RAUMA BLUES 2018 - PÄÄKONSERTTIRAPORTTI - OSA 2
|
Bluesin eri tulkinnat sulassa sovussa
|
|
|
Kuva: Olli Sulin
|
19.8.2018 Kuvagalleria
Rauma Bluesin musiikillinen anti oli tänä kesänä suorastaan hengästyttävä.
Lukuisten ilmaiskonserttien ja klubikeikkojen lisäksi Raumalle vaeltaneelle
blueskansalle oli tarjolla vertaansa vailla ollut pääkonsertti Parpansalin
puistoon pystytetyssä juhlateltassa.
Ovet avattiin jo iltapäivällä, ja ilonpito jatkui pitkälle aamuyön tunneille. Sää suosi
festaripäivää. Sadepilvet pysyivät poissa Rauman yltä lauantaina; vesimassat
huuhtoivat kadut puhtaaksi vasta seuraavana päivänä, jolloin väsynyt, mutta
tyytyväinen yleisö alkoi valua pois majapaikoistaan eri suuntiin johtaville
valtateille. Toivon mukaan matkalaisilla oli jo mielessä seuraava Rauma Blues.
Moni ensikertalainen kävijä ihastui ikihyviksi kauniiseen, kesäiseen Raumaan, ja
sen ”lunkeihin” ja sydämellisiin asukkaisiin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten Rauma Blues on pystynyt säilyttämään linjansa kaikki
kuluneet 33 vuotta. Ehkä se johtuu osin siitä, että organisaation ydinjoukko on
pysynyt lähes samana kaiken aikaa. Ilmeisesti synergia toimii.
Tällä kertaa oli vuorossa hyvin kitaravetoinen festari, vaikka komeita
lauluääniäkään ei esiintyjien joukosta puuttunut. Pääkonsertin esiintyjät ja
bändit olivat luonteeltaan ja tyyliltään keskenään erilaisia. Kaikki toivat Raumalle
oman show’nsa ja esittivät oman tulkintansa afroamerikkalaisesta
rytmimusiikista. Kaikki mahtuivat kuitenkin sulassa sovussa bluesin genreen.
Sugaray Rayford taisi sen todeta: ”Blues was the first, and everything else
comes from the blues!”
Erikoista kyllä, norjalainen J.T. Lauritsen and The Buckshot Hunters ja Suomen
Slim Butler & The Slimcuts soittivat perinteisintä bluesia ja amerikkalaisvieraat
(pois lukien Guitar Slim Jr) enemmänkin sen variaatioita.
Esiintymisjärjestys oli hiukan nurinkurinen. Guitar Slim Jr esiintyi jo toisena, ja
hänen jälkeensä vähemmän tunnetut artistit. Ehkäpä Euroopan turnee on niin
kiireinen, ettei Junior yhtyeineen ehtinyt yöpyä Raumalla. New Orleansin
vitsiniekka lausui Raumalla ensisanoikseen: ”Hello Belgium!”
Guitar Slim Jr tunsi bluesinsa luita ja ytimiä myöten. Hän on todellakin loistava
kitaristi, laulajanakin mukiinmenevä. Viimeisin levy ”Brought Up The Hard Way”
kuulostaa vähän vanhahtavalta soulsovituksineen, mutta sitä musiikkia ei tällä
keikalla (onneksi) esitetty.
Odotetusti saatiin kuulla Juniorin isän, edesmenneen Guitar Slimin (Eddie Jones),
kappale ”The Things That I Used to Do” ja muita klassikoita, esimerkiksi
B.B. Kingin ”How Blue Can You Get?”. Teknillisestä taituruudesta huolimatta
artistin esiintyminen jätti vähän kylmän ja ulkoa opitun vaikutelman.
Järjestelyissä kaikki toimi mainiosti. Parpansalin teltta-areenan VIP-vieraat oli
sijoitettu teltan takaosaan. Lavan eteen oli jätetty tarpeeksi tilaa valokuvaajille,
bailaajille ja tosifaneille. Taaempana olevat saattoivat seurata lavan tapahtumia
kahdelta strategisesti asennetulta videonäytöltä. Ulkosalle sijoitetut penkit ja
pöydät antoivat tervetulleen hengähdyspaikan roudaustaukojen ajaksi.
Uuden street food -ruokakojun tarjonta oli erinomainen. Menussa oli huomioitu
kaikkien tarpeet. Herkullista vegetarjottavaa ja salaatteja oli lisätty
perinteisempien burgereiden ja makkaroiden oheen. Kahvia ja makeita
kahvileipiä oli myös tarjolla. Kojulla saattoi myös kumota viskin tai vissyn, kumpi
enemmän puoleensa veti. Nuoret vapaaehtoiset pitivät paikan siistinä keräten
tyhjät juomatölkit ja roskat juhla-alueelta.
Slim Butler & The Slim Cuts: silkkaa magiaa
Suomen ja Lapin lahja maailmalle, sympaattinen Slim Butler & The Slimcuts, sai
kunnian avata pääkonsertti-ilta. Poikien tanssiin kutsuva blues oli täynnä mutkia
ja koukkuja, jotka hivelivät korvaa. Kitaroiden flow toi mieleen 60-luvun lopun
kultaiset ajat, jolloin pitkät kitaraimprovisaatiot saapuivat ’valkoiseen’ bluesiin.
Shufflet svengasivat. Hitaat bluesit herkesivät suorastaan runollisiksi.
Kokonaisuus soi kauniisti.
Kitaristit Jarmo Puhakka ja Harri Raudaskoski yltyivät duetoimaan ja panivat
todella parastaan. Mikko Löytty bassossa soitti kuvioita ja tuntui myös nauttivan
olostaan. Rummuissa löi tahtia luotettu Jartsa Karvonen. Nämä ei-niin-nuoret
kapinalliset onnistuivat luomaan uskomattoman ilmavan grooven ja svengin, joka
silti tuntui vaivattomalta.
”Getting Back To The blues”, ”It’s A Crying Shame”, ”Cold Cold Feeling”, ”Honey
Hush”… kaikki tuttuja kappaleita, mutta bändin käsissä ne muuttuivat silkaksi
magiaksi. Ei ihme, että bändi huudettiin uudestaan lavalle.
Aina parhaimmillaan livenä: Annika Chambers
Annika Chambersin luontainen karisma vetosi sekä miehiin että naisiin. Kun hän
tuli tanssiaskelin lavalle tulipunaisessa, tiukassa haalariasussaan, ei
suosionosoituksista ollut tulla loppua. Annika, eli Nika, kuten häntä tuttavallisesti
kutsutaan, tuntui vaistoavan yleisön tunnelman. Hän piti yllä energistä,
seksikästä soulvirettä. Hän vakuutteli useamman kerran, miten hienoa oli olla
osana tätä upeaa festivaalia. Tykkääminen oli tietysti molemminpuolista. ”Illan
paras!” -tyylisiä kommentteja kuului monelta taholta.
Annika Chambersia on vaikea verrata kehenkään muuhun laulajaan, koska hän
on hyvin omanlaisensa sekä äänellisesti että persoonana. Kuitenkin hän nojaa
vahvasti bluesin perinteeseen ja siinä vaikuttaneisiin legendaarisiin solisteihin.
Hänellä on voimakas gospelääni, jota hän käyttää kuin mies. Ei muodikkaita
lurituksia, vibratoja eikä melismoja!
”I Ain’t Doing Too Bad” kulki suoraan Bobby Blandin ja James Cottonin
viitoittamaa tietä. Juuri edesmennyt Aretha Franklin on nuoresta pitäen ollut
Annikan ykkössuosikki.
|
|
|
Annikan musiikkia on kuvattu termillä ”powerhouse blues”. Hän tarttuu lauluihin
ja tekee niistä omiaan. Hän on ottanut esimerkiksi Luther Allisonin kappaleen
”Raggedy And Dirty” tunnuslaulukseen. Vahva funkaikakauden blues vuodelta
1972 kuvaa Annikan asennetta. ”Ole oma itsesi”, on hänen tunnuslauseensa.
Uhmastaan huolimatta hän hehkuu lämpöä ja positiivisuutta. Sana ”feminismi”
herättää yhä joissakin ihmisissä voimakkaita tunteita. Se on silti mainittava
Annikan kohdalla. Nainen voi olla mitä tahansa, kun vain luottaa omiin kykyihinsä.
Teksasin kasvatti Annika tuntuu olevan ylpeä kotivaltiostaan. Hän muistutti
kappaleella ”Two Bit Texas Town”, mistä blues on kotoisin. Tämä laulu on siinä
mielessä käyttökelpoinen, että siihen voi lisäillä nimiä ja muutella hiukan sanoja.
Muiden muassa Koko Taylor ja Katie Webster vilahtivat bluesesikuvien joukossa.
”Six Nights And A Day” oli aistillinen kappale, jonka aikana Annika yllytti bändiä
antamaan kaikkensa. ”A Whole Lotta Shaking Going On” pani yleisön todella
sheikkaamaan. Sitä seurasivat vielä ”I Just Want To Make Love To You” ja ”When
Love Comes To Town”. Päätöslaulun tehtävän sai amerikkalaisen laulaja-
lauluntekijän Bobby Charlesin vanha countrykappale ”Jealous Kind”. Rauma
Bluesissa se soitettiin vahvana soul-versiona. Kappale on kuultavissa Annikan
levyllä ”Making My Mark”.
Annika Chambers on ehdottomasti nähtävä livenä, levyllä hänen taidoistaan ei
saa täyttä käsitystä. Uudelta levyltä ”Wild & Free” löytyy myös pehmeämpiä
soulkappaleita. Hyviä naissolisteja ei ole koskaan liikaa, varsinkaan näin
ammattimaisesti yleisönsä ottavia. Annika Chambersille tulevaisuus lupaa hyvää.
Hän on osannut kompromisseja tekemättä valita musiikkityylin, joka vetoaa
monenlaisiin yleisöihin. Hän on löytänyt itsensä, vaikeuksien jälkeen.
Annikan kanssa soittanut kansainvälinen kokoonpano nousi hienosti tilanteen
tasalle, vaikka basisti puuttuikin. Soolokitaratonttia hoiteli ammattitaitoisesti Joe
Connors. Rummuissa nähtiin Marvel Carraway. Erikoismaininnan ansaitsee
itävaltalainen urkuri Raphael Wressnig, joka oli jo kolmatta kertaa Raumalla;
viimeksi hän vieraili vuonna 2014, jolloin hän soitti Deitra Farrin bändissä.
Showmies vailla vertaa: Sugaray Rayford
Voimanpesä Sugaray Rayford ilmoitti jo etukäteen antavansa esiintymisessään
110 prosenttia. Hän ei liioitellut yhtään! Sugaray oli mainio valinta festareille, eikä
vähiten vuorovaikutustaitojensa tähden. Hän otti välittömästi kontaktin yleisöön
ja piti sen otteessaan koko keikan ajan. Hän toi myös mukanaan illan
hienoimman taustayhtyeen. Bändi hallitsi suvereenisti kaikki musiikkityylit.
Sugarayn huumorista saatiin näyte jo hänen pomppiessaan James Brown -
askelin lavalle roudaustauon aikana. Rentoakin rennompi, monessa mukana ollut
bändi vain käveli muitta mutkitta sisään ja järjesti soittimensa. Samalla he
leukailivat toisilleen ja hauskuuttivat lavan eteen siirtyillyttä yleisöä.
Sugaray halusi tehdä selväksi kiertueen viihdytysluonteen. ”Emme tulleet tänne
konsertoimaan, vaan pitämään hauskaa”, hän korosti. ”Liittykää seuraan,
tanssikaa, kiljukaa, heiluttakaa käsiänne, antakaa mennä!” Hän jopa keskeytti
välillä soittamisen ja nuhteli yleisöä puolitosissaan. ”Mitä nyt, tehän ette tanssi!
Nyt peppu pyörimään!” patisti Rayford kuin paraskin jumppaohjaaja.
Bändi oli uskomattoman hioutunut ja hyvin yhteen soittava. Kaikilla oli oma
tehtävänsä, jotka hoidettiin täsmällisesti. Varsinkin urkuri Drake Shining ja
kitaristi Gino Matteo sooloilivat häkellyttävän hienosti. Hillitysti hymyillyt basisti
Allen Markel ja useasta yhtyeestä tunnettu rumpali Lavell Jones pohjustivat
varmalla kädellä. Puhaltimissa nähtiin ja kuultiin britit Aaron Liddard (saksofoni)
ja Giles Straw (trumpetti). Heidänkin yhteistyönsä oli saumatonta.
Sugaray Rayford itse oli showmies vailla vertaa. Hän oli orkesterinjohtaja, joka
piti bändin koossa energiallaan ja positiivisuudellaan. Mitä sitten saatiin kuulla?
Kaikkea mahdollista: bluesia, funkia, rappia, heavya, progea, jopa a cappellana
esitetty ”What a Wonderful World”. Ohjelmaan sisältyivät muun muassa ”Born
Under A Bad Sign”, If I Live to Love Again”, ”Cold Sweat” sekä Otis Reddingin ja
Wilson Pickettin inspiroimaa soulia.
Sugaray ehti vielä laulun ja tanssin lomassa jutellakin yleisölle. Hän kertoi, että
hänellä ei ole koskaan valmista settilistaa. ”We play as we go!” eli
näppituntumalla, keikasta toiseen. Hänen elämänfilosofiansa oli selvä: Tule
onnelliseksi tekemällä muut onnellisiksi.
Lopuksi Sugaray kutsui lavalle toisen teksasilaisen, Annika Chambersin, ja hänen
vanavedessään koko bändin. Varsinkin urkureiden yhteissoitto oli mannaa
korville. Tämänkin esityksen kruunasi sen ainutkertaisuus. Muusikoiden
jammailun ilo välittyi yleisölle, ja kaikilla oli varmasti juuri niin lystiä kuin Sugaray
oli tarkoittanutkin.
J.T. Lauritsen & The Buckshot Hunters ilman kuperkeikkoja
Norjalaiselle J.T. Lauritsen & The Buckshot Huntersille oli osunut Rauma Bluesin
pääkonsertti-illan epäkiitollisin slotti, yövuoro, eli esiintyminen viimeisenä suurten
tähtien jälkeen. Tästä kohteliaat pojat eivät mieltään näyttäneet, vaan puskivat
ilmoille bluesin, soulin ja zydecon rytmejä myöhäisten juhlijoiden ja
tanssinhaluisten iloksi. Varsin viihdyttävä ja alansa hallitseva yhtye, joka
ansaitsee varmaan uusintakuunteluita vaikkapa levyiltä. Heillä on oma linjansa ja
myös omia kappaleita.
Kunnon kaksirivinen haitari ja huuliharppu aseinaan Jan Tore johti joukkoaan.
Morten Nordskaug soitti bassoa ja Jon Grimsby rumpuja. Kitaristeina olivat
Arnfinn Torrisen ja Ian Fredrick Johannesen. Kaikki bändin jäsenet myös
lauloivat. Norjalaiset esiintyivät hillityn tyylikkäästi ilman kuperkeikkoja tai muuta
yleisön kosiskelua. Blues puhui puolestaan. Yli kaksikymmentä vuotta yhdessä
soittanut yhtye kuulosti erittäin kauniilta. Siniset sävelet ja hienoinen arktinen
melankolia sopivat suomalaiseen kesäyöhön.
Lopussa seurasi yllätys. Lavalle puikahtivat Sugaray Rayfordin johdolla toiset,
levänneet bändit, jotka ilmeisesti kaipasivat tekemistä. Vaihtoehtoisesti tässä
tunnettiin muusikkosolidaarisuutta. Norjalaiset eivät olleet moksiskaan
laajennetusta bändistään, ja yhdessä, mahtavalla soundilla esitettiin Rauma
Bluesin päätöslaulu, mikäpä muukaan kuin ”The Blues is Alright”.
ANNAMARI LAUSALA
Galleria (kuvat Olli Sulin)
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2018
.
|
|
