KONSERTTIARVIO
 
 
13.7.2016
 
Neil Young – koko rahan edestä
Young ja uusin bändiviritys Promise Of The Real paiskivat töitä yli kolme
tuntia heinäkuisessa Helsingissä. Kun vähän kaivelee, rockvaarin pinnan
alta löytyy kova bluesmies.

Teksti ja kuvat: Marko Aho

"Pitäisiköhän Neil Youngin jo vaihtaa nimekseen Old?" Näille puujalkavitseille
olen itsekin joskus naureskellut, mutta Hartwall Arenalla heinäkuun
ensimmäisenä sunnuntaina vietetty kolmetuntinen vakuutti, että ei pitäisi.

Young näyttää vielä seitsenkymppisenäkin, miten hommat hoidetaan. Ainut
tauko, jonka hän pitkän keikan aikana piti, oli muutaman kirsikan syöminen
roudarin virittäessä kitaraa.

En ole koskaan ollut varsinainen Neil Youngin fani. On olemassa niin paljon
bändejä ja artisteja, että millään ei ehdi kaikkiin paneutua. Young on kuulunut
sellaiseen “kohdattaessa digattava” -osastoon. Tämän keikan jälkeen minusta
meinasi tulla fani. Ja ainahan sopii muistaa kantrimies
Pekka Myllykosken
ammoinen viisaus: "Mitä eroa on niillä, jotka hyviä ja heillä, jotka pahoja? Niill'
Young, mutta heill' Hitler."

Asiaan…

Youngin istuessa pianon taakse tulkitsemaan klassikkoavausta “After The Gold
Rush” huomasin hävinneeni kuvauspaikkojen arvonnan. Keikalla saivat median
edustajat kuvata vain kolmen ensimmäinen kappaleen ajan ja lavan
äärimmäisiltä reunoilta. Tällä kertaa oikea reuna osoittautui vääräksi valinnaksi.
Siinä vaiheessa, kun me näimme pelkän pianon takaa pilkistävän lierihatun,
seisoivat toisen laidan kuvaajat aivan illan tähden vieressä. Kaksi seuraavaa
laulua (“Heart Of Gold” ja “Needle And The Damage Done”) Young sentään esitti
lavan keskellä kitaroiden. Tosin niidenkin aikana hän keskittyi lähinnä tarjoamaan
ruutupaitansa selkämystä.

Asettautuessani hetkeä myöhemmin takaisin katsomoon oli yhtye
Promise Of
The Real
jo saapunut lavalle, jota parhaillaan “myrkytettiin”. Youngin sydämen
asiana ovat pidemmän aikaa olleet puhtaan maatalouden puolesta puhuminen ja
suurten korporaatioiden ahneuden suomiminen. Molemmat teemat kulminoituvat
hänen näkemyksensä mukaan suuryritys Monsanton vastustamiseen. Sen
syntilistaan tutustumalla on helppo todeta, että Niilolla on varsin vankat
perusteet vastustukselleen. Monsanto on historiansa aikana ollut merkittävä
toimija muun muassa keinotekoisten makeutusaineiden, Roundup-
rikkaruohomyrkyn, nautaeläinten kasvuhormonien ja geenimuunneltujen
tuotteiden saralla. Olipa se yksi Vietnamin sodassa tuhoa niittäneen Agent
Orange -kasvimyrkyn valmistajistakin.

Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä:  Rauma Blues

Tällä kiertueella teema tuli alleviivatusti esiin. Illan aluksi kaksi puhtoisen
hehkeätä neitoa kävi kylvämässä kauraa lavalle, ja soolo-osuuden päätteeksi
suojapukuiset miehet tulivat myrkyttämään nämä viljelykset. Tiedän, että joitakin
Youngin paasaaminen ärsyttää. Itse kuitenkin sympatiseeraan hänen
kapinaansa. Sitä paitsi onhan sen tuloksena syntynyt nippu peijakkaan hyviä
kappaleitakin. Kuunnelkaa vaikka ”Monsanto Years” tai ”A Rock Star Bucks A
Coffee Shop”.
 
Eivät vain isänsä poikia

Nyt Youngin kanssa musisoivan Promise Of The Real mainitsee musiikkityylikseen
"cowboy hippie surf rock". Luonnehdinta on kuvaava. Countrysta runsaasti
viitteitä ottavaa rockia leimaa länsirannikollinen rentous, johon sekoittuu vielä
hippi-ideologian tuoksujakin. Bändin johtohahmo on
Lukas Nelson. Mukana tällä
kiertueella on myös hänen veljensä
Micah, joka ei kuulu bändin varsinaiseen
miehitykseen. Vielä toistaiseksi Nelsonin poikien suurin meriitti taitaa olla se, että
heidän isänsä on
Willie Nelson. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että meriitteihin
tulee muutos. Sen verran lahjakkaat heput ovat kyseessä, että he pääsevät kyllä
esiin omillaankin. Eikä isän kaverin bändinä soittaminen tietenkään huononna
oman uran tulevaisuuden näkymiä.

Promise Of The Realin yhteistyö Neil Youngin kanssa on uljasta kuultavaa. Monet
areenalla olleet pitkän linjan Neil Young -konossööritkin olivat sitä mieltä, että
tuorein iltapuhde meni Neilin kaikkein Suomen-keikkojen listalla kärkeen, tai
ainakin aivan sen tuntumaan.

Young itse oli hyvässä iskussa. Kitarat soivat komeasti, ja lauluääni seikkaili
tottunein ottein ylärekisterissäkin - siellä normaalimiehelle haastavassa
maastossa, jossa useimmat hänen akustisemmista kappaleistaan kulkevat.

Bändi myötäili Youngia saumattomasti. Kolmen miehen voimin lauletut vuolaat
stemmat lämmittivät kokonaisuutta, eikä soundissa ollut tietokaan niistä
normaaleista nuorten miesten vaivoista. Soitto oli irtonaista ja ilmavaa. Rumpali
Anthony LoGerfo on oivaltanut, että rentous ei vie rokista mitään pois - sen
vaikutus on päinvastainen. Takanojainen svengi sai
Tato Melgarin
lyömäsoittimista kelpo koristeet. Rouheammista ympyröistä mukaan tullut basisti
Corey McCormick toimi oikeaoppisesti komppiosaston ja paikoin hyvinkin leveällä
pensselillä maalailevin kitaroiden välisenä linkkinä. Se toimi tarvittaessa myös
rentouden jämäkkänä vastavoimana. Molemmat Nelsonit soittivat kitaroita. Micah
soitti sen lisäksi kymmenkielistä charangoa ja ryntäili välillä pianistiksikin. Koska
bändi näytti sopivan soitettavat kappaleet lennosta, hänellä tuli muutamaan
otteeseen melkoinen kiire siirtyä sormioiden ääreen, tai yllättäen pois sieltä.

Tunnelmasta toiseen

Etenkin illan räyhäkkäämmässä osuudessa bändi heittäytyi yksissä tuumin
kappaleiden vietäväksi. Ja vei yleisönkin mukanaan. Havahduin pariin eri kertaan
fiilistelyltäni huomaamaan, että nehän soittavat edelleen samaa kappaletta kuin
varttitunti sitten. Pitkän jamituksen monikerroksinen äänivalli oli napannut
palttoon helmasta kiinni ja riuhtaissut mukaansa.
Tunnelman vaihtelut tekivät illasta erityisen.
Akustisten räkkiharppukappaleiden
vastapainoksi tuli punkia lähennellyttä
räimettä, vartin mittaisella kitarajamituksella
väritettynä. Homma toimi myös toisin päin.
Juuri kun pitkään jatkunut intensiivinen
rymistely alkoi puuduttaa, tuli “Wolf Moon”.
Akustinen ralli iski hempeydellään kovempaa
kuin hetkeä aiemmin hallin täyttänyt kolmen
kitaran kutoma äänivalli.

Lauluntekijänä Young kuuluu kiistatta
kärkiluokkaan. Hän osaa kirjoittaa simppelin
kauniita lauluja, jotka hän sitten tulkitsee
karuinkin vedoin. Myös hänen
kitaransoittonsa on omaa luokkaansa, jopa
siinä määrin, että Youngia on hankala
vertailla muihin soittajiin. Hän on määritellyt
hyvin pitkälti oman normistonsa
kitaransoitosta.

Helsingissä Young ei näyttänyt olevan aivan
sinut akustisen ja sähköisen osuuden
siirtymävaiheessa käyttämänsä
puoliakustisen Gretschin kanssa. Vaihdettuaan pari kappaletta myöhemmin tutun
mustan Les Paulin kaulaansa, homma kuitenkin soljui jälleen omalla painollaan.

Neil Youngin ja Promise Of The Realin show oli hyvin visuaalinen. Soittajat
heittäytyivät täysillä tehtäviinsä, ja olivatpa lavalta löytyneet instrumentit ja
vahvistimet itsessäänkin näyttäviä. Pelkästään Youngin omat soittokamat ovat
yhtä persoonalliset kuin miehen soitto.

Youngille on pitkän uran varrella kertynyt melkoinen määrä soitettavaa
materiaalia. Vaikka Helsingin-keikkakin kesti kolme tuntia, monta vanhaa
suosikkia jäi kuulematta. Muun muassa sinnikkään fanin useampaan kertaan
hihkuma “Hey Hey, My My (Into the Black)” ei päätynyt listalle. Saman kohtalon
saivat osakseen myös “Rockin' In The Free World” sekä “Powderfinger”. En
kuitenkaan usko kenenkään oikeasti hittien puuttumisesta pettyneen.

MARKO AHO

Lue kainalojutusta oikealta Neil Youngin tekemisistä bluesin saralla!
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2016
.
setstats
 
Etusivulle
 
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
setstats
setstats
     
 
 
     
Bluesmies Young: tuotannon hyvät, pahat ja rumat
     
  Teksti: Pasi Tuominen

Neil Young kuuluu niihin lukemattomiin rock-tähtiin, joihin blues teki
lähtemättömän vaikutuksen jo varhain. Varsinainen blues kuuluu
Youngin levytetyssä materiaalissa harvoin, mutta mielenkiintoisesti.

Ylivoimainen sankari bluesissa Youngille on Jimmy Reed
(1925-1976), jonka materiaaliin Niilo pääsi kiinni joskus nulikkana.
"Jimmy Reedin kuuleminen sai minut kiinnostumaan bluesista toden
teolla", Young sanoi
Jimmy McDonough'n ansiokkaassa
elämäkerrassa "Shakey" (2002).

"Kun kuulin radiosta biisin 'Baby What You Want Me to Do', ajattelin,
että voi vittu. Pakko saada kaikki hänen levynsä. Mahtava muusikko.
Olen yrittänyt, mutta en vieläkään osaa soittaa sitä shittiä, mitä hän
veti huuliharpulla. Hän sai korkeat ja kirskuvatkin sävelet
kuulostamaan pehmeiltä."

Young on kiittänyt idoliaan vuosikymmenien ajan soitattamalla
keikkojen odotusmusiikkina Jimmy Reedin kappaleita. Vuonna 1996
hän teki
Crazy Horsen kanssa erikoisen tribuutin liittämällä "Broken
Arrow" -pitkäsoiton päätteeksi yllä mainitun Reed-klassikon. Se on
kuultu eri artistien versioimana miljoona kertaa, ja Neil Young & Crazy
Horsen liveversio tappelee tosissaan huonoimman tittelistä.

Useimmat Youngin bluesvedot kuuluvat deep track -osastoon. Ne
ovat harvoille tuttuja, mutta monelle tosifanille tärkeitä. "Sleeps with
Angels" -levy (1994) herätti huomiota
Kurt Cobain -teemoillaan, ja
törkyinen blues "Blue Eden" hukkui joukkoon. Levy "Greendale" (2003)
on tietoisessa luonteessaan sukua nykyprotestille (katso pääjuttu),
mutta silkka blues "Double E" jäi huomiotta.

"Storytone" (2014) puolestaan kiinnitytti kuuloaistin
orkesterikappaleisiin. Jimmy Reed -henkisistä vedoista "I Want to
Drive My Car" ja "Like You Used to Do" on sen sijaan revitty otsikoita
vähänlaisesti.

Kaksi albumikokonaisuutta pomppaa esiin asiaa blueslasein
tiiraillessa. "Everybody's Rockin'" (1983) oli surkuhupaisa rock & roll
-levy, jonka Young
The Shocking Pinks -bändeineen purkitti omalle
levy-yhtiölleen, Geffenille, pottuillakseen. Ja taas törmätään herra
Reediin: "Bright Lights, Big City" vedetään fiftarityyliin. Kokonaista 24
minuuttia käsittävä albumikokonaisuus rämpyteltiin turvallisesti
kolmen soinnun varassa, eikä sävellajiakaan tarvinnut juuri vaihdella.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt "This Note's for You" oli astetta
vakavampi projekti, johon Young kokosi
The Bluenotes -yhtyeen. Levy
itsessään on aika siistin kuuloinen, mutta livenä ryhmä roiski
räväkkääkin rhythm 'n bluesia. Bluespoljentoisia kappaleita albumilla
ovat "Ten Men Working" ja "Married Man".
 
Bluestyyliä: Neil ja Bluenotes lehdistökuvassa 1988

Youngin levytetystä materiaalista löytyy sellainenkin erikoisuus, että
biisejä on nimetty blueseiksi, vaikka niillä ei ole rakenteellisesti
tekemistä bluesin kanssa (tunteen puolesta kylläkin, ja se toki
ratkaisee). Joukkoon kuuluvat muun muassa kiukkuinen rock
"Revolution Blues" (1974, "On the Beach" -levyltä),
yhdeksänminuuttinen tilitysfolk "Ambulance Blues" (sama levy) ja
countrykeikuttelu "Depression Blues" ("Old Ways" -levyn [1985]
ylijäämäraita, joka julkaistiin kokoelmalla "Lucky Thirteen" [1993]).

Bootlegeiltä ja muista epävirallisista ympäristöistä löytyy runsaasti
lisää blueslaariin sopivaa Young-materiaalia.

Hyvät ajat tulevat hitaasti

Ja sitten ne helmet. "On the Beach" -levyn (jonka kahdeksasta
kappaleesta siis kolme nimettiin blueseiksi) ykköspuolen päättää
"Vampire Blues". Se lienee Neil Youngin varhaisimpia suuriin
asiakysymyksiin kantaa ottavia lauluja. Se sai inspiraationsa vuonna
1973 leimahtaneesta öljykriisistä: "I'm a vampire, baby, suckin' blood
from the earth."

Vaikka ala-asteen bändikerhokin soittaisi biisin teknisesti paremmin,
fiilis on aitoa neilyoungia. Ja se ovela ääniefekti ei suinkaan tule
perkussioista, vaan siitä, kun basisti
Tim Drummond rahnuttaa
partaansa luottokortilla! "Good times are comin', I hear it everywhere I
go; Good times are comin', but they sure comin' slow."

Mitä allekirjoittaneeseen tulee, Neil Youngin parhaan bluesbiisiin
kunnian saa "Speakin' Out". Sen löydät vuoden 1975 albumilta
"Tonight's the Night", joka on huumeisessa humalaisuudessaan
kenties rockin historian rehellisin ja likaisin kiekko – ja muun muassa
siksi yksi tärkeimmistä.

Teksti sekoilee jossain totuuden etsimisen problematiikassa ja
rakkauden kaipuussa. Young lurittelee omiaan pianolla, ja
kitarasoolovastuu lankeaa nuorelle lupaukselle
Nils Lofgrenille
seuraavalla (hauskasti kuuluviin jätetyllä) sananvaihdolla:

- All right, Nils?
- All right!

Biisi on perusteiltaan A-sävellajin blues, mutta rakennetta rikotaan
B7- ja G7-soinnuin sekä kierron päättävin vähän erikoisemmin
sävelyhdistelmin (muusikoille tiedoksi, että ne ovat D#°7 ja E+).

Levytyshetki oli Youngille hyvin traumaattista aikaa, sillä hän oli
menettänyt hyvät kaverinsa – huippulahjakkaan kitaristi-lauluntekijä
Danny Whittenin ja roudari Bruce Berryn – huumeille. Rupisesti
soitettu "Speakin' Out" kiteyttää vavahduttavasti hetken, ja miksei koko
Youngin urankin: "I've been a searcher, I've been a fool."

PASI TUOMINEN
     
     
UUSIMMAT
 
 
 
     
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA