Raumalla ei jaariteltu
Rauma Bluesissa loistivat esiintyjät kokeneista ketuista Willie ”Big Eyes”
Smithistä ja Delbert McClintonista räiskähteleviin naisiin Eden Brentiin ja
Carolyn Wonderlandiin. Kokonaisuus hipoi täydellisyyttä.
Kahdettakymmenettäkuudetta Rauma Bluesia juhlittiin helteisessä ja kuuman
kosteassa ilmanalassa. Juhlapaikaksi oli oivallisesti valittu sopivan viileä
Äijänsuon palloiluhalli. Tarjolla oli kova ohjelma kansainvälisiä artisteja
höystettynä kotimaisella blueskermalla.
Karkelot lauantaisessa pääkonsertissa käynnisti Rauma Blues 86 ry:n
puheenjohtaja Hannu ”Tunnu” Pärssinen lyhyellä avauspuheella. ”Tunnu”
toivotti lavalle tervetulleeksi illan varsinaisen kuuluttajan. Tehtävään oli
edellisenä iltana pestautunut raumalainen moottoriturpa Ari ”Antsu” Anteroinen.
Vahva blueslady
Mississippiä halkovan Highway 1:n varrelta kotoisin oleva Eden Brent on oppinut
boogie woogie -pianon soiton alan vanhoja mestareita kuunnellessaan. Delta-
bluesin sydänmailla nuoruutensa viettänyt Eden on lisäksi erinomainen laulaja.
Hänen viskin polttamaa ääntään on verrattu Bessie Smithiin ja Sarah
Vaughaniin. Eden Brent onkin palkittu tällä vuosituhannella sekä laulajana että
pianistina.
Rauma Bluesin setin Eden Brent aloitti räväkällä boogie woogie -numerolla ”
Mississippi Flatland Blues”. Komppiryhmä Andy Irwin (basso) ja Bobby Walker
(rummut) oli heti juonessa mukana. Taiturimaiset soittajat tyytyivät säestämään
asiallisen täyteläisesti. Soolotilaa saatuaan he tosin esittelivät ilmiömäisiä
taitojaan.
Boogie woogie -meininki jatkui kappaleilla ”Ain´t Got No Troubles” ja ”The Sun´s
Gonna Shine My Back Door”. ”Let´s Boogie Woogie” oli 'sitä itteään' kuten nimikin
sanoo. Eden Brentin oppi-isä Boogaloo Ames on tehnyt hyvää työtä
istuttaessaan boogie woogien tämän lahjakkaan pianistin sieluun.
Edenin upea lauluääni oli parhaimmillaan balladeissa ”Send Me to the Electric
Chair” (Bessie Smith) ja ”South Africa”. Boogaloo-rytmiikkaa esiteltiin kappaleella ”
Someone to Love” ja Aretha Frankliniakin siteerattiin (”Think”). Tulkinnat olivat
upeita, vaikka neitokaisen viskin polttama ääni ja missimäisen kaunis ulkomuoto
tuntuivat hieman ristiriitaisilta keskenään.
Vahvasti rockaavaa pianotyöskentelyä kuultiin viimeisimmän levyn
nimikappaleella ”Mississippi Number One”. Koti-ikäväänsä Eden purki menevällä
tykityksellä ”Fried Chicken”. Osuutensa trio päätti hempeään jäähyväisballadiin ”
Goodnight Moon”.
Nuorta naisenergiaa
Carolyn Wonderland on nuori austinilainen laulaja-lauluntekijä. Carolynin
pääsoitin on kitara. Hän taitaa myös trumpetin, mandoliinin ja pianon soiton.
Musiikkiinsa Wonderland miksaa kaikkia kuulemiaan tyylisuuntia.
Carolyn Wonderlandin avausnumero oli mukaelma vanhasta bluesteemasta ”
Nobody´s Fault But Mine”. Hennon oloinen Carolyn takoi Fender Telecaster
Thinlinea voimallisesti ilman plektraa. Hänen lauluäänensäkin on varsin raaka.
Häntä on useasti verrattu Janis Jopliniin – eikä suotta.
Carolynin oma sävelmä ”Judgement Day” esitteli vahvaan kitarariffiin perustuvaa
bluesrockia. ”He Said, She Said” liikkui sekin bluesin ja rockin sekaisessa
maastossa. Lähes garage-meininkiä edusti ”Driving in the Sun”. Hypnoottinen ”
Bloodless Revolution” alkoikin jo olla hieman puuduttavaa saman toistoa.
Piristysruiske saatiin Carolynin tarttuessa lap steel -kitaraan. Selkeän rytminen ”
Misunderstood” sai porukan sankoin joukoin virtaamaan lavan eteen. Meno vain
kiihtyi Canned Heat -klassikon ”On the Road Again” myötä. Tex-mex -vaikutteinen
”I´m Innocent” ja hilpeä ”I´m the Man” honky tonk -pianoineen sai virneen
leviämään raavaimmankin blueskörilään suupieliin.
Carolyn Wonderlandin kitaran soittoa on verrattu Johnny Winteriin ja Stevie
Ray Vaughaniin. Vertaukset ovat vielä turhan pitkälle meneviä. Muuta yhteistä ei
juuri ole kuin että Carolyn esittää Johnny Winterin tavoin versionsa Rick
Derringerin kappaleesta ”Still Alive and Well”. Carolynilla, 38, on vielä aikaa
kehittyä lavaesiintyjänä.
Pohjoisen blueseliittiä
Legendaarisen Willie ”Big Eyes” Smithin piti alun perin tulla Raumalle Pinetop
Perkinsin kanssa. Bluespianon legendan keväinen kuolema romutti suunnitelmat.
Willie kasasikin bändin, jossa soittaa hänen ja Pinetopin yhteisiä
soittokumppaneita vuosien varrelta. Esiintyminen Raumalla oli pyhitetty Pinetop
Perkinsin muistolle.
Ennen Willie ”Big Eyes ” Smithin bändin esityksen alkua kunnioitettiin hetken
hiljaisuudella hiljattain joukostamme poistuneita merkkihenkilöitä: pianistilegenda
Pinetop Perkinsiä sekä raumalaista musiikkivaikuttajaa ja lehtikuvaajaa Kai ”
Jallu” Jalosta.
Lavalle asteli kovia hahmoja basistilegenda Bob Strogerin, kitaristi Bob ”Steady
Rollin´” Margolinin ja pianovelho David Maxwellin johdolla. Uskomaton määrä
perinnettä ja osaamista. Moni katselija ajatteli luvassa olevan jotain hyvää. Niin
totta vieköön olikin!
Pianisti Maxwell esitteli lyhyesti Joe Willie ”Pinetop” Perkinsin historiikin
muutaman minuutin mittaisessa puheessaan. Sen ohessa kuultiin boogie woogie -
pianoa Pinetopin hengessä. Heti perään Maxwell soitti hitaan instrumentaalin
pyrkien saavuttamaan spirituaalisen yhteyden muistokonsertin kohteeseen.
Maxwell poistui lavalta tehden tilaa toiselle loistavalle pianistille. Daryl Davis
kertoi olleensa nuorena poikana Pinetopin opissa ja imeneensä vaikutteita
legendaariselta pianistilta yltäkylläisyyteen asti. Oppi-isältä saadut vaikutteet
tulivatkin hyvin esiin Darylin kerratessa Pinetopin elämää musiikillisesti. ”
Pinetop´s Blues” kertoi esikuvan elämästä sanallisesti ja ”Pinetop´s Boogie
Woogie” teki kunniaa musiikillisessa muodossa.
Basisti Bob Stroger esitti hänkin oman soolonumeronsa. Ikäänsä vedoten hän
halusi esittää todella vanhan blueslaulun. Hetken hapuilun jälkeen käynnistyi ”
Key to the Highway”. Pianistien samanaikainen lavallaolo kirvoitti vielä yhden
boogie woogie -numeron Pinetopin kunniaksi.
Maanisen oloinen, Rölli-peikkoa ulkoisesti muistuttava Bob Margolin päätti hänkin
esittää oman tribuuttinsa. Se ei kuitenkaan ollut omistettu Perkinsille. Kohteeksi
oli valikoitunut Perkinsin ja Margolinin edesmennyt yhteinen työnantaja Muddy
Waters. ”Going to Chicago” sisälsi Margolinin hurjan slide-kitarasoolon Muddyn
nuoruusvuosien hengessä.
Bob Stroger esitti vielä tukintansa aiheista ”Big Fat Mama” ja ”How Long”. Viime
mainitun aikana lavalle asteli kävelykeppinsä turvautuen Willie ”Big Eyes” Smith.
Jotain hänen ja Pinetopin välisestä suhteesta oli aistittavissa Willien
avausbiisissä ”Last Night”.
Bändi esitti bluesnumeroita vankalla ammattitaidolla ja vuosien tuomalla
kokemuksella. Strogerin basso ja nuoremman Smithin rumputyöskentely loivat
vankan pohjan, jonka päälle muiden oli hyvä sooloilla. Bob Margolinin jatkuva
kellon vilkuilu herätti hupia yleisön keskuudessa. Vaihtoehdoiksi esitettiin
festivaalin tiukkaa aikataulua ja myöhästynyttä iltalääkitystä.
Willie ”Big Eyes” Smithin harpputyöskentely oli (etenkin miehen varttunut ikä
huomioiden) varsin tanakkaa. Koko bändi soitti parhaan kykynsä mukaan
virtuoosimaisesti. Päätösnumero ”Got My Mojo Working” kulki kuin Muddy Waters
Blues Bandilla parhaimmillaan.
Etelän mies putsasi pöydän
Teksasin eri musiikkityylien sulatusuuniksi kutsuttu Delbert McClinton
bändeineen räjäytti potin. Avausnumero ”Do It” osoitti Delbertin taustalla
soittavan ryhmän todella tiukaksi ja asiansa osaavaksi joukkioksi. Kun tähän
vielä lisätään McClintonin loistava lauluääni sekä ilmiömäinen tyylitaju, on paketti
voittamaton.
Delbert McClintonin ohjelmistossa radioissa ja levysoittimissa soineet hitit
seurasivat toinen toistaan. Delbert innostui välillä puhkumaan huuliharppuunsa
nuoruuden intoa muistellen. Mies oli yllättävän hyvävoimaisen ja hyvinvoivan
näköinen. Ikää hänelläkin on jo yli seitsemänkymmenen.
Parhaiten mieleen tarttuivat tutut biisit miehen vanhemmilta levyiltä. ”Shotgun
Rider” oli letkeän rento kuin kesäinen lauantai-iltapäivä. ”Going Back to
Louisiana” kulki – jos mahdollista – vieläkin paremmin kuin aikanaan ”The Jealous
Kind” -levyllä. Rubato-alkuinen ”Sandy Peaches” soi puhtaan melodisena
balladina. Rajusti rokkaava ”Why Me” vaati veronsa ja Delbert McClinton poistui
hetkeksi lavalta.
Delbertin poistuttua hetkeksi saivat kitaristi Gary Nicholson ja trumpetisti
Quentin Ware Jr. esittää omat soolonumeronsa. Bändi toimi sinällään varsin
hyvin omillaankin. Delbert palasi mukanaan Carolyn Wonderland. Yhdessä he
esittivät funk-järkäleen ”Standing on the Shaky Ground”. Kennellekään ei jäänyt
epäselväksi, kuka on illan kunkku. Kuningattaren paikasta kävivät taistoa Carolyn
ja täyteläisen soolon soittanut saksofonisti Dana Kuttenkuler.
Naapuritalon rennosti pukeutuneelta talkkarilta näyttänyt Delbert päätti
varsinaisen settinsä soulahtavaan mestariteokseen ”Giving It Up for Your Love”.
Encoreina kuultiin New Orleansin suuntaan kumartanut ”I´m with You”, hidas
trioliblues ”Rebecca, Rebecca” ja periteksasilainen shuffle ”Little Fine and Healthy
Thing”.
Viimeisen encoren aikana Delbert Mcclinton siirtyi sooloilemaan sähköpianon
ääreen. Kosketinsoittaja Kevin Anker antoi solistille suosiolla tilaa siirtyen itse
Hammond-urkujen koskettimistolle. Urhoollisesti ja tinkimättä työskennellyt
rytmiryhmä Paul Ossola (basso) ja Lionel Williams (rummut) jaksoi paahtaa
samalla sykkeellä startista kalkkiviivoille.
Suomalaista blueskermaa
Suomibluesin kärkinimistä kasattu Hoodoo Revue sai kunnian aloittaa
tämänvuotisen Rauma Bluesin. Kotimaisen kermakakun vankan pohjan
muodostivat Mikko Peltola (rummut) ja Markus Duus (basso). Kuorrutuksesta
vastasivat Jussi ”Jo´ Buddy” Raulamo (laulu, kitara, koskettimet), Tomi Leino
(laulu, kitara, huuliharppu) ja Juho Hurskainen (saksofoni).
Hoodoo Revuen rytmimusiikin perinteitä kunnioittava revyy starttasi bändin
keulakuvakolmikon taitoja esittelevällä instrumentaalinumerolla. Tomin
huuliharppu, Juhon saksofoni ja Jo´ Buddyn kitara soivat kullekin ominaisella
soundilla. Vuosien tuoma soitto- ja esiintymiskokemus näkyi ja kuului koko
ryhmän lavailmeessä. Kulkeva svengi oli päällä alkutahdeista lähtien.
Tomi Leino avasi lauluosuuden tulkinnallaan Lazy Lesterin shufflesta ”Late Late
in the Evening”. Leinon harppu parkui tuttuun malliin Jo´ Buddyn vastatessa
säröisistä kitarasoundeista. Jo´n tyylikäs ränttätänttäkitarointi ja nasaali
lauluääni olivat pääosassa Jimmy Reed -klassikossa ”Baby What´s Wrong”.
Soolotilaa saivat myös Leino ja Hurskainen.
Keikkabravuurinsa ”Little Girl” myötä Tomi Leino tarttui kitaraan. Jo´ Buddy siirtyi
pianon ääreen. Kappaleen aikana Leino räjäytti yleisön raivoisiin aplodeihin
soittamalla kitarasoolon instrumentti niskan takana. Leinon esittämänä kuultiin
vielä ”Black Diamond” ja ”Worried Life Blues”
Ennen Juho Hurskaisen taidokasta instrumentaaliosuutta vetäisi Jo´ Buddy
tiukan version Eddie Taylorin biisistä ”Bad Boy”. Oman osuutensa Hoodoo Revue
päätti rock 'n roll -numerolla ”Senorita Juanita”. Jo´ Buddy takoi pianoaan kuin
nuori Fats Domino Tomi Leinon esitellessä slidekitaristin taitojaan.
”Tämä oli bändimme ensimmäinen keikka. Itse asiassa tapasin basistimme
Markus Duusin eka kertaa vasta muutama päivä sitten. On hieno päästä
soittamaan näiden osaavien kavereiden kanssa”, kommentoi Jussi Raulamo
keikan jälkeen.
Rauma Blues 2011 tarjosi aimo annoksen afroamerikkalaista rytmi-iloittelua
laidasta laitaan. Lunastamalleen lipulle sai täyden vastineen. Ensi vuonna uudet
bileet ja uudet kujeet. Voiko tästä vielä pistää paremmaksi – siinäpä haastetta
kerrakseen.
TT TARKIAINEN, teksti
PASI TUOMINEN, kuvat
Kuvagalleria
.
|
