Blues-Finland.com - Rauma Blues 2018

RAUMA BLUES 2018 - KLUBIRAPORTTI

Eero Raittinen huipensi Rauma Bluesin klubit

Leppänen, Björklöf, Kivimäki ja Raittinen. Kuva: Olli Sulin

16.8.2018 Kuvagalleria

Raittinen esiintyi Micke Björklöfin trion kera. Klubeilla musisoivat myös
Dave Forestfield yhtyeineen sekä harvinaisen soolokeikan heittänyt Mika
Kuokkanen.

Rauma Bluesin perjantainen klubikierros kiinnosti yleisöä ja veti salit täyteen
juurimusiikin harrastajia. Kolmen eri ravintolan limitetty keikkasarja lähestyi
teema-aluettaan nyt poikkeuksellisen laveasti: bluesin lisäksi edustettuina oli
roots-musiikin marginaaliin kuuluvia alueita, kuten amerikkalaista
nykykansanmusiikkia ja rockia. Esityspaikkoina olivat Buena Vista, Cafe Sali ja
Brummi.

Suomibluesin veteraani Eero Raittinen hurmasi yleisön kiihkeällä ja
omistautuneella laulullaan Buena Vistassa. Hän esiintyi Micke & Lefty feat. Chef -
tehotrion kanssa. Brummin vieraana oli Dave Forestfield, ja Salilla tarjolla oli
Mika Kuokkasen sooloilta.

Puoliakustisen trion guest starilla, rytmimusiikin legenda Eero Raittisella on
värikäs ja vaikuttava ura laulajana ja muusikkona aina 60-luvulta alkaen.
Suomalaisen rock ’n’ rollin grand old man on edelleen vauhdissa mukana. Still
going strong! Bluesia, rhythm ’n’ bluesia, rock ’n’ rollia, gospelia, vähän
countryakin – kaikki kävi yhtä luontevasti. Veteraanin lauluääni on edelleen
kunnossa. Willie Dixonin ”Little Red Rooster” -biisillä efektinä oli vielä kekseliäs
vibrato ja shout-tyylin korostus.

”Midnight Special” sisälsi hersyvää vuoropuhelua kolmen laulajan taustakuoron
kanssa. Tätä elementtiä Suomessa pitäisi hyödyntää paljon nykyistä enemmän;
solistin tukeminen hokemin ja lausetoistoin värittää esitystä ja luo dynamiikkaa.

”Will the Circle Be Unbroken”, kristillinen hymni 1900-luvun alusta, herkisti
yleisön. Kaverien yhteislaulukin svengasi kuin kuorogospel parhaimmillaan. ”Polk
Salad Annie”, Tony Joe White -bravuuri vuodelta 1968, oli myös lämmittävä
palauma Muscle Shoals -ajoilta.

Innostava trioilta

Micke Björklöf on todellinen rootsin moniosaaja. Hän laulaa, soittaa useita
instrumentteja ja johtaa monia kokoonpanoja. Näistä Blue Strip -yhtye on
hienossa nousukiidossa kansainvälisilläkin bluesmarkkinoilla. Nykyinen Micke &
Lefty feat. Chef -kokoonpano oli aluksi duoprojekti kitaristi Ville ”Lefty”
Leppäsen kanssa, mutta paisui trioksi basisti Miikka “Chef” Kivimäen liityttyä
mukaan.

Trio on hillitön yhdistelmä minimalismia ja mahtipontisuutta. Pieni yhtye luo
muhkean soinnin, jota svengaavat laulustemmat maustavat aistikkaasti. Micken
matala ääniala tukee Chefin ja Villen korkeampia ääniä. Myös laulun rytmitys toimi
jäntevästi, painotuksineen kaikkineen.

Micken rumpusetti on kieltämättä omaperäinen. Tomeja ei ole ollenkaan,
peltejäkin vähän ja bassorummun paikalla on matkalaukku. Kuulijassa herää
epäilyjä, voiko tuollainen härveli toimia, eikä se suoraan sanoen oikein toimikaan
sillä tavalla kuin rumpusetin ’pitäisi’. Simultaanilaulusta huolimatta Micken lyönti
pysyy aisoissaan, ja timing säilyy.

Matkalaukulla potkittiin suoria ykkösiä jatkuvasti. Alituinen ”tam-tam” tietysti
tekee rytmityksestä välillä vähän puisevaa. Virvelin rumpukalvo on viritetty
korkealle, ja se kiristää soundia. Pienin parannuksin saisi ihmeitä aikaan
yhteissointiin.

Chefin akustinen bassokitara soi pehmeästi, vähän kuin kontrabasso. Hän
soittaakin sitä pitäen kitaraa pystyasennossa. Rajuäänisenä vokalistina hän tuo
ryhmään tärkeän kontribuution. Villen huikeat slide-kitaraosuudet ovat silkkaa
virtuositeettia – samalla kun kitaran soundi on ohut ja kapea, peltikitaralla
varsinkin. Kaikkien aikojen hurjin staccato-sahaus kuultiin Eeron
hymnitulkinnassa.

Kappaleissa on toisinaan rytmin kiihdytyksiä soolo-osuuksien aikana.
Musiikkitermi ”accel/acc.” accelerando) tarkoittaa ”asteittain kiihdyttäen” – se on
erinomainen tehokeino oikein käytettynä. Varsinkin Leftyn soolojen aikana bändi
hyödyntää tahdin nopeutuksia.

Musiikkialalla toisinaan pilaillaan termillä ”accidental/acc.” Sillä viitataan
tilanteeseen, kun kappaleen tempo kiihtyy vahingossa, ja homma uhkaa lähteä
käsistä. Näin ei käy kokeneilla tekijöillä. Paluu alkuperäiseen tempoon sujuu
luontevasti. Vauhdikasta menoa ryhmä piti, ja musikanttien iloiset fiilikset ovat
tarttuvia. ”You’d Better Leave” bändin alkuvaiheesta soi miellyttävänä nostalgia-
annoksena.

Amerikan lauluperinteitä

Mika Kuokkanen veti kitara- ja pianosäestyksin sooloillan Salilla. Duo Ninni
Poijärven kanssa on tullut viime vuosina varsin tutuksi juurimusiikin ystävillekin,
mutta Kuokkasen soittotyyli ei välttämättä ole paras mahdollinen täysimittaisen
sooloillan vetoon. Laulajana hän on tietenkin pystyvä, mutta kitaralla hän tyytyi
komppaamaan perussoinnuin. Pianistina hän suosi vain klaviatuurin bassopäätä
– sehän tietysti on luvallista, mutta hiukan yksipuolista.

Mika Kuokkanen. Kuva: Olli Sulin

Kuokkanen viehkeytyy amerikkalaisesta nykykansanmusiikista; siis sävellyksistä,
joista on osin jo muotoutunut kansan omaa, hiukan kuin public domain -aineistoa
– tyyliin J.J. Cale, Bob Seger, Bob Dylan, Bruce Springsteen, Doors, The Band
ja yllättävää kyllä, ZZ Top.

Tarjolla oli joitakin vanhoja Kuokkasen omia biisejä, mutta ennen muuta
läpileikkaus hänen omista lempikappaleistaan. Puritaanisesta roots-illasta ei näin
muodoin voinutkaan olla kyse, vaikka kaikki mainitut ovatkin tehneet laadukasta
musaa.

Mika edustaa laulun amerikkalaisperinnettä uljaasti ja pää pystyssä.
Springsteenin “I'm on Fire” (Born in the U.S.A. -albumilta, 1984) ja ZZ Topin ”She
Loves My Automobile” (Degüello, 1979) skulasivat yllättävän hyvin unplugged-
versioina. Samoin Doorsin menestyskappale “People Are Strange” (Strange Days,
1967). The Bandin ”Ophelia” (Northern Lights – Southern Cross, 1975) oli
soolona tietysti hauska, joskin The Band on aina ollut stemmalaulun lipunkantaja.

Laulut ovat tarinoita, ja lauluperinteen vaaliminen on aina kannatettavaa, jos
kohta kaikkia laulutekstejä ei tarvitse uutteran tarinankertojan lailla turista juurta
jaksain. Lauluja voi lyhentäen ketjuttaa, eli niistä voi rakentaa potpurin.
Esimerkiksi Eero Raittinen hyödynsi mainiosti sävelmäkoostetta keikallaan.

Toisaalta kertoja voi tiivistää tarinaansa. Brittibluesin isähahmo Alexis Korner
keskitti “Whole Lotta Love” -laulun CCS Big Band -versiolla tekstin
loppukaneettiin (”Way down inside, woman, you need... love”). Siinähän se
oleellisin jo olikin. Vaikka ei ihan noin pitkälle menisi, kiteytyskeinoja aina löytyy.

Mika veti kitaralla muhkeita power-sointuja. Sorminäppäily toimi varsin hyvin.
Piano ”Slippin' and Slidin'” -kappaleella olisi kaivannut solistista vetoapua, pianon
klaviatuuri painottui nyt bassopäähän. Mutta sehän riittää, jos tähdellinen tulee
sanotuksi.

Hoedown-yhtyeen yhtenä perustajana Mika Kuokkanen on pitkällä urallaan
toiminut myös sooloartistina, laulaja-lauluntekijänä sekä muusikkona useiden
huippuartistien kokoonpanoissa ja levyillä. Kuokkasella ja Raumallakin
esiintyneellä artistilla Joshua Jamesilla sekä kitaristi Evan Coulombella on trio
Three Amigos. Aktiviteettejä siis riittää.

Gospel ja balladit esiin

Klubikierroksen sulki Kulttuurikuppila Brummissa soittanut Dave Forestfield -
kvintetti. Viihtyisä Brummi oli klubimestana uusi tuttavuus. Kuopiolainen Tatu
Metsäpelto käänsi nimensä englanniksi ja keskittyi lauluntekijänä
amerikkalaiseen rytmimusiikkiin ja balladeihin. Bändi on esiintynyt 1990-luvulta
asti pääasiassa pohjoismaisissa musiikkiklubeissa vaihtuvin kokoonpanoin.

Dave Forestfield ja yhtye. Kuva: Olli Sulin

Diskografia on mittava; esikoisalbumi ”Continental Dinner” (2009) ja sen jälkeen
muun muassa “Worn Out Dreams” ja “Loyal Till The Bitter End”. Duo Jarkka
Rissanen & Dave Forestfield Gospel Rhythm Revue on myös levyttänyt.
Tunnustusta ja huomiota on tullut ulkomaillakin.

Ansioita on siis kertynyt, mutta Brummin-ilta ei ehkä nyt toiminut aivan parhaalla
tavalla. Yleisöä kertyi keskiyön aikaan hiljakseen. Ehkä odotukset olivat
rokkaavammassa ja soul-vetoisemmassa setissä? Toisaalta yhtye itsekin oli
lavalla jotensakin vaisu tai vetämätön. Lavakäytöstä ei käy mitenkään
vertaaminen amerikkalaisvieraitten intohimoiseen tyyliin: kun vaikkapa Annika
Chambers nousi lauantaina Rauma Bluesin päälavalle, hän oli hyväntuulinen ja
sydämellinen, muttei jättänyt kenellekään epäselväksi, kuka on pomo.

Nähtävästi bändi omillaan ei yllä aivan samalle laatutasolle kuin mille sen pääsee
puhallinsektion ja nimekkäiden kumppanien kera (kuten Rissanen ja Jo’ Buddy).
Lyriikkapainotteista settiä on myös hieman vaikea motivoida perjantaiyöllä
biletyshaluiselle yleisölle.

Nopeatempoinen ”Back Home” oli ohjelmiston terävämpää kärkeä. Se toi hieman
verta muutoin melko aneemiseen yleisilmeeseen. Buddy Hollyn ”Ting A Ling”
toimi paremmin, ja potkua alkoi löytyä myös ”Face that Ring” -biisin myötä.
Muutaman vuoden takainen ”I Believe the Change Will Come (levytetty Jo’
Buddyn kanssa) terästi yleisön tarkkaavaisuutta, samoin rauhallinen ”Before Our
Time”. ”Me and My Bible” oli myös miellyttävä muisto.

ANTTI SUVANTO

Galleria (kuvat Olli Sulin)

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT