|
|
6.2.2015 Kuvagalleria
|
|
The Paladinsin toimiva kaava
Miten triossa jokaisen soittajan panos voi olla enemmän kuin yksi kolmasosa
kokonaisuudesta? Tampere-talossa esiintynyt The Paladins tietää.
Sitä helposti tuntee itsensä vanhaksi tehtyään viikon tiivistä yhteistyötä flunssan
kanssa. En arvannut tammikuun viimeisenä perjantaina tuon kaltaisia asioita
Sorsapuiston reunaa tallustellen pohtiessani, että mieleni tulee pian muuttumaan
ja vanhakin nuortumaan.
Tampere-talon Sorsapuistosalissa vietettiin tammikuun 30. päivänä rokkijuhlat,
joiden pääesiintyjäksi oli saatu yhdysvaltalainen The Paladins. Illan aikana
minulle tehtiin useammaltakin taholta selväksi, että bändin edellinen Tampereen-
vierailu – liki kolmen vuosikymmenen takainen Yo-talon keikka – kuuluu niihin
myyttisiin tapahtumiin, joista säännöllisin väliajoin kuulee muisteloita täkäläisissä
musapiireissä. Paikalla olleet eivät löydä näistä takavuosien maagisista keikoista
yleensä mitään negatiivista sanottavaa. Bändit ovat olleet kertakaikkisen
hurjassa iskussa ja yleisökin nuoruutensa huumassa. Kun yhtälöön lisätään vielä
ajan muistoja kultaava vaikutus, niin varmasti potkii. Itse voin vain kuunnella
tarinoita vaikuttuneena ja vähän kateellisenakin. Olen nimittäin niin nuori, etten
aikoinaan päässyt tuohon ilonpitoon osallistumaan.
Sittemmin itse kullekin on kertynyt kilometrejä ja vuosirenkaita vaihtelevia
määriä, joten Paladinsin esiintymistä Tampere-talossa voi pitää nostattavana
nostalgiapakettina. Sitä se varmasti monille olikin. Bändi kuitenkin osoitti
olevansa liikkeellä muutenkin kuin menneiden muistelu mielessään.
Rokin riemua
Terhakkaan ”Powershake”-instrumentaalin turvin keikka täräytettiin käyntiin
turhia keekoilematta. Sopivasti lainelautailusävyinen sävelteos toimi bändin
lämmittelynä ja oli omiaan herättämään yleisön mielenkiinnon. Ilmeisesti
Paladinsin taannoinen tauko ja muiden kuvioiden katselu on tehnyt terää.
Rullaavan soiton ohella huomio kiinnittyi orkesterin hyvätuulisuuteen. Basisti-
laulaja Thomas Yearsley ja etenkään kitaristi-laulaja Dave Gonzalez eivät
hymyjään säästelleet. Herroille soitto maistui.
.
|
|
|
Useampaankin otteeseen vuosien saatossa Paladinsin kokoonpanoon kuulunut
Brian Fahey on kovan luokan kannuttaja. Tampereella hän näytti lippa silmillä
keskittyvän hoitamaan oman hommansa. Muiden hymyillessä Faheyn ilmeikkyys
välittyi kasvojen sijaan soiton kautta. Rummutus oli eläväisen svengaavaa –
ryhdikkyydestä kuitenkaan tinkimättä.
Eilisestäkin on vuosia
The Paladins muistetaan parhaiten parista Alligator Recordsille tekemästään
älppäristä. ”Years Since Yesterday” (1988) ja ”Let's Buzz” (1990) määrittelevät
yhä bändin. Pitkäsoitot pitävät sisällään sävelaarteistoa, joka ei ole menettänyt
tenhovoimaansa vuosien saatossa. Niitä myös Tampere-talon ilahduttavan
runsaslukuinen yleisö muisti kuultavakseen toivoa. Pitää kuitenkin täsmentää,
että Paladins on myöhemmillä levyilläänkin tehnyt mainiota jälkeä. Jos ette usko,
tsekatkaa – keikalla heti avauksen perään kuultu kipakka boogie, tämän
vuosituhannen alkupuolella ilmestynyt ”It's Too Late Baby”, on oivallinen
esimerkki tuoreemman tuotannon iskukyvystä.
|
Vajaan parin tunnin aikana kuultiin
poimintoja koko pitkän uran varrelta.
Paladinsin omin tyyli on aina ollut sopiva
sekoitus rockabillya, rock and rollia, bluesia
ja countrya. Siltä pohjalta mentiin nytkin.
Riittävän monipuolisin eväin saa turhat
genrerajat väisteltyä iloisesti loikkien, ja
riittävän laadukkain eväin välttää metsään
menon tehokkaasti. Tunnelmien vaihtuessa
eturivin herrat vuorottelivat laulusolistin
tehtävissä. Perinteisen työnjaon mukaisesti
Yearsleyn vastuualueeseen kuuluivat
kepeämmät ja countrymmat hölkät.
Rankempi osasto taas jäi Gonzalezin
harteille.
Epätosi yhtälö
Eräs Paladinsin tuntomerkeistä on aina ollut
Gonzalezin kitarointi. Se on pelkistetympää
kuin monien sankarikitaristien soitto, mutta
samaan aikaan se on todella tehokasta ja
|
|
Dave Gonzalez
|
nautittavaa. Edes pitkistä sooloista ei erottunut erillisiä, mukaan heitettyjä
”juttuja”, vaan Gonzalez pysytteli aiheessa. Hän antoi piisin viedä ja soitti sen
sisällä. Kun tarjoilee lähtökohtaisesti riittävän makoisaa tavaraa, maustamisesta
ei tarvitse liiemmälti huolehtia. Välillä kappaleet venähtivät pitkiksi Gonzalezin
heittäydyttyä useammankin kierron mittaisiin sooloihin. Hyvään yhteispeliin
nojaava kokonaisuus kantoi silti pitkienkin fiilistelyjen yli. Eläytyneesti
soittopelinsä kanssa tanssineen Yearsleyn käsissä kontrabasso on monipuolinen
kapine, jolla pystyy portaattomasti siirtymään tunnelmasta toiseen.
En tiedä, miten sen voisi esittää matemaattisena kaavana, vai voiko lainkaan,
mutta parhaimmillaan triossa jokaisen soittajan panos on enemmän kuin yksi
kolmasosa kokonaisuudesta. Tällöin summa nousee pitkälti yli sadan prosentin;
niin kävi Paladinsillakin jokuseen otteeseen. Vuosien saatossa yhteispeli on
nivoutunut siinä määrin sujuvaksi, että kolmikko seurasi toisiaan koko ajan. Kun
jokainen on kartalla, pieniä irtiottojakin voi huolettomammin tehdä.
Setin loppupuolelle oli kasattu melkoinen hittikeskittymä. Vuosienkin jälkeen yhtä
uljas tunnelmapala ”Going Down To Big Mary's”, Otis Rushilta lainattu tykkipiisi
”Keep On Lovin' Me Baby” ja useammankin kuulijan toivoma ”Follow Your Heart”
nostattivat ennestäänkin koholla ollutta tunnelmaa. Harmillisesti Gonzalezin
onnistui katkaista Guild-kitarastaan kieli ”Follow Your Heartin” alkupuolella. Hän
joutui tovin totuttelemaan varakitaran virkaa hoitaneeseen Telecasteriin. Episodi
hoitui tyylikkäästi. Se liitettiin basson esiintulolla osaksi show'ta, mutta jännite
pääsi hieman laskemaan. Telecasterin kovempi ominaissoundi myös muutti koko
bändin sointia yllättävän paljon. Siitä huolimatta keikka saatettiin kunnialla
päätökseen. ”Let's Buzz” ja ”15 Days” kruunasivat setin.
Myös Telecasterista katkesi kieli aivan virallisen osuuden loppumetreillä. Kaikille
oli selvää, ettei ilta voi päättyä näin. Gonzalezin onnistui vaihtaa Guildiin uusi kieli
hämmästyttävän ripeästi. Bändi palasi lavalle soittamaan ylimääräiset numerot.
Odotusten mukaisesti ”Mercy” tarjosi hurjaa kyyditystä. ”Let'er Roll” rokkasi ja
laulatti yleisöä huomattavasti maltillisemmin.
Alkulämmöt ja loppupuheet
Illan aluksi tamperelainen Swing Team esitteli erilaisia rockmusiikkiin sopivia
tanssityylejä lyhyin näyttein. Se toi erilaisen lisän ohjelmaan. Oli myös mukavaa,
että pitkin iltaa tätä astetta hiotumpaa jorailua oli nähtävissä myös
'epävirallisesti' siellä täällä lattian vapaissa kohdin.
Ennen Paladinsia Mr Breathless Trio rokkasi kierroksia iltaan. Marko ”Mr
Breathless” Julkusen seurana soittivat kitaristi Antti Ahlgren ja rumpali Juha
Takanen. Kipakasti musisoinut trio nojasi pitkälti Jerry Lee Lewisin oppeihin.
Niiden turvin mitä todennäköisemmin ajautuu huonoille teille, mutta hauskaa
piisaa myös. Aina takuuvarmasti toimivaa rockia ja countrya tulikin rautaisannos.
Yleissoundi oli tässä vaiheessa iltaa harmillisen suttuinen. Paikoin pianokaan ei
oikein meinannut erottua. Onneksi sentään hyvä meininki erottui. En tiedä, miten
pysyväisluontoinen kokoonpano Mr Breathless Trio on, mutta kyllä heidät
mieluusti näkisi omalla keikallakin.
Kokonaisuutena illasta jäi hyvä fiilis. The Paladins näytti homman edelleen
toimivan ja ennen kaikkea fiiliksen olevan kohdallaan. Tampere-talon
Sorsapuistosali ei ehkä kaikkein luontevin rokkiklubi ole, mutta hienosti se
juurevampaankin käyttöön näytti taipuvan. Ilokseni myös yleisö näytti löytäneen
tilaisuuden, joten tätä lisää! Tampere-talon viime vuosina lisääntynyt panostus
roots-musiikkiin on ollut ilahduttava ja tervetullut piirre.
MARKO AHO
Kuvagalleria
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.
|
|
