin rupisia kuvioita, että punkkarikin olisi tykännyt. Lisäksi
hän suoriutui taustalaulussa. Rick sai myös basisti Jeff Turmesin ja rumpali
Stephen Hodgesin kanssa pienen, ansaitun triotuokion muiden poistuessa
lavalta.

Illan kolmas voimahahmo oli kuorokolmikon ainoa mies, Donny Gerrard. Hän
omaa hätkähdyttävän laajan äänialan. Donny oli mainio omissa soolo-
osuuksissaan, joiden lisäksi hän kävi useammankin kerran hauskaa
vuoropuhelua Mavisin kanssa.

Staples ei ole enää tyttönen, 71 vuotta. Sen on näyttävä ja kuuluttava. Käynti on
hieman vaivalloisen oloista, ja rajummissa tulkinnoissa lady hengästyy kenties
enemmän kuin olisi sopivaa. Loistava lauluääni, ilmeisen hyvä tunnelma ja
energisyys ovat silti edelleen valloittavaa Mavisia. Hänen suomalaisfaneilleen on
luvassa unohtumaton kokemus marraskuussa.

The Beatlesia funkina

Yhdysvaltain ja Britannian välinen ilmasilta ei ole ehkä yhtä vahva kuin George
W. Bushin ja hänen puudelinsa Tony Blairin aikana, mutta Bettye LaVette
rakentaa musiikilla uutta yhteiseloa, ja huomattavasti rauhanomaisempaa
sellaista. Kuten viimeisimmän albumin nimi "Interpretations: The British Rock
Songbook" kertoo, on hän nyt keskittynyt brittirockin aarteistoon.

Levy pitää sisällään tulkintoja muun muassa The Whon, Derek & The Dominosin,
Animalsin ja The Beatlesin kappaleista. Monet niistä ovat alkuperäisten
esittäjiensä tunnetuimpia. Hieman enemmän mielikuvitusta valintoihin olisi voinut
käyttää, vaikka se olisi ollut markkinointimielessä haasteellisempi toimintatapa.

Lisner Auditoriumin mahtava akustiikka tuli parhaiten esiin rauhallisemmissa
tulkinnoissa. Bettye (kuvassa yllä) istahti lavan pintaan lähes joogamaiseen
asentoon – tuttu kuvio hänen keikoiltaan – ja lauloi upeasti Elton Johnin ja
Bernie Taupinin kappaleen "Don't Let the Sun Go Down on Me". Kun LaVette
vaikeroi "These cuts I have they need love to help them heal", ei kukaan epäillyt
hänen tehneen kosolti uhrauksia elämässään ja urallaan. Biisillä myös Alan Hillin
akustinen ja Brett Lucasin sähkökitara pelasivat nautittavasti yhteen.

Toinen onnistunut herkistely oli George Harrisonin "Isn't It a Pity".

Ringo Starrin "It Don't Come Easy" on muuttunut poppilallatuksesta vereväksi
rytmibluesiksi. Bettye LaVetten ja hänen orkesterinsa käsittelyssä sen nimenkin
voisi kirjoittaa osuvampaan muotoon "It Ain't Comin' Ezy". Biisi on levyn parhaita
ja erinomaisesti se toimi myös Washingtonin-keikalla. Rivakan funk-asun saanut
Beatles-laulu "The Word" on rautaa sekin.

Naarasleijona

The Whon hymni "Love Reign O'er Me" on vaikuttava, vaikka se ei alkuperäistä
haastakaan. Animalsin hitti "Don't Let Me Be Misunderstood" jää myös hieman
hengettömäksi. Sen sijaan Derek & The Dominosilta lainattu "Why Does Love Got
to Be So Sad" on mainio lohkaisu ja paljon kaivattu mielikuvituksekkaampi valinta.

Washingtonissa kuultiin lähes koko setin
verran brittitulkintoja. LaVetten uran
aiemmista vaiheista muistutti menestysbiisi "A
Woman Like Me".

LaVette oli luonnollisesti show'n tähti, mutta
esiin pääsi myös nuoruuden innolla kitaroinut
Brett Lucas. Välillä Bettye ja Brett yltyivät
peräti eroottisviritteiseen lanteenpyöritykseen
nuoren kitaristin tykittäessä kuusikielinen
työkalunsa tanassa.

Bettye käytti erittäin leveää lavaa hyväkseen
tepastellen sitä edestakaisin kuin poikasiaan
suojeleva naarasleijona.

Hän otti anteliaat suosionosoitukset liikuttuneena vastaan; säestämättömän
lopetuksen "I Do Not Want What I Have Not Got" jälkeen hän kuitenkin marssi
dramaattisesti takavasemmalle taakseen katsomatta.

Yli tyyli- ja valtionrajojen

Sekä Mavis Staplesin että Bettye LaVetten uudet albumit ovat onnistuneita ja
tutustumisen arvoisia. Siinä missä Staples rikkoo rajoja eri tyylilajien välillä,
LaVette rakentaa siltaa afroamerikkalaisen rytmimusiikin ja brittiläisen rockin /
popin välille. Oli lähestymistapa mikä tahansa, kummallakin levyllä pääosassa on
suuri laulaja ja tulkitsija.

Bettyen levyllä on jonkin verran valtavirtaisuutta; suurelta osin kiitos musiikillisen
johtajan ja muusikon Alan Hillin, tunnettuihin brittikappaleisiin on silti saatu
parhaimmillaan kultainen kosketus.

Jos stagella ovat luvassa Staples ja LaVette, ei naislaulajien ilta juuri parane.
Washingtonissa negatiivisen yllätyksen sen sijaan toi yleisö – tai se kansanosa,
joka ei löytänyt paikalle. Salin alaosa oli täynnä, mutta yläosa oli enintään
puolillaan. Ilmiö oli outo siitäkin näkökulmasta, että laulajilla on runsaasti
Washington-historiaa. Mavis oli mukana kansalaisoikeusliikkeessä (jonka yksi
kulminaatioista oli "Marssi Washingtoniin" vuonna 1963) ja Bettye muun muassa
laulamassa Barack Obaman virkaanastujaisissa.

Lisner Auditoriumissa ollut yleisö, josta epätyypillisesti joskin odotetusti
huomattava osa oli afroamerikkalaisia, eli kuitenkin sitäkin innokkaampana.
Ladyjen välispiikkeihin reagoitiin hauskasti ja asiallisesti. Molemmat saivat lisäksi
useita raikuvia, seisaaltaan ilmaistuja suosionosoituksia.

Ainoastaan monien odottama kaksikon yhteisesiintyminen jäi toteutumatta.

Huippuartistien lisäksi myös levymerkki Anti- ansaitsee aimo kädenpuristuksen.
Yhtiö on luottanut epäkaupalliseen musiikkiin ja hoitanut myös markkinointi- ja
julkisuustyön mallikkaasti.

PASI TUOMINEN

Mavis Staples: You Are Not Alone. Anti-, 2010

Bettye LaVette: Interpretations: The British Rock Songbook. Anti-, 2010

Mavis Staples ja Bettye LaVette yhtyeineen. Washington DC, Lisner
Auditorium, 9.10.2010

Mavis Staples (laulu), Rick Holmstrom (kitara, taustalaulu), Jeff Turmes (basso,
taustalaulu), Stephen Hodges (rummut), Donny Gerrard (laulu), Yvonne Staples
(taustalaulu), Vicki Randle (taustalaulu)

Bettye LaVette (laulu), Alan Hill (koskettimet, akustinen kitara, taustalaulu), Brett
Lucas (sähkökitara, taustalaulu), Chuck Bartels (basso, taustalaulu), Darryl Pierce
(rummut, taustalaulu)

Linkit: Mavis Staples, Bettye LaVette, Anti-, Lisner Auditorium

Jaa juttu profiilissasi: |