Neil Young – koko rahan edestä Young ja uusin bändiviritys Promise Of The Real paiskivat töitä yli kolme tuntia heinäkuisessa Helsingissä. Kun vähän kaivelee, rockvaarin pinnan alta löytyy kova bluesmies.
Teksti ja kuvat: Marko Aho
"Pitäisiköhän Neil Youngin jo vaihtaa nimekseen Old?" Näille puujalkavitseille olen itsekin joskus naureskellut, mutta Hartwall Arenalla heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina vietetty kolmetuntinen vakuutti, että ei pitäisi.
Young näyttää vielä seitsenkymppisenäkin, miten hommat hoidetaan. Ainut tauko, jonka hän pitkän keikan aikana piti, oli muutaman kirsikan syöminen roudarin virittäessä kitaraa.
En ole koskaan ollut varsinainen Neil Youngin fani. On olemassa niin paljon bändejä ja artisteja, että millään ei ehdi kaikkiin paneutua. Young on kuulunut sellaiseen “kohdattaessa digattava” -osastoon. Tämän keikan jälkeen minusta meinasi tulla fani. Ja ainahan sopii muistaa kantrimies Pekka Myllykosken ammoinen viisaus: "Mitä eroa on niillä, jotka hyviä ja heillä, jotka pahoja? Niill' Young, mutta heill' Hitler."
Asiaan…
Youngin istuessa pianon taakse tulkitsemaan klassikkoavausta “After The Gold Rush” huomasin hävinneeni kuvauspaikkojen arvonnan. Keikalla saivat median edustajat kuvata vain kolmen ensimmäinen kappaleen ajan ja lavan äärimmäisiltä reunoilta. Tällä kertaa oikea reuna osoittautui vääräksi valinnaksi. Siinä vaiheessa, kun me näimme pelkän pianon takaa pilkistävän lierihatun, seisoivat toisen laidan kuvaajat aivan illan tähden vieressä. Kaksi seuraavaa laulua (“Heart Of Gold” ja “Needle And The Damage Done”) Young sentään esitti lavan keskellä kitaroiden. Tosin niidenkin aikana hän keskittyi lähinnä tarjoamaan ruutupaitansa selkämystä.
Asettautuessani hetkeä myöhemmin takaisin katsomoon oli yhtye Promise Of The Real jo saapunut lavalle, jota parhaillaan “myrkytettiin”. Youngin sydämen asiana ovat pidemmän aikaa olleet puhtaan maatalouden puolesta puhuminen ja suurten korporaatioiden ahneuden suomiminen. Molemmat teemat kulminoituvat hänen näkemyksensä mukaan suuryritys Monsanton vastustamiseen. Sen syntilistaan tutustumalla on helppo todeta, että Niilolla on varsin vankat perusteet vastustukselleen. Monsanto on historiansa aikana ollut merkittävä toimija muun muassa keinotekoisten makeutusaineiden, Roundup- rikkaruohomyrkyn, nautaeläinten kasvuhormonien ja geenimuunneltujen tuotteiden saralla. Olipa se yksi Vietnamin sodassa tuhoa niittäneen Agent Orange -kasvimyrkyn valmistajistakin.
Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä: Rauma Blues
Tällä kiertueella teema tuli alleviivatusti esiin. Illan aluksi kaksi puhtoisen hehkeätä neitoa kävi kylvämässä kauraa lavalle, ja soolo-osuuden päätteeksi suojapukuiset miehet tulivat myrkyttämään nämä viljelykset. Tiedän, että joitakin Youngin paasaaminen ärsyttää. Itse kuitenkin sympatiseeraan hänen kapinaansa. Sitä paitsi onhan sen tuloksena syntynyt nippu peijakkaan hyviä kappaleitakin. Kuunnelkaa vaikka ”Monsanto Years” tai ”A Rock Star Bucks A Coffee Shop”.
Eivät vain isänsä poikia
Nyt Youngin kanssa musisoivan Promise Of The Real mainitsee musiikkityylikseen "cowboy hippie surf rock". Luonnehdinta on kuvaava. Countrysta runsaasti viitteitä ottavaa rockia leimaa länsirannikollinen rentous, johon sekoittuu vielä hippi-ideologian tuoksujakin. Bändin johtohahmo on Lukas Nelson. Mukana tällä kiertueella on myös hänen veljensä Micah, joka ei kuulu bändin varsinaiseen miehitykseen. Vielä toistaiseksi Nelsonin poikien suurin meriitti taitaa olla se, että heidän isänsä on Willie Nelson. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että meriitteihin tulee muutos. Sen verran lahjakkaat heput ovat kyseessä, että he pääsevät kyllä esiin omillaankin. Eikä isän kaverin bändinä soittaminen tietenkään huononna oman uran tulevaisuuden näkymiä.
Promise Of The Realin yhteistyö Neil Youngin kanssa on uljasta kuultavaa. Monet areenalla olleet pitkän linjan Neil Young -konossööritkin olivat sitä mieltä, että tuorein iltapuhde meni Neilin kaikkein Suomen-keikkojen listalla kärkeen, tai ainakin aivan sen tuntumaan.
Young itse oli hyvässä iskussa. Kitarat soivat komeasti, ja lauluääni seikkaili tottunein ottein ylärekisterissäkin - siellä normaalimiehelle haastavassa maastossa, jossa useimmat hänen akustisemmista kappaleistaan kulkevat.
Bändi myötäili Youngia saumattomasti. Kolmen miehen voimin lauletut vuolaat stemmat lämmittivät kokonaisuutta, eikä soundissa ollut tietokaan niistä normaaleista nuorten miesten vaivoista. Soitto oli irtonaista ja ilmavaa. Rumpali Anthony LoGerfo on oivaltanut, että rentous ei vie rokista mitään pois - sen vaikutus on päinvastainen. Takanojainen svengi sai Tato Melgarin lyömäsoittimista kelpo koristeet. Rouheammista ympyröistä mukaan tullut basisti Corey McCormick toimi oikeaoppisesti komppiosaston ja paikoin hyvinkin leveällä pensselillä maalailevin kitaroiden välisenä linkkinä. Se toimi tarvittaessa myös rentouden jämäkkänä vastavoimana. Molemmat Nelsonit soittivat kitaroita. Micah soitti sen lisäksi kymmenkielistä charangoa ja ryntäili välillä pianistiksikin. Koska bändi näytti sopivan soitettavat kappaleet lennosta, hänellä tuli muutamaan otteeseen melkoinen kiire siirtyä sormioiden ääreen, tai yllättäen pois sieltä.
Tunnelmasta toiseen
Etenkin illan räyhäkkäämmässä osuudessa bändi heittäytyi yksissä tuumin kappaleiden vietäväksi. Ja vei yleisönkin mukanaan. Havahduin pariin eri kertaan fiilistelyltäni huomaamaan, että nehän soittavat edelleen samaa kappaletta kuin varttitunti sitten. Pitkän jamituksen monikerroksinen äänivalli oli napannut palttoon helmasta kiinni ja riuhtaissut mukaansa.
Tunnelman vaihtelut tekivät illasta erityisen. Akustisten räkkiharppukappaleiden vastapainoksi tuli punkia lähennellyttä räimettä, vartin mittaisella kitarajamituksella väritettynä. Homma toimi myös toisin päin. Juuri kun pitkään jatkunut intensiivinen rymistely alkoi puuduttaa, tuli “Wolf Moon”. Akustinen ralli iski hempeydellään kovempaa kuin hetkeä aiemmin hallin täyttänyt kolmen kitaran kutoma äänivalli.
Lauluntekijänä Young kuuluu kiistatta kärkiluokkaan. Hän osaa kirjoittaa simppelin kauniita lauluja, jotka hän sitten tulkitsee karuinkin vedoin. Myös hänen kitaransoittonsa on omaa luokkaansa, jopa siinä määrin, että Youngia on hankala vertailla muihin soittajiin. Hän on määritellyt hyvin pitkälti oman normistonsa kitaransoitosta.
Helsingissä Young ei näyttänyt olevan aivan sinut akustisen ja sähköisen osuuden siirtymävaiheessa käyttämänsä
puoliakustisen Gretschin kanssa. Vaihdettuaan pari kappaletta myöhemmin tutun mustan Les Paulin kaulaansa, homma kuitenkin soljui jälleen omalla painollaan.
Neil Youngin ja Promise Of The Realin show oli hyvin visuaalinen. Soittajat heittäytyivät täysillä tehtäviinsä, ja olivatpa lavalta löytyneet instrumentit ja vahvistimet itsessäänkin näyttäviä. Pelkästään Youngin omat soittokamat ovat yhtä persoonalliset kuin miehen soitto.
Youngille on pitkän uran varrella kertynyt melkoinen määrä soitettavaa materiaalia. Vaikka Helsingin-keikkakin kesti kolme tuntia, monta vanhaa suosikkia jäi kuulematta. Muun muassa sinnikkään fanin useampaan kertaan hihkuma “Hey Hey, My My (Into the Black)” ei päätynyt listalle. Saman kohtalon saivat osakseen myös “Rockin' In The Free World” sekä “Powderfinger”. En kuitenkaan usko kenenkään oikeasti hittien puuttumisesta pettyneen.
MARKO AHO
Lue kainalojutusta oikealta Neil Youngin tekemisistä bluesin saralla!
Neil Young kuuluu niihin lukemattomiin rock-tähtiin, joihin blues teki lähtemättömän vaikutuksen jo varhain. Varsinainen blues kuuluu Youngin levytetyssä materiaalissa harvoin, mutta mielenkiintoisesti.
Ylivoimainen sankari bluesissa Youngille on Jimmy Reed (1925-1976), jonka materiaaliin Niilo pääsi kiinni joskus nulikkana. "Jimmy Reedin kuuleminen sai minut kiinnostumaan bluesista toden teolla", Young sanoi Jimmy McDonough'n ansiokkaassa elämäkerrassa "Shakey" (2002).
"Kun kuulin radiosta biisin 'Baby What You Want Me to Do', ajattelin, että voi vittu. Pakko saada kaikki hänen levynsä. Mahtava muusikko. Olen yrittänyt, mutta en vieläkään osaa soittaa sitä shittiä, mitä hän veti huuliharpulla. Hän sai korkeat ja kirskuvatkin sävelet kuulostamaan pehmeiltä."
Young on kiittänyt idoliaan vuosikymmenien ajan soitattamalla keikkojen odotusmusiikkina Jimmy Reedin kappaleita. Vuonna 1996 hän teki Crazy Horsen kanssa erikoisen tribuutin liittämällä "Broken Arrow" -pitkäsoiton päätteeksi yllä mainitun Reed-klassikon. Se on kuultu eri artistien versioimana miljoona kertaa, ja Neil Young & Crazy Horsen liveversio tappelee tosissaan huonoimman tittelistä.
Useimmat Youngin bluesvedot kuuluvat deep track -osastoon. Ne ovat harvoille tuttuja, mutta monelle tosifanille tärkeitä. "Sleeps with Angels" -levy (1994) herätti huomiota Kurt Cobain -teemoillaan, ja törkyinen blues "Blue Eden" hukkui joukkoon. Levy "Greendale" (2003) on tietoisessa luonteessaan sukua nykyprotestille (katso pääjuttu), mutta silkka blues "Double E" jäi huomiotta.
"Storytone" (2014) puolestaan kiinnitytti kuuloaistin orkesterikappaleisiin. Jimmy Reed -henkisistä vedoista "I Want to Drive My Car" ja "Like You Used to Do" on sen sijaan revitty otsikoita vähänlaisesti.
Kaksi albumikokonaisuutta pomppaa esiin asiaa blueslasein tiiraillessa. "Everybody's Rockin'" (1983) oli surkuhupaisa rock & roll -levy, jonka Young The Shocking Pinks -bändeineen purkitti omalle levy-yhtiölleen, Geffenille, pottuillakseen. Ja taas törmätään herra Reediin: "Bright Lights, Big City" vedetään fiftarityyliin. Kokonaista 24 minuuttia käsittävä albumikokonaisuus rämpyteltiin turvallisesti kolmen soinnun varassa, eikä sävellajiakaan tarvinnut juuri vaihdella.
Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt "This Note's for You" oli astetta vakavampi projekti, johon Young kokosi The Bluenotes -yhtyeen. Levy itsessään on aika siistin kuuloinen, mutta livenä ryhmä roiski räväkkääkin rhythm 'n bluesia. Bluespoljentoisia kappaleita albumilla ovat "Ten Men Working" ja "Married Man".
Bluestyyliä: Neil ja Bluenotes lehdistökuvassa 1988
Youngin levytetystä materiaalista löytyy sellainenkin erikoisuus, että biisejä on nimetty blueseiksi, vaikka niillä ei ole rakenteellisesti tekemistä bluesin kanssa (tunteen puolesta kylläkin, ja se toki ratkaisee). Joukkoon kuuluvat muun muassa kiukkuinen rock "Revolution Blues" (1974, "On the Beach" -levyltä), yhdeksänminuuttinen tilitysfolk "Ambulance Blues" (sama levy) ja countrykeikuttelu "Depression Blues" ("Old Ways" -levyn [1985] ylijäämäraita, joka julkaistiin kokoelmalla "Lucky Thirteen" [1993]).
Bootlegeiltä ja muista epävirallisista ympäristöistä löytyy runsaasti lisää blueslaariin sopivaa Young-materiaalia.
Hyvät ajat tulevat hitaasti
Ja sitten ne helmet. "On the Beach" -levyn (jonka kahdeksasta kappaleesta siis kolme nimettiin blueseiksi) ykköspuolen päättää "Vampire Blues". Se lienee Neil Youngin varhaisimpia suuriin asiakysymyksiin kantaa ottavia lauluja. Se sai inspiraationsa vuonna 1973 leimahtaneesta öljykriisistä: "I'm a vampire, baby, suckin' blood from the earth."
Vaikka ala-asteen bändikerhokin soittaisi biisin teknisesti paremmin, fiilis on aitoa neilyoungia. Ja se ovela ääniefekti ei suinkaan tule perkussioista, vaan siitä, kun basisti Tim Drummond rahnuttaa partaansa luottokortilla! "Good times are comin', I hear it everywhere I go; Good times are comin', but they sure comin' slow."
Mitä allekirjoittaneeseen tulee, Neil Youngin parhaan bluesbiisiin kunnian saa "Speakin' Out". Sen löydät vuoden 1975 albumilta "Tonight's the Night", joka on huumeisessa humalaisuudessaan kenties rockin historian rehellisin ja likaisin kiekko – ja muun muassa siksi yksi tärkeimmistä.
Teksti sekoilee jossain totuuden etsimisen problematiikassa ja rakkauden kaipuussa. Young lurittelee omiaan pianolla, ja kitarasoolovastuu lankeaa nuorelle lupaukselle Nils Lofgrenille seuraavalla (hauskasti kuuluviin jätetyllä) sananvaihdolla:
- All right, Nils? - All right!
Biisi on perusteiltaan A-sävellajin blues, mutta rakennetta rikotaan B7- ja G7-soinnuin sekä kierron päättävin vähän erikoisemmin sävelyhdistelmin (muusikoille tiedoksi, että ne ovat D#°7 ja E+).
Levytyshetki oli Youngille hyvin traumaattista aikaa, sillä hän oli menettänyt hyvät kaverinsa – huippulahjakkaan kitaristi-lauluntekijä Danny Whittenin ja roudari Bruce Berryn – huumeille. Rupisesti soitettu "Speakin' Out" kiteyttää vavahduttavasti hetken, ja miksei koko Youngin urankin: "I've been a searcher, I've been a fool."
