Blues-Finland.com - Rauma Blues 2017 - Pääkonsertti

RAUMA BLUES 2017 - PÄÄKONSERTTI - RAPORTTI JA KUVAT

21.8.2017 Kuvagalleria

Eric Gales. Kuva: Olli Sulin/Jazzrytmit

Rauma Bluesissa maaginen pääkonsertti
Rauma Bluesin kesän 2017 pääkonsertti ylitti totaalisesti itsensä. Elämää
suurempi musiikkikokonaisuus kattoi laajasti afroamerikkalaisen musiikin
lajityyppejä bluesista souliin ja bluesrockiin. Yleisöä hemmoteltiin
esiintyjien huikeilla taidoilla.

Päätähti tänä vuonna Rauma Bluesissa oli kitaristi Eric Gales, mutta
showmanship-taidoissa karismaattinen Shakura S’Aida ei jäänyt kauas hänestä.
Lauluntekijä Earl Thomas toi vakuuttavasti taitonsa esiin soullaulajana.
Hauskuuttakin riitti, kun Espanjan Travelln’ Brothers -velikullat pistivät
tuulemaan. Tuore kotimainen The Capricorn Brothers Band kantoi ansiokkaasti
bluesrockin perinnettä The Allman Brothers Band –repertoaarilla. Kuulun
esikuvan tuoreen elämäkerran suomenkielinen versiokin juhlisti festaria.

Yleisö jaksoi odottaa pääesiintyjää lauantaina puoleenyöhön. Eric Gales piti ensin
pienen puheen, jossa hän kertoi elämän vakavuudesta, miten jokainen haaste
on tärkeä. Hän myös lupasi ”to play his ass off” – sen hän myös teki.

Gales piti hurjaakin hurjemman show’n, väläyttäen myös herkempää puoltaan
(tätä esimerkiksi Jimi Hendrixin ”Little Wing” edustaa). Galesin suosima
kitarasoundi on enimmäkseen terävä ja säröllä vahvistettu perusklangi, jota hän
rikastuttaa maukkaasti efektilaitteiden ja kiertojen avulla. Tehokeinot eivät silti
muodostu itsetarkoitukseksi. Samoin salamannopeat lickit palvelevat
kokonaisuutta, ei egoistista näyttämisen halua.

Gales onnistuu hyvin studioissa, mutta hän on ennen muuta tiukka ja inspiroiva
livestara. Intensiivinen lavashow ja hypnoottinen soittotyyli – toisaalta
kärsivällinen teemojen kehittely – ovat kiehtovassa konfliktissa. Hän ratkaisee
asian elegantisti. Oikean käden glissandot otelaudalla kulkevat niin vinhaan, että
voisi kuvitella sormien savuavan tästä hinkkauksesta. Mikä saattoi hyvinkin
tapahtua.

Mielenkiintoiset tyylisekoitukset – country, funk, soul, blues, progressiivinen
metalli, reggae – olivat mukana vaikuttavina kombinaatioina. Galesin
studiolevyilläkin kappaleet ovat melko pitkiä. Keikoilla teemojen kehittelyyn
käytetään vielä enemmän aikaa.

Mittaviin kitarasooloihin sisältyy toisinaan hauskoja medley-jaksoja, joissa Eric
tekee myös estotonta pilaa, kuten ”intermusiikillisia” sijoituksia (tunnetun soolon
”sisäänmeno”). Eräässä soolossa hän lähti purkamaan Hendrixin hyvin tunnettua
“All Along the Watchtower” -sooloa ja päätyi niin hurjiin visioihin, että se lähes
ylitti käsityskyvyn. Lisäksi hän pistää omiaan lauluteksteihin ja puoliksi laulun
sanoin alkaa jutella yleisönsä kanssa.

Bluesia oli mukana varsin runsaasti (Boogie Man, Swamp, Baybe Please Don't
Leave Me). Yleisö tuntuikin kaipaavan juuri sitä lisää. Oikean käden virityksin
soitettu vasurikitara tuottaa erikoisesta soittotavasta johtuen kauniita
harmonioita, hybridisointuja, erikoisia muunnesointuja ja epätyypillisiä
intervalleja.

Rajua rytistystä ja sensitiivisiä tunteita, raisua moshausta viimeisen päälle,
liikuttavia puheita – näistä aineksista muodostui show. Kitaristin LaDonna-vaimo
tuki perkussioilla ja maittavin fillein Ericin laulua. Muutenkin esityksiin sisältyi
paljon vivahteita ja oikeaoppisia volyymin vaihteluita – koko aikaa ei tulekaan
luukuttaa täysillä.

Yhteistyössä

Scandinavian Blues Party, Kokkola

Bändin taso oli pääsolistin tason mukainen ja integriteetti vahva. Basisti Cody
Wright veti kitaralickien lomaan muhkeita bassojuoksutuksia ja soitti
uskomattoman kompleksin, kahden käden tapping-soolon, joka oli kuin ilmettyä
Jaco Pastoriusta. Harvinaista kyllä, bassokitarassa oli capo, mutta hyvin toimi.
Rumpali Nicholas Hayes löi täsmällisesti, ja groove syntyi vaivattomasti.

Loppuhuipennus oli raivokas staccato-sahaus sekä lavalla ryntäily ja kieriskely,
soiton pysyessä silti eheänä – tällaista ei ole bluesjuhlilla kovin usein koettu!
”Voodoo Child” ylitti kaikki olevaisen rajat, tuli varmaan jostain toisesta
maailmasta. Maailmanlopun vyörytystä seurasi kaunis ylöspäin moduloinut jakso.
Siinä ilmentyi kaikkea maan ja taivaan väliltä, aina flamencosta ”Für Eliseen”.
Uskomaton kokemus.

Capricorn Bros – Southbound!

Kitaristi Jarmo Nikun ja steel-kitaristi Olli Haaviston uuden bändiprojektin
debyyttikeikka tapahtui Rauma Bluesissa. Yhtyeessä musisoivat lisäksi Maria
Hänninen (bassokitara, laulu), Jukka Gustavson (urut, laulu) ja Anssi Nykänen
(rummut). Vasta ilmestynyt Allman Brothers -historiikin suomenkielinen painos,
”Päättymätön tie – Allman Brothers Bandin tarina” (alkuperäisteoksen kirjoitti
Alan Paul), antoi kimmokkeen musiikkiryhtymykselle.

The Capricorn Brothers Band. Kuva: Olli Sulin/Jazzrytmit

Haaviston slide-osuudet menivät jälleen tarkasti, myös mollissa, kuten Duane
Allmanilla aikoinaan. Aina upea Maria Hänninen oli nyt ajoin hieman epävarma
hitaissa biiseissä ja ylärekisterissä; naisvokalisti southern rock -bändissä oli
siltikin kekseliäs ratkaisu. Bassoriffien vaihdot kesken kaiken hieman sekoittivat
kuviota, mutta muutoin komppi Nykäsen kanssa toimi hyvin. Kaikki eivät
tiedäkään, kuinka hyvä hän on basistina – laulajan ansioistahan on jo tullut
paljon näyttöä.

Yksi kehittämisen kohde yhtyeellä on äänissä laulaminen. Jukan ja Marian kyvyt
tietäen se ei ole homma eikä mikään. Allman Bros tunnettiin paitsi
sulavalinjaisista melodioistaan myös kantrihenkisestä stemmalaulustaan.
Varsinkin kertosäkeissä köörijaksot tuovat syvyyttä ja mielenkiintoa. Nyt sitä
kaipasi muun muassa ”Midnight Rider”. Toisaalta kappaleiden kesto pysyi
kohtuudessa, mikä ABB:n keikoilla taas oli harvinaista.

Toinen asia on siloteltu output, joka valitettavasti on vaivannut Capricornsin
vanhempien jäsenien projekteja aiemminkin (Broadcast, Hoedown). ”Tyyliä on,
mutta riittääkö pituus?” Pelle Miljoona kysyi joskus – kyse taisi olla silloin
kilpaurheilusta, mutta pätee tähänkin. Jonkinlainen ponnettomuus näyttää
kiusaavan yhtyettä, vaikka muistaakin, että kuvio on vasta hioutumassa.

Siis svengiä ja rouheutta rohkeasti lisää, niin hyvä tulee! Allman-keikat olivat
kovaa vääntöä, vaikka studiolevyt olivatkin etelän rockin tapaan siloteltuja.
Takapotkua Capricorn voisi lisätä, ja ehkä biisilistaakin kannattaisi tarkastella
kriittisesti. Esimerkiksi ”Ramblin’ Man” sai meillä tahatonta koomista vivahdetta
Karman sinänsä yritteliäässä versiossa ”Morjens” (1977).

Bluesaineksia oli miellyttävästi mukana (esimerkiksi Statesboro Blues). Hidas 6/8-
blues pysyi tukevasti bändin käsissä. Jukan urkusoundi toimi oivallisesti Allman-
tyyliin. Kepeä ”Southbound”-henki tavoitettiin loppunousussa.

Shakura S'Aida, showmimmi

Jo neljännesvuosisadan uran luonut, mutta Suomessa suhteellisen tuntematon
vokalisti Shakura S'Aida oli nuorekas, energinen ja itsevarma estradikuningatar.
Skaala ulottui aina herkästä gospelista sähäkkään diskosouliin – mukaan sopi
aineksia bluesin, kantrin sekä hieman rhythm & bluesin ja jazzinkin skenestä.
Sielukkaalla äänellään ja intohimoisella lavatyöllään solisti menee syvälle
soulmusiikkiin.

Shakura S'Aida. Kuva: Olli Sulin/Jazzrytmit

Karismaattisen vokalistin hypnoottinen laulu meni luihin ja ytimiin, jotakin
maagista siinä oli! Tuhti täräys ’heavy bluesiakin’ oli mukana. Se ei tarkoita, että
koko ajan paahdetaan täysillä; myös pianokohdat otettiin taidokkaasti. Tiukkaa
rock & rollia tuli myös. Siihen kahden Fenderin röyhkeä ja aggressiivinen soundi
sopi loistavasti.

Ällistyttävää tällä intensiteetillä oli sorminäppäilytekniikka Telecasterilla –
tarkkuus ei kärsinyt yhtään. Kaksi hyvin erityylistä kitaristia tukivat toisiaan
esimerkillisesti. Shakura liehitteli ja provosoi leikkisän seksikkäästi heitä
musiikilliseen kukkotappeluun. Tosikkomaisuus ja arkuus kauas, kun tämä
estoton showmimmi on paikalla.

Viisikielisen bassokitaran sointi teki tukevaa pohjaa matalan h-kielen ansiosta.
Mainio Roger Williams veteli myös yläkielillä sointuja. Vivahteita löytyi siis paljon,
ja välillä herkistyttiin kauniiden balladien tai gospelin äärelle.

S'Aidan äänivarat tuntuivat aivan loputtomilta. Juuri kun tuntui, että nyt henki
loppuu, hän jatkoi henkeään vetämättä, kuin tyhjää vaan. Ties millaisen
kiertohengitystekniikan jotkut amerikkalaislaulajat ovat kehittäneet – ehkä vähän
kuin saksofonisti Kenny G, joka voi jatkaa puhaltamista loputtomiin.

Shakura johti bändiä sangen impulsiivisesti, mikä toi esityksiin tuoreuden.
Sävelrakenteet ja riffit ovat varsin yksinkertaisia ja juuri siksi niin tehokkaita.
Artistin viimeisin albumi ”Time” (2012) ilmentää kuulijalle omaleimaista ja
persoonallista näkemystä afroamerikkalaisesta musiikista.

Sytyttävä Earl Thomas

Earl Thomas on laulaja, mutta toistaiseksi tunnetumpi lauluntekijänä. Hänen
kappaleitaan ovat esittäneet niin Tom Jones, Solomon Burke kuin Etta James.
Grammy-ehdokas ja San Diego Music Award -voittaja sykähdytti väkevällä,
soulhenkisellä laulullaan Rauma Bluesissakin.

Earl paahtoi lähes alusta loppuun voimakkaalla shout-intensiteetillä, mikä toi
hieman toistonomaisuutta esitykseen. Valtavat äänivarat sallivat laulaa
pianokohdassa jopa ilman mikrofonia. Laulusolisti on hyvin valoisa ja
elämänmyönteinen tyyppi, jolle sydämessään toivoo hienoa uraa.

Erityisen kohottavia soitinsooloja ei juuri kuultu, jos kohta bändi teki tarkkaa
työtä vokalistin taustalla. Muutoksiakin oli tullut line-up-järjestelyihin. Urkuri Noah
Williams tyytyi soolokohdissa yleensä vetämään samaa ääntä, ilman
juoksutuksia. Ehkä puhaltimien poisjäänti hieman myös arkisti sävelmällistä
yleisilmettä sen todellisesta fenotyypistä.

Solistina sympaattinen Earl ei vielä ole aivan Otis Reddingin kaltainen magneetti,
mutta menossa kehityksessä hyvään suuntaan. Klubeissa hän on epäilyksettä
suggestiivinen ja vahva tyyppi. Bobby Bland -tyylin balladit olivat uskottavimpia.

Nostalgiaa on toisaalta vaikea synnyttää, kun soulklassikkoja on repertoaarissa
kovin vähän. Allman Brothersin ”Soulshine” oli koskettava esitys. Siihen myös
Shakura liittyi mukaan. Viestikin on ylväs:

Let your soul shine,
It's better than sunshine,
It's better than moonshine,
Damn sure better than rain.
(Warren Haynes)

Sielunveljiä Espanjasta

Espanjalainen Travellin’ Brothers ihastutti raumalaisia välittömyydellään.
Mutuaalinen sielunveljeys ilmentyi esiintymisessä, ja yhtye lähestyi yleisöä
urheasti. Kymmenen vuotta lavoja kiertänyt ja kuusi levyä tehnyt kokoonpano
kombinoi viihteellisyyttä lujaan ja monipuoliseen perusosaamiseen (gospel, soul,
rytmiblues ja lattarit).

Vokalisti Jon Careaga teki mainiota, itseironista pilaa ja lähti yleisön joukkoonkin
laulamaan, niin vallattoman hauskaa oli. Huumoriahan voi bluesissakin olla, jos
kohta tiputanssi alkaa liikkua riskirajoilla, ainakin jos bändi haluaa säilyttää
uskottavuutensa.

Kitaristi Aitor Canibano pitäytyi perusasioissa ja soitti hienoimman soolonsa
B.B. King -tyyliin. Perinteinen shuffle oli vauhdikasta, silti täsmällistä. Tempokin
säilyi vauhdissa odottamattoman hyvin. Tosin tuntui olevan välillä, että lavalla
onkin Gipsy Kings…

Edgar Winter White Trashin levy ”Roadwork” espanjalaisista tuli mieleen. ”Turn
on Your Love Light” olikin yhdistävä biisi, jossa erityisesti saksofonisti Alain
Sancho kukoisti.

ANTTI SUVANTO

Olli Sulin, kuvat (kuvagalleria)

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT