Blues-Finland.com - Puistoblues 2013, Järvenpää

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

7.7.2013 Thorogood-raportti Kuvagalleria

Robert Randolph ja Curtis Salgado

Isoa on – ja juurevaa
Järvenpään Puistobluesin pääkonsertissa viihdyttivät Robert Randolph & The
Family Band, Curtis Salgado, Q.Stone ja George Thorogood & The Destroyers.

Puistobluesin tämänvuotisen pääkonsertin artisteista kovimmat ennakko-
odotukset minulla oli Robert Randolphin suhteen. Odotin toki George
Thorogoodin keikkaa tohkeissani, mutta aavistin, että se ei isoja yllätyksiä tarjoa
(lue raportti). Randolph sen sijaan oli mielenkiintoinen uudempi tuttavuus. Olin
jonkin verran tutustunut hänen steel-kitaran käsittelyynsä – lähinnä muiden
levyillä tekemiensä vierailujen kautta – ja oli mukavaa nähdä herra tositoimissa
omillaan.

Robert Randolph And The Family Band tarjosi varsin jamihenkistä ja funkia
vääntöä. Perusteemoiltaan simppelit laulut paisuivat ja venyivät joka suuntaan
menettämättä ryhtiään. Soitannollisen ilotulituksen sekaan oli sopivasti ripoteltu
treenattuja ja tehokkaita koukkuja, joista kävi ilmi, että ihan fiilispohjalta ei
liikkeellä oltu. Heittäytymistä ei puuttunut ja vapauksia otettiin reippaasti. Silti
homma pidettiin hyvin kasassa. Läsnäolijoille tehtiin heti alkumetreillä
alleviivaavasti selväksi, että Randolph on pedalsteelistinä melkoinen virtuoosi.

Randolphin serkkupoikien, rumpali Marcus Randolphin ja basisti Danyel
Morganin, muodostama komppiryhmä myötäili hyvin hänen soittoaan ja tarjosi
notkean tiukkaa sykettä piisien rungoksi. Morgan osoittautui kimakaksi
laulajaksikin ja pääsi muutamaan otteeseen tuulettamaan kitapurjeitaan
isommaltikin.

Sen sijaan kitaristi Brett Andrew Haas jäi armotta statistin asemaan. Randolphin
hoitaessa isännän ottein suurimmat soolovelvoitteet ja tuntemattomaksi jääneen
kosketinsoittajan heittäessä omat mausteensa soppaan jäi kitaralle lähinnä
perkussiivinen rooli. Googlettamalla havaitsin, että Haasin toimenkuvaan on
aiemmin kuulunut kitara ja kosketinsoittimet. Nyt kun bändissä oli erillinen
kosketinsoittaja, näytti siltä, että jokaiselle ei riittänyt kaikin ajoin tilaa. Yksistään
jo Randolphin – välillä muun materiaalin jalkoihinkin jääneessä – stilikoinnissa oli
tarjolla niin runsaasti tavaraa.

Show-elementtejä ei Randolphin esiintymisestä puuttunut. Saarnamiehen elkein
hän nostatti fiilistä ja muun muassa kapusi puolittain stilikkansa päällekin
patsastelemaan. Pitkäksi venähtäneen ”Hip Shaken” aikana yleisön naispuolisia
edustajia pyydettiin liittymään ilonpitoon. Lavalle uskaltautui toistakymmentä
neitokaista bändin ja silmiemme iloksi joraamaan.

Naisväen poistuttua lavalle kapusi Curtis Salgado. Hän viihtyikin jamittelemassa
keikan loppuun asti. Kahteen jamipiisiin saatiin menemään puolisen tuntia, joten
sooloilua ei todellakaan jäänyt puuttumaan. Päätöksenä kuultu ”Voodoo Chile”
oli onnistunut näkemys jotakuinkin puhkiversioidusta klassikosta. Pedal steel ja
huuliharppu toivat uutta näkökulmaa aiheeseen, ja kuultiinpa pätkät Red Hot
Chili Peppersiä ja Led Zeppeliniäkin. Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin jo
sooloähky nostaa päätään. Itse olin valmis toivottamaan Thorogoodin
Tuhoajineen lavalle, mutta muu yleisö vaati sinnikkäästi vielä encorea. Aikataulu
oli kuitenkin mennyt siinä määrin reippaasti takalaittomaksi, ettei sille ollut aikaa.

Hillitympää jamitusta

Mitä moninaisimpia palkintoja pitkällä urallaan pokannut Curtis Salgado esiintyi
edukseen Randolphin setissä. Kuulemieni asiantuntijalausuntojen mukaan hän
veti myös todella tiukan keikan sunnuntai-illan Sillibluesissa (Puistobluesin
päätöstempaus). Pääkonsertin isolla lavalla Salgadon bändin esitys jäi sitä
vastoin aavistuksen laimeaksi.

Soulahtavaa bluesia rennolla otteella tarjonneen ryhmän musisoinnissa ei ollut
mitään vikaa. Soitto soi asiaankuuluvalla intensiteetillä. Joka ukko tiesi tarkkaan
paikkaansa. Salgadon ohella kitaristi Vyasa Dodson ja kosketinsoittaja Craig
Stevenson saivat omat hetkensä ja osasivat ne tyylikkäästi käyttääkin. Piisit
vaihtuivat lennosta ja fiilis oli kohdallaan. Bändi toi leppoisamman
suvantovaiheen sähäkämpien Q.Stonen ja Randolphin väliin.

Rentoa fiilistä latisti osaltaan se, että lavan lähellä Tracy Arringtonin basso
kuulosti yhtä jämäkältä kuin miltä mies itse näytti. Bändin soundi oli
huomattavasti rokimpi kuin heidän musiikkinsa. Ymmärrän toki ison
ulkoilmakonsertin lainalaisuudet, enkä lähde asiasta isompaa porua nostamaan.
Q.Stonen, Randolphin ja etenkin Thorogoodin setteihin tömäkämpi
soundimaailma sopi huomattavasti luontevammin. Salgadon setistä sen sijaan
tuli mieleen kokopeltinen trampoliini. Vaikka se varmasti on miehekäs ja kestävä
valinta, pomppiminen siinä on työlästä.

Ilmeisen hyviä uutisia

Television viihdeohjelmassa Mikko
Kuustonen pohtii vitsinikkariseurueen
kanssa viikoittain, ovatko esiin nostetut
aiheet hyviä vai huonoja uutisia.
Humoristisen jaapailun ja vitsin iskennän
jälkeen annetaan yleisön äänestää
lopputuloksesta.

Mikäli Q.Stonen kesäkiertueesta olisi
äänestetty Järvenpäässä, tuloksena olisi
mitä ilmeisimmin ollut hyvä uutinen. Yleisö ei
nimittäin meinannut päästää konsertin
avannutta orkesteria lavalta pois laisinkaan.
Eikä se ihme ole. Hyvältähän bändi pitkän
"loman" jälkeen kuulosti.

Aikoinaan näin Q.Stonelta lukuisia keikkoja.
Pidin aina kuulemastani, mutta tietynlainen
tulkinnan vaisuus jäi monesti mieleen
kummittelemaan. Tuntui, että bändi vasiten
varoi riehaantumasta ja riehaannuttamasta
yleisöä.

Mikko Kuustonen
ja Mikko Löytty

Nyt Järvenpäässä ei ”ettei vain mitään sattuisi” -asenteesta ollut tietoakaan.
Tauko on tehnyt ilmeisen hyvää. Q.Stone soitti hyväntuulisen innostuneesti.
Kokoelmalevylle purkitetut uudet piisitkin istuivat settiin kuin nappisilmät nallelle,
ja bändin jokainen jäsen otti osaa soolotalkoisiin.

Ryhmän keulilla Kuustonen oli oma valoisa itsensä ja soitti runsaasti
huuliharppua. Myös Heikki Silvennoisen kitarointi oli rouheampaa kuin viime
aikoina olen muissa yhteyksissä tottunut kuulemaan. Hillitympi Max Tabell tarjosi
sivulta tulitukea ja nousi esiin omissa sooloissaan. Mikko ja Sakari Löytyn
komppiryhmä jytää ja svengaa edelleen luontevan tehokkaasti. Taustalaulajat
Johanna Försti ja Marika Tuhkala – joista etenkin viimeksi mainittu ei kaikin
ajoin pysytellytkään taustalla – toivat oman mausteensa kokonaisuuteen.

Isoa, mutta toimivaa

Puistoblues mainostaa olevansa Euroopan suurin bluesfestivaali, enkä kovin
helposti lähtisi väitettä kyseenalaistamaan. Isoahan siellä kaikki on. Pääpaino on
vankasti pysynyt juurevassa musiikissa. Oheisohjelmassa huomioidaan
laajemmankin kansanosan musiikkimaku, jotta festivaalin vaikutuspiiriin saadaan
houkuteltua mahdollisia uusia käännynnäisiä. Pääkonsertti oli kuitenkin hyvin
linjassa ja hyvin koostettu.

Kun sivuutamme mainitsemani turhan tuhdin bluessoundin ja Thorogoodin keikan
paisuneen kuvauslupasekoilun, kaikki toimi ensiluokkaisen hienosti. Pääsin tänä
vuonna tutustumaan festivaalin toimintaan kaksoisagenttina, kun
'kätyröintihommien' lisäksi soitinkin hieman. Täytyy antaa pitkälti talkoopohjalta
ponnistavalle festivaaliorganisaatiolle tunnustus, että joka osa-alueella asiat oli
hoidettu viimeisen päälle. Tyylikästä. Kerrassaan tyylikästä – ja isoa.

MARKO AHO

Kuvagalleria Thorogood-raportti

Poimintoja Puistobluesin katulavoilta ja klubeilta tulossa lähipäivinä.
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |