"Oletko sinä koskaan nähnyt oikein viisasta miestä?" kyselee Ananias
Rummukainen veljeltään Vilippukselta Aapelin teoksessa Siunattu hulluus. Tämä
ei pysty ainoatakaan hyväksyttävää vastausta esitettyyn kysymykseen
antamaan. Minä pystyisin – vieläpä hetkeäkään pohtimatta. Uskoisin ”Anankin”
kelpuuttavan Pekka Myllykosken vastaukseksi. Olkoonkin, että tämä ei tainnut
hevoskauppoja eläessään tehdä, saati että olisi huijannut niissä. Päinvastoin
Pekka kertoi itse tulleensa huijatuksi ostaessaan kemijärveläisessä baarissa
hevosmieheltä rannekellon, jossa oli hevosen kuva. Siitä huolimatta lukitsen
vastaukseni.
Pekka Myllykoski oli oikein viisas mies.
Pekka yllätti ja ällistytti kerta toisensa jälkeen tietomäärällään. Hän oli
tavattoman kiinnostunut mitä moninaisimmista asioista. Hän luki jatkuvasti
kaiken, mitä käsiinsä sai ja näytti myös muistavan kaiken lukemansa ja
kuulemansa – mitä nyt laulujen sanat saattoivat toisinaan unohtua. Melkein
mistä tahansa aiheesta Pekalta löytyi kylliksi faktaa ja mielenkiintoisia
anekdootteja kerrottavaksi. Aihepiireistä läheisin oli luonto. Sen suojelun ja
ihmisten ahneuden ajaman piittaamattomuuden tiimoilta Pekka sydämistyi
toisinaan hyvinkin kiivaisiin kannanottoihin.
Pekka eli elämänsä tunne edellä ja heittäytyen. Hän ei ollut ensimmäisenä
myöntämässä, jos vaikka väärässä joskus olikin. Canastaa pelatessa jälkipuinti
kesti poikkeuksetta pidempään kuin itse peli. Jos pelin aikana kommentointi olikin
kiellettyä, niin jälkeenpäin sitä ei rajoittanut mikään. Meillä oli Jytäjemmareiden ja
muiden projektien tiimoilta lukuisia yhteisiä seikkailuja. Monenlaisia ideoita
matkan varrella keksittiin ja useimmat niistä toteutettiinkin. Mitään Pekka ei
tyrmännyt sanomalla, että toihan on ihan järjetön idea, vaikka monet sitä toki
olivatkin.
Pekka oli lahjakas sananiekka, joka osasi laittaa sanat paikalleen muutoinkin kuin
ristikoissa. Hän arvosti sanoja. Niistä jokainen oli merkitsevä. Vahingossakaan
hän ei runnellut suomen kieltä teksteissään. Tahallaan tehdyt "harkitut rikokset"
olivat tietysti asia erikseen. Riimittelyn mestari myös mielellään venytti riimittelyn
sääntöjä.
Elinaikanaan Pekka ei saanut ansaitsemaansa arvostusta tekstittäjänä.
Ulkomusiikilliset seikat, niistä päällimmäisenä kosteat elämäntavat, veivät
huomiota pois työn hienouksista. Päivän pelikuntoa arvuutellessa ja solistin
horjahtelua odotellessa on helppo unohtaa, että kyseinen herra on kiistaton
mestari. Bändin tai levyautomaatin tahtiin, tuoppi läikkyen hoilatessa "viekää
minut baarin, veljet" tai ”ai, ai, ai, räntä lentää” ei tule automaattisesti
kiinnittäneeksi huomiota siihen, miten taidokkaasti säkeistöt on muodostettu; ja
ennen kaikkea siihen, miten hienosti alkuperäinen teos on onnistuttu, ei vain
suomentamaan, vaan suomalaistamaan. Jos Mystisestä metsätyömiehestä jää
mieleen ainoastaan ”tahdon vain hirsiä vetää, jos karsia rapula on”, niin
tarjoaahan sekin jo oivalluksen paikan. Kappaleella kuitenkin olisi huomattavasti
paljon enemmänkin annettavaa.
Viimeisinä vuosina uutta materiaalia ei juurikaan syntynyt. Pekka itse vertasi
runosuonensa tilannetta umpeen kuivahtaneeseen ketsuppipulloon. Asiasta
puhuessamme hän mainitsi tukkeen syyksi kuningasideoiden puuttumisen. Ne
olivat käyneet hyvin harvinaisiksi, jopa uhanalaisiksi. Samojen aiheiden
kierrättäminen kerrasta toiseen ei tuntunut mielekkäältä. Ne laulut kun oli tehty
jo. Heti kun yksi sopiva sana, lause tai rivi löytyi, saattoi kappale yhä syntyä
vaivattomasti. Itse pääsin todistamaan prosessia esimerkiksi syksyllä 2014.
Esittelin sienisaalistaan peranneelle ”kantritohtorille” ideani delfiineistä
kertovasta kappaleesta. Hän alkoi askareensa lomassa heitellä käyttövalmiita
rivejä, joita kirjasin muistiin. Pallottelimme lauseita edestakaisin, ja hetkessä
syntyi tekstimateriaalia kahdenkin kappaleen tarpeiksi. Ei ollut kuivettuneesta
ketsupista tietoakaan.
Erityisen sosiaalinen hahmo Pekka ei ollut. Hän ei vasiten hakeutunut ihmisten
pariin, vaan pysytteli mieluummin sivummalla. Tämä ei ole kovinkaan luonteva
piirre esiintyvälle taiteilijalle. Lukeminen ja ristikoiden sekä sudokujen
ratkaiseminen toimivat Pekan tapauksessa tehokkaana pakokeinona
todellisuudesta. Ravintolan pöydässä istuenkin hänen onnistui kirjan tai lehden
avulla eristäytyä ympäröivästä kuhinasta ja muuttua samalla itsekin miltei
näkymättömäksi. Tiedän Freukkareiden keikalle menneiden fanienkin istuneen
huomaamattaan solistin viereisessä pöydässä.
Monien artistien kohdalla puheet aitoudesta kuulostavat vähintäänkin
teennäisiltä. Pekka oli kuitenkin korostetusti oma itsensä. Hän ei esittänyt mitään
muuta kuin oli – niin hyvässä kuin pahassa. Hän saattoi kavuta lavallekin hyvin
luonnontilaisena. Myös tunnistettavaan lauluääneen luonnollisuus heijastui. Se
oli muokkaamattoman rehellistä luomua. Tulkintaa voi tuskin teknisesti pitää
kovinkaan puhtaana, mutta harvinaisen väkevän tunteen Pekka sai
poikkeuksetta joka kappaleeseen puristettua. Vuosien saatossa eletty elämä ja
kuljetut kilometrit lisäsivät ääneen rosoa ja särmää isolla kädellä. Juopottelu ja
tupakointi eivät ehkä ole kaikkein suositeltavinta äänenhuoltoa, mutta
käsittämättömän hyvin ääni taipui ja kesti.
Pekka lauloi elämästään ja eli laulujensa mukaisen elämän. Avoimesti hän myös
kertoi siitä. Siinä missä useimmat alkoholistit tuppaavat vähättelemään
juomistaan, hän ilmoitti mieluummin määrät yläkanttiin. Tokkopa hän oikeasti joi
yhdeksänkymmentäluvulla uima-altaallisen olutta, vaikka Helsingin Sanomien
haastattelussa niin tokaisikin. Pekasta oli helppo tehdä kansankunnan virallinen
juoppo. Esimerkiksi boheemiutta käsitelleessä televisiohaastattelussa hänen
pitkä täsmennyksensä siitä, miten boheemius itse asiassa on paljon muutakin
kuin juopottelua, ei päätynyt lopulliseen ohjelmaan lainkaan. Toki Pekka itsekin
mainettaan pönkitti. Ihan äkkiä en keksi toista artistia, jolla olisi kanttia tehdä
ilmeisen omakohtainen kappale nimeltä ”Paskahousu”. Enkä etenkään keksi
toista artistia, joka saisi noin hölmöstä ideasta tehtyä noin hyvän piisin.
Muutos elämäntapoihin tuli vuonna 2014. Silloin Pekka oli mukana Korkki kiinni -
projektissa. Sen tiimoilta muutama julkisuudenhenkilö sitoutui olemaan vuoden
alkoholitta. Raittiuden etenemisestä kuvattiin Yleisradiolle televisiosarja. Vuosien
saatossa oli railakkain röpöttely rauhoittunut tasaisen tissuttelevaksi keskioluen
latkimiseksi. Pekka näytti, että huonoon kuntoon pysyvä pikkupöhnäkin miehen
pitkässä juoksussa pistää. Raittiusvuoden alussa hän oli rapakunnossa, mutta
teki todellisen ryhtiliikkeen. Pekka innostui liikkumaan, ja kunto koheni selvistelyn
myötä isoin harppauksin.
Loppuvuodesta 2014, kun elämä oli tukevasti hyvillä raiteilla, vahvisti diagnoosi
Pekan omat epäilykset: nielusyöpä.
Tapasin Pekan viimeistä kertaa vain viikkoa ennen hänen aivan liian varhaista
kuolemaansa. Hauras olemus kieli kiusallisen selvästi siitä, että suojaus pettää,
ja tauti voi lyödä miehen kanveesiin hetkenä minä hyvänsä. Voitettuaan
ensimmäisen erän vuonna 2015 Pekka oli pitkään hyvillä mielin ja toiveikas,
vaikka joutuikin luopumaan tärkeinä henkireikinä toimineista Lapin-vaelluksista.
Myöskään lauluääni ei syöpähoitojen jälkeen palautunut ennalleen. Asia ahdisti,
mutta Pekka hoiti urheasti monet keikat. Nyt kuitenkin näytti peli olevan selvä.
Laulamista ei voinut edes kuvitella. Olisi kuulemma kolmen kappaleen jälkeen
tarvinnut ottaa nokoset. Naurahdimme, kun mainitsin hänen ennenkin keikalla
nokoset ottaneen.
Kaikkialle muualle paitsi Lappiin matkustamista aiemmin täysin turhana pitänyt
Pekka kertoi haaveilevansa Alhambran palatsin näkemisestä. Taisimme kuitenkin
molemmat tietää, ettei passia kannattaisi enää tässä vaiheessa lähteä anomaan
– ellei sitten pikapassia. Nurkassa omaa elämäänsä pitäneestä televisiosta sattui
tulemaan pääsiäisen kunniaksi dokumentteja maailman uskonnoista.
Unohduimme niiden pariin. Vaikka Pekka oli ateisti, oli hän kiinnostunut myös
uskonnoista. Ohjelman esitellessä moraalikäsityksiä ja karman lakia
naurahdimme. Minkä uskonnon jumala tämän kaiken takana lieneekään, niin
omituinen huumorintaju hänellä on. Raitistuessaan Pekka teki selkeän
parannuksen. Siitä palkaksi hän sai syövän. Huumori, vaikkakin melko synkkä
sellainen, oli yhä Pekalla tallella. Toivottavasti myös haave Alhambrasta säilyi
loppuun saakka.
Viikkoa myöhemmin sain tekstiviestin, jota osasin odottaa, mutta johon en ollut
valmis.
Pekka Myllykosken ja Freud Marx Engels & Jungin alkuperäisenä päämääränä oli
tehdä arvostamiaan amerikkalaisia country-artisteja ja laulaja-lauluntekijöitä
paremmin tunnetuksi Suomessa. Siinä he onnistuivat oivallisesti. Tunnen itseni
lisäksi monia Freukkareiden kautta peremmälle countryn maailmaan löytäneitä.
Esimerkiksi Tom Russellin vankka täkäläinen fanipohja on saanut merkittävän
kivijalan heidän kauttaan.
Väittäisin, että Russellilta lainatut "Danny Show" ja "Jaloviinaa" soivat joka ilta
jossain suomalaisbaarissa. Kuunnelkaa edes kerran kappaleet oikein ajatuksella.
Siten teette kunniaa Myllykosken elämäntyölle.
MARKO AHO
|
