LEVYARVIO
|
10.2.2011
Valmiiksi tuttua musiikkia
Paul Thornin tuoreinta levyä "Pimps and
Preachers" kuunnellessa on helppo uskoa
väitettä, jonka mukaan kaikki musiikki on jo
kertaalleen tehty. Onneksi sentään Thorn saa
hyväksi havaituista ainesosista aikaan
kohtalaisen hyvää jälkeä.
”Pimps And Preachers” on jo yhdeksäs
pitkäsoitto Paul Thornilta. Elviksen
kotikonnuilta, Mississippin Tupelosta, syntyisin
oleva laulaja-lauluntekijä on kiertänyt
vuosikausia ja päässyt monien isojen nimien
lämmittelyesiintyjäksikin.
|
|
Suurempi suosio on silti häntä onnistuneesti väistellyt. Thornin suurin meriitti
taitaa toistaiseksi olla televisioitu turpaan saanti. Hän oli nuorempana kohtalaisen
menestyvä nyrkkeilijä ja otteli vuonna 1988 maineikasta Roberto Durania
vastaan.
Thorn osoittautuu levyllä tarttuvien laulujen kirjoittajaksi, jonka tulkinnoista
paistaa läpi pitkä ura, kokemus ja eletty elämä. Hänellä on oikeaa sanottavaa.
Teksteissä vilisee ylenpalttisen haaveilun sijaan tuokiokuvia jokapäiväisestä
elämästä. Monin paikoin laulut ovat ”tuttuja” jo ensikuulemalta. Vaikka
plagioinnista tai matkimisesta ei voidakaan puhua, niin esikuvat piirtyvät hieman
liian selkeinä kuvina kuulijan mieleen.
Levyn avaava country rock -pala ”You're Not The Only One” kulkee Bruce
Springsteenin ja Steve Earlen jalanjäljissä. B-osassa mukaan tuleva,
aavistuksen The Beatlesin ”Lady Madonnasta” muistuttava piano kruunaa
mainion rallin. Sen jälkeen jatkaa luottavaisin mielin levyllä eteenpäin.
Nimiraita ”Pimps And Preachers” lukeutuu paketin huippuhetkiin. Siinä, aivan kuin
itsemaalaamassaan kansikuvassakin, Thorn peilaa lapsuuttaan. Hän kertoo
saaneensa tärkeimmät elämänoppinsa isältään ja sedältään. Näistä ensin
mainittu oli pastori ja toinen puolestaan sutenööri, joten koko elämänkirjo tuli
nuorelle klopille tätä kautta tutuksi. Piisiä voisi parhaiten kuvata siten, että Tony
Joe Whiten tilalle astuu kesken kaiken John Mellencamp. Vaikka alussa lupailtu
'swamp rock' luiskahtaa vauhtiin päästyään tavanomaisempaan muottiin,
lopputulos toimii.
Perinteiseen country-surkutteluun uutta näkökulmaa etsivä ”Tequila Is Good For
The Heart” ei isompia yllätyksiä tarjoa ja jää välipalaksi. Tunteikas ”Love Scar”
piirtää jälleen Springsteenin ja Mellencampin kuulijan verkkokalvoille ja ”Weeds
In My Roses” rokkaa The Rolling Stonesin hengessä.
Komppimaailmalta ja tekstiltään New Orleansiin suuntaava ”Better Days Ahead”
nostaa letkeydellään mieleen The Bandin. Tässä, kuten monissa muissakin
ralleissa, mandoliini piristää äänimaisemaa mukavasti ja nyt mausteeksi tulee
lyhyt haitarisoolokin – tosin syntetisaattorilla soitettu säilykesellainen. Rauhallinen
”Ray Ann's Shoes” tarjoaa kaltoin kohdellun naisen näkökulmaa Thornin kitaran ja
itselaulaman taustakuoron viemänä. Donnie Carpenterin viulu nousee niukassa
toteutuksessa tärkeään rooliin.
Sitten kuullaan vahva piisinelikko. Rennosti rokkaava ”You Might Be Wrong”
muistuttaa kaikille ensimmäisen kiven heittäjille, ettei koskaan voi olla varma,
mikä uskonto on oikea valinta. Bill Hindsin koukuttavan simppeli slidekitara jää
kerrasta päähän soimaan. ”Buckskin Jones” on tarinallinen kertomus
elokuvacowboysta. Country-funkissa käväisee messevän soolon soittamassa
muun muuassa Little Richardin bändissä kitaroinut ja edelleenkin Muscle Shoalsin
studiobändissä vaikuttava Kelvin Holly.
Kovasti omakohtaisen kuuloinen ”I Hope I'm Doin' This Right” tarjoillaan
täyteläisen Hammondin viemänä Dylanin hengessä. Sukulaissuhteiden
ongelmallisuudesta hauskasti kertova ”I Don´t Like The Half The Folks I Love”
rokkaa rennon vaivattomasti, mutta jätän silti J.J. Calen tässä kohtaa
mainitsematta.
”Nona Lisa” on rehellisesti poppia, vaikkakin monipuolista sellaista. Mukaan on
haalittu elementtejä sieltä täältä. Kuusikymmenlukuinen välike piristää yllättäen ja
moni-ilmeinen lopputulos on useamman kuuntelukerran jälkeen alkanut jopa
miellyttää allekirjoittanutta. Thornin äidilleen omistama kaunis soulballadi ”That´s
Life” päättää levyn tunteikkaasti.
Vaikka levyllä esikuvat kuuluvatkin monin paikoin korostetusti läpi ja vaikka tässä
arviossa tuon asian korostetusti esiin, niin missään nimessä ”Pimps And
Preachers” ei ole huono levy. Thorn esittää tutunkuuloiset laulunsa selkeästi
omana itsenään. Kokonaisuus on eheä, vaikkakaan ei maailmoja mullistava.
MARKO AHO
Paul Thorn: Pimps And Preachers. Perpetual Obscurity Records, 2010
Paul Thorn (laulu, kitarat, marakassit, mandoliini), Jeffrey Perkins (rummut), Doug
Kahan (basso), Bill Hinds (sähkökitara, akustinen kitara, slidekitara), Michael
Graham (piano, B3, mandoliini, tamburiini, baritonikitara), Kelvin Holly (akustinen
kitara, baritonikitara), Donnie Carpenter (viulu), Billy Maddox (akustinen kitara)
Tuottaja: Sweet T & Black Eyed Pea
Linkit: Paul Thorn kotisivu ja MySpace, Blind Raccoon
.
|
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2011
.
|
|
