Raportti: Puistoblues 2019, Järvenpää

PUISTOBLUES 2019, JÄRVENPÄÄ - RAPORTTI - OSA 1

Larkin Poe, Joey Landreth, Laurence Jones

Puistobluesissa monipuolinen kansainvälinen lataus

Larkin Poen siskokset Rebecca ja Megan Lovell. Kuva: Mia Järvisalo

1.7.2019

Järvenpäässä kansainväliset pääkonserttiesiintyjät Larkin Poe, Joey
Landreth ja Laurence Jones ottivat yleisönsä - kaikki omalla tavallaan.

Puistobluesin pääkonsertti järjestettiin tuttuun tapaan Järvenpään
Vanhankylänniemessä. Kesäkuun viimeisenä lauantaina traditionaalisen bluesin
lisäksi kuultavissa oli vanttera juurimusiikin lataus bluesrockista aina työlauluihin
asti. Lisämausteita toivat rap ja souljazz.

Bluesviikon huipennuksesta herkutteli noin 5 000 katsojaa. Nautinnollisia
rytmimusiikin hetkiä tarjoilivat kanadalainen Joey Landreth, Britannian suuri
bluespoika Laurence Jones ja kohutut Atlantan ruutisiskot, Larkin Poe.
Kotimaista osaamista tarjosivat Kokkolan blueslähettiläät, Wentus Blues Band,
sekä poikkitaiteellinen kollektiivi Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana.

Rauma Blues 9.–10. elokuuta – lisätiedot ja liput tästä

Kanadalainen kitaristi ja lauluntekijä Joey Landreth toi Suomeen kivikovan
trionsa. Landreth oli ensimmäisellä Suomen-vierailullaan yleisönsuosikki hieman
mollivoittoisella, raskassoutuisella ja melankolisella setillään – balladeja väkevällä
otteella, jossa tarinankertojan taito korostui.

Landrethilla on harvoille suotu kyky ottaa kuulijansa herkillä sävelmillään ja
sielukkaalla laulullaan. Ennen soolouraansa Joey kiersi Bros. Landreth -
kokoonpanolla, jonka hän perusti David-veljensä kanssa.

Suurempia vaikutteita Landreth tuntuu saaneen soulballadien parhailta tulkeilta
(kuten Bobby Bland ja Tad Robinson), pikemmin kuin blueslaulajilta. Erityisesti
falsetin käyttö oli korvia hivelevän eleganttia. Mielenkiintoa lisäsi onnistunut
stemmalaulu rumpalin kanssa.

Perinteinen blues ei ole primaarinen tekijä muutenkaan hänen musiikissaan.
Balladistina ja tarinankertojana hän on ainutkertainen. Mollivoittoiset biisit
päättyivät toisinaan jotensakin oudosti, ikään kuin kesken, vaikka keskenhän ne
ihmistarinatkin tuppaavat jäämään. Pitkiä jaksoja mentiin pelkän kitaran
säestyksellä, mikä vaatii kanttia ja osaamista.

Molempia löytyi, ja kitarasolistina varsinkin slideputki Gibsonilla teki vaikutuksen.
”Two Trains Running” oli kaunis muistotribuutti nuoruuden sankarille, Little Feat -
yhtyeen kitaristille Lowell Georgelle. Hurmaavan kaunista!

Oikean käden näppäilytekniikka oli huomionarvoinen: plektran lisäksi etusormi
kosketti kevyesti kieliä mikrofonin kohdalta ja loi tällä tavoin harmonioita.
Varsinaisesti two-hand tapping -tekniikasta siis ei ole kyse, muutenkin soitto oli
hyvin vaivatonta.

Dynamiikan ja volyymin vaihtelua, jollaiseen levykuuntelijat ovat jo saaneet
tuntumaa, kuultiin nytkin. Sammutetuilla kielillä soittoa, mallikkaita nyansointeja
yläkielillä ja toisaalta jämäköitä malleja alakielillä.

Erityisesti isolla stagella tällaista pyrkimystä ja taitoa täytyy arvostaa.
Ralliautoilijakin päästelee urku auki ainoastaan pikiksellä, muuten ajetaan
liikennesääntöjen mukaan. Levollinen, hillitty tyylittely ja fiilistely eivät toisaalta
tarkoita pitkäpiimäisyyttä tai kuulijan ikävystyttämistä. Voi vain toistaa, minkä
eräs suomalaiskitaristi haltioituneena sanoi: ”Yksistään jo tämän takia kannatti
lähteä Puistobluesiin!”

Yhteistyössä

Rauma Blues 9.–10. elokuuta
.

Bluesrockin nuorekasta soittotyyliä Puistobluesissa tarjosi 27-vuotias brittikitaristi
ja laulaja-lauluntekijä Laurence Jones. Jones on Liverpoolin kasvatteja, kuten
eräs kuuluisa popyhtyekin. Viimeisin albumi ”I’m Waiting” vahvistaa käsitystä
lahjakkuudesta, samoin kuuntelukokemus Puistobluesissa.

Kaverin yliopisto-opinnot vaihtuivat Johnny Winter & Walter Trout -kiertueeseen
2012 ja sitä tietä maailmanmaineeseen. Kaikki on siis tapahtunut hyvin nopeasti.
Jones on kuuluisuutensa veroinen. Nuoren kitaristin oppi-isiä ovat olleet muun
muassa Tony McPhee ja Albert Collins.

”Thunder in the Sky” käynnisti oman levytysuran 2012. ”Take Me High” -levylle
(2016) hän sai tuottajaksi legendaarisen Mike Vernonin. Blues Caravan -kiertue
2014 vakiinnutti aseman varteenotettavana tekijänä.

Nuori Jones pudotteli hurjaa perusbluesia ja bluesrockia, Gibson sai kyytiä. Hän
osoittautui todelliseksi riffien mestariksi, omiin killeririffeihinsä hän sekoitti pilke
silmäkulmassa B.B. King -komppia, Jimi Hendrixiä (kuten Voodoo Chile) ja Eric
Clapton -lickejä.

Lähestymistapaa voisi ehkä verrata kirjallisuuden intertekstuaalisuuteen tai
kuvataiteen pastissiin; laina-aines palvelee elementtinä mielekkäässä
yhdistelmässä tai mukaelmassa. Tai artistin omin sanoin: ”Blues on tunne, ei
musiikkigenre.”

Vaihto Fenderiin toi lavasoittoon kokonaan uutta särmää. Clapton-bravuuri
”Before You Accuse Me” oli jo vähällä hullaannuttaa yleisön. Jotkut biisien osat
tuntuivat hieman karheilta tai keskeneräisiltä, mikä on toisaalta hyvä, silloin
tuoreus säilyy.

Jonesilla oli tanakka bändi, joka nyansoi rotevaa musiikkiaan taitavasti – ajoittain
volyymin vaihteluin piano-esitystavasta paisutus rajuun forte fortissimoon kuin
varkain. Urkuri Bennett Holland sääti soundeja ehtimiseen, kesken soolonkin.
Vaihto sähköpianoon sujui vaivattomasti. Dynaamisesti voidellut lauluosuudet
olivat huippua – helmenä loppupuolen hitti, CCR-cover ”Fortunate Son”.

Larkin Poe -yhtyeen muodostavat siskokset
Rebecca Lovell (sähkökitara, akustinen
kitara, banjo, piano) ja Megan Lovell (lap
steel). Atlantan ihmesiskokset ponnistavat
vahvasti työlaulutraditiosta ja narratiivisten
balladien pohjalta. Perinne on päivitetty
onnistuneesti tähän päivään ja aikaan.
Musiikki täyttyy jykevistä riffeistä ja viulun
lailla kulkevasta lap steelistä, syvän etelän
meiningillä.

Ilmaisussa on runsaasti toistuvia hokemia ja
loitsivia refrengejä, joihin levykuuntelijat
ovat jo tutustuneet ”Sometimes”- tai
”California King” -lauluilla. Larkin Poe toi
bluesjuhlille girl poweria ja lisää kaivattua
bluessärmää. Amerikkalaiseen tapaan ote oli
suoraviivainen ja mutkaton.

Rebecca Lovellilla on kantava ja raju
lauluääni, varsinkin pitkät vokaalit
ylärekisterissä olivat hyytävän hyviä. Hän
käytti laajaa äänialaansa taiten, osin

Kuva: Satu Hart

instrumentaalisesti, osana yhtyesoundia. Stemmalaulu siskon kanssa soi
kirkkaasti. Raisua show'ta pidettiin rock-tähtien lailla.

Kitaristina Rebecca on ehkä hieman yksipuolinen, jos kohta soitto on väkevää.
Sisko Megan on sitäkin taitavampi. Musiikin sävy oli odotetusti aggressiivisempi
kuin levyillä. Nuoriksi ihmisiksi he ovat yllättävän syvällisesti perehtyneet
amerikkalaiseen laulutraditioon.

Tämän perinteen voi yhdistää myös hauskalla tavalla rautalankayhtyeitten kulta-
aikaan (kuten levyllä ”Honey Honey”) tai suggeroiviin, yhden soinnun
blueskiertoihin (”Mississippi” tai ”Black Betty”). Uhmakas ja kapinallinen täältä
pesee -asenne toi settiin uskottavuutta.

Rebecca Lovellin osaamista monilla instrumenteilla oli nautinnollista kuulla.
Banjokin sopi settiin. Näennäisestä helppoudestaan huolimatta esitykset ovat
hyvin vaativia. Yhtye on onnistunut välittämään charmikkaan tunnelman
levyilläänkin, mutta livenä tällainen kokemus luonnollisesti on parhaimmillaan.

Minimalistisen tutkailun lisäksi bändi pystyy lavalla myös totiseen bluesvääntöön,
josta levyt antavat lupaavaa esimakua. Autenttinen bluesdiggarin nautinto
muotoutui Puistobluesissakin vaivatta – no, ehkä jotkut tarvitsivat pienen
makusteluajan, että kupletin juoni kävi selville. Sitten kuulijalla menikin sitä
lujempaa.

Nykyisin Nashvillessä asuvaa duoa on kutsuttu "Allman Brothersin
pikkusiskoiksi." Ehkä se livekokemuksen pohjalta onkin ansaittua, vaikka
levykuuntelu ei oikein tue vertailua.

Rytmiryhmällä oli show’ssa lähinnä statistin rooli. Se hoidettiin ammattilaisen
tinkimättömyydellä – jälki oli vahvaa kuin kiviaita. Upea päätös pääkonsertille.
”Venom & Faith” -studioalbumin ohella ”Peach” on hyvä alku tutustumiselle, jos
omaperäinen bändi on jäänyt vieraaksi tai vain mennyt ohi.

Onnistuakseen ja pitääkseen kuulijan kiinnostuksen yllä muusikoilta vaaditaan
hellittämätöntä ja pontevaa paneutumista esitykseen, koko sielullaan ja kaikki
aistit valppaina. Hieman kuin Oscar Wilde sanoi: ”Mikään ei paranna sielua
paremmin kuin aistit, ja sielu on puolestaan aistien paras parannuskeino.”

Näin kävi Puistobluesissa jokaisen bändin osalta. Yleisömäärien kasvaessa
päälavan screen saisi olla jo kooltaan suurempi. Itse asiassa niitä voisi olla kaksi
– toinen soolosuoritusten seurantaan ja toinen yleisvaikutelmia varten. Näin
saataisiin parempaa näkyvyyttä laajalle yleisöareenalle.

ANTTI SUVANTO

Suomi-osaston kontribuutiota Puistobluesiin käsitellään toisessa artikkelissa.

Rauma Blues 9.–10. elokuuta – lisätiedot ja liput tästä

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT