 |
| (c) 2006 Blues-Finland.com |
 |
 |
 |
 |
| One Way Out jyrää maltilla 2.11.2006 Yhtyeen debyyttilevy "The Blues Is Calling" kypsyi pitkään ennen julkaisemistaan. Kotimainen bändi hallitsee perus-bluesin ja myös pontevammat tahdit. Eteläsuomalainen yhtye One Way Out on saanut ensimmäisen albuminsa "The Blues Is Calling" vihdoinkin julkaistuksi. Äänitykset valmistuivat jo vuoden 2005 kesällä, mutta erinäisten takaiskujen seurauksena levy saatiin ulos vasta vuotta myöhemmin. Kuvaavaa julkaisemisen viivästymiselle on se, että kiekon nimibiisi tuli ulos - tosin eri versiona - jo ajat sitten "Blues News Is Coming" -kokoelmalla. |
| Albumia sopi odottaa, siksi pätevää juurimusiikkia se kuuntelijalleen tarjoilee. One Way Outin blues-vetoinen soitto jyrää tukevasti silti tyrkyttämättä itseään. Yhtyeen Elmore Jamesilta ja Marshall Sehornilta lainaamaa nimikkobiisiä lukuun ottamatta kuullaan ainoastaan bändin omaa tuotantoa. Valtaosa "The Blues Is Calling" -albumin musiikista on rehellistä perusbluesia. Alku antaa kuitenkin vihjeitä muusta. Blues on toki läsnä sekä raidalla "Midnight Town" että "Same Old Thing", mutta kappaleiden julkisivu on enemmän rokkimainen. Näissä biiseissä on aitoa kohtalokkuutta ja vaarallisuuden tunnetta, jotka saavat välittömästi kuuntelijan varpailleen. Rock-avauksen jälkeen "Trying to Reach You" maistuukin erityisen makealle. Hieman jump-tyyppinen raita toimii tavallaan albumin varsinaisena blues-avauksena. Peruskamasta hyviä esimerkkejä ovat myös intensiivisesti hiiviskelevä nimibiisi sekä rullaava "This Blues I Gave You". Jälkimmäisessä olisi ollut ainesta vaikka koko levyn tehokkaaksi päätösbiisiksi. Myös boogie-tyyppinen materiaali taittuu. "Nothing's Going on" -biisillä ZZ Top -poljento kohtaa Allman Brothers -tyyppisen kitarariffittelyn. Biisiä seuraakin sopivasti nimikkobiisi "One Way Out", josta The Allman Brothers Band julkaisi Duane Allmanin slide-kitaralla kuorruttaman live-version klassikkoalbumillaan "Eat a Peach" (1972). Suomalaisbändi suoriutuu vaikeasta tehtävästään hyvin ja tulkitsee kappaleen tyylillä. One Way Out uskoo levyllä siis lähes täysin omiin sävellyksiinsä. Tästä yhtye ansaitsee raikuvat aplodit. Toisaalta erityistä vokaali- tai instrumentaaliakrobatiaa on levyltä turha etsiskellä. Soitto on ennemminkin varmaa, latautunutta ja omat rajansa tuntevaa. Ensio Takamäen harppusoundi on erinomainen, ja harppu onkin kiekon väkevin yksittäinen rakennusaines. Esko Mikkolan basso piirtelee parhaimmillaan nautittavia kuvioita One Way Outin äänimaisemaan. Slide-kitaraa on maltettu käyttää valikoidusti, mikä tekee sen soinnista levylle hienon mausteen. Sanoitukset henkivät kohtuullisen tyypillisiä blues-tunnelmia, vaikka merkitykset ja uskottavuus välillä kärsivätkin sanoittajien ja laulajien koulutason englannista. Kappaleiden kirjoittamisesta ovat vastanneet bändin jäsenet Paul Wallin, Jani Dilén ja Esko Mikkola. Varman ja tanakan soiton kääntöpuoli on yllätyksettömyys. One Way Outin musa on vaikuttavaa, mutta suutari pysyy lestissään ehkä liiankin tiukasti. Tähän vaikuttaa erityisesti albumin rakenne. Neljätoista biisiä on turhan paljon. Levyn kesto hipoo 50 minuuttia, mutta pari tasaisempaa kappaletta olisi voinut jättää surutta pois. Esimerkiksi levyn loppuosassa on puolenkymmentä samanhenkistä raitaa peräkkäin. Albumin parhaimmistoon kuuluva "This Blues I Gave You" ei myöskään saa täyttä oikeutta, vaan jää pussiin tähän lopun perusbiisien sikermään. "The Blues Is Calling" ei tule hätyyttelemään myyntilistojen kärkeä eikä varmaan kehity kansainväliseksi menestystarinaksikaan. One Way Outin debyyttialbumi on kuitenkin valiotason suomalaista bluesia, vantteraa poljentoa aikuiseen makuun. One Way Out: The Blues Is Calling, 2006 Paul Wallin (laulu, kitara), Jani Dilén (kitara), Esko Mikkola (basso, laulu), Jarmo Korhonen (rummut), Ensio Takamäki (huuliharppu) Linkki: One Way Out (sisältää näytteitä levyltä) |
 |
 |