Rauma Bluesin perjantaiklubeilla sähinää ja tunnelmaa
|
|
|
John Primer. Kuva: Olli Sulin
|
14.8.2019
John Primer ja Steve Bell isännöivät innostavan työpajan. Ilkka Rantamäki $
The Bluesbrokers viihdytti klassisen brittibluesin tyyliin.
Rauma Blues -festivaalin kysyttyjen perjantaiklubien kotimaiset artistit saivat tällä
kertaa seuraa myös pääkonsertin ulkomaisista tähdistä. Uniikkien iltamien
ystävien rakastama hyvän fiiliksen tapahtuma elokuun toisena viikonloppuna on
bluesväen yksi vuoden kohokohtia, ja huomattava ansio tästä lankeaa juuri
onnistuneelle klubisarjalle. Nyt jo 34:nnen kerran.
Buena Vistassa viihdyttivät Elmore James -ohjelmistolla Haavisto, Roots &
Partanen. Ravintola Kalliossa myöhäisillan tiivistä biletunnelmaa loivat Ilkka
Rantamäki $ The Bluesbrokers feat. Jukka Gustavson, brittibluesilla.
Perjantaiklubilla oli nyt ensimmäisen kerran mahdollisuus fiilistellä amerikkalaisten
tähtiartistien musiikkia – klubithan ovat perinteisesti pyörineet suomalaisvoimin.
Klubikeikka poikkesi pääkonsertin show’sta oleellisesti niin sisällöltään kuin
esiintyjäkokoonpanoltaankin. Bluesklubeilla on perinteisesti kuultu kotimaisen
bluesin kärkinimiä, mutta nyt amerikkalaisvahvistus toi uutta ilmettä. Café Salissa
esiintyi suosittu laulajakitaristi John Primer yhdessä huuliharpisti Steve Bellin
kanssa.
|
|
|
Primer ja Bell toivat ympäri maailmaa ihaillun The Blues According to John Primer -
työpajansa ensi kertaa Suomeen. Primer on esiintynyt Suomessa vuosia sitten,
muttei intiimin workshopinsa kera. Workshopissa Primer kertoi bluestulkintojen
lomassa elämästään, jolle ei juuri löydy vertaista.
Kuuntelukokemus oli innostava, ja Primerin työpaja-asetelma teki illasta erityisen
nautinnollisen.
Alkuillan klubikierroksen käynnistäjä Salilla oli vanhaan tapaan unplugged-keikka.
The Blues According To John Primer valotti puoliakustisista lähtökohdista
erityisesti Chicago-bluesin ydintä. Minneapolisissa syntynyt John Primer (74)
muutti jo lapsuudessaan Chicagoon, jossa hän sai oppinsa alan parhailta, kuten
Samuel Lawhorn (Muddy Watersin kakkoskitaristi, erityisesti slide-tekniikkaa) ja
Willie Dixon.
”Walking Blues” -aloitus vei heti asian ytimeen; suoraviivainen komppi jätti
neljännen iskun tangolyönnin pois, ja biisi vain vyöryi eteenpäin, vastuksetta.
Aivan kuten laulussa sanotaan: ”it’s going to bury me.”
Slide kulki mutkattomasti ja helpon tuntuisesti. Epiphone ja Fender-vahvistin
sopivat mainiosti soundiin. Primer yhdisti soitossaan Muddy Waters -komppia,
sielukasta laulutekniikkaa ja John Lee Hooker -fillejä. Muddyn ”Mannish Boy”
toimi verrattomasti yhden soinnun kierroilla – kaksi miestä, munnari ja kitara sekä
herkästi reagoiva laulu. Duokin voi repiä tästä ihmeitä ja pitää yleisön
pihdeissään.
|
|
|
Ja niin myös tapahtui. ”Got My Mojo Working” -tempo oli pudotettu alas.
Kepeyden tilalle oli tuotu yksioikoinen stomp. Huikeaa! Ykkösen ja kolmosen
takapotkuilla lähtenyt perusriffi kolahti kuin tauti. Hyvänlaatuinen tauti.
Hypnoottista meininkiä, kuin Sonny Terry ja Brownie McGhee parhaimmillaan.
Jos omalta transsilta pystyi arvioimaan, niin Salin täysi yleisö oli samaa mieltä.
Munnarin säestyskuvioinnissa Steve Bell käytti yksinkertaisia ja toimivia malleja,
kuten duurin kuutos- ja seiskaäänen vuorottelua ja näin loi hyvää taustarytmiä ja
-sävelmää kitaralle. Kauniitakin tyylittelyjä onnistui mollibiiseillä, esimerkkinä
kuulakas versio Tony Joe Whiten ikivihreästä ”Rainy Night in Georgia”.
Piccolo-harppukuvioita Bell heitteli laulun lomaan pikku filleinä, itse säestyksen
taas perusharputuksella. Kahta harppua hän vaihteli ehtimiseen, kädestä
toiseen. Iisiä, ehkä sanotte? Mutta tehkää perässä, ilman virheääniä, samalla
sävelmän ja driven säilyttäen. Helppous loppuu siihen paikkaan. ”Little Girl” oli
hauska muisto John Mayallin ”Blues Breakers With Eric Clapton” -albumilta.
Fender-perusvahvistin, ei efektilaitteita eikä sataa pedaalia – eikä niitä
kaivattukaan. Ehkä väärin verrata U2:n Euroopan-kiertueeseen, mutta
massiivista vääntöä yritetään, jos yksistään bändin kitaristin (The Edge) tavarat
täyttivät yhden rekan. Small is beautiful.
|
|
|
Workshop ei sisältänyt varsinaisesti ohjausta tai neuvontaa, mutta laaja
kokonaisuus afroamerikkalaista musiikkia kävi silti hyvästä oppitunnista.
Sovitukset balladeista lähensivät afroamerikkalaista musiikkia eurooppalaiseen
perimään. Tämä oli bluesia John Primerin mukaan, kuten luvattu. Jopa Rolling
Stonesin ”Angie” uutena versiona oli koskettavaa bluesballadia, jollaisesta
originaali antaa vasta kalpean ennakkoaavistuksen.
Kaikki muuttuu, ja uudet tuulet puhaltavat. Blues John Primerin mukaan oli oikein
freesi ja innostava lähestymistapa citybluesin sydämeen ja olemukseen. Duon
lähestymistapa edusti jo itsessään rikastuttavaa ja uteliaisuutta herättävää
asennetta, onhan Chicagon tyylisuuntaa aina pidetty kaiken urbaanin bluesin
äitinä.
Sähkökitaroilla ja vahvistinlaitteiden avulla väkevöity musiikki oli aikoinaan
suoranainen sokki akustisen bluesin faneille, mutta mikään ei voinut estää sen
voittokulkua. Kaikilta osin Primer-sessio oli myös Salin parannus
vuodentakaiseen, Mika Kuokkasen ”nuotiokitarasessioon” (pop-klassikoita
toivelaulukirjan jokamiehen soinnutuksin). Hyvä suunta, pidetään tämä!
Let’s roll tonite
Perjantai-illan viimeinen klubi oli Ravintola Kalliossa, pääarkkitehteina Ilkka
Rantamäki $ The Bluesbrokers featuring Jukka Gustavson. Bändin erikoisalaa on
brittiblues 60-luvulta, nimikin on leikkisä muunnos John Mayallin tunnetuimmasta
bändinimestä. Yhtyeen skaala on kuitenkin laaja ja solistiset valmiudet luontevia
myös Chicago-bluesin haltuunottoon. Joitain harvinaisuuksiakin myllerrettiin
uuteen uskoon.
|
|
|
Kuva: Olli Sulin
|
Yhtyeen tunnetuin jäsen on tietenkin kosketinsoittaja ja laulaja Jukka Gustavson.
Wigwam-yhtye perustettiin -69, aluksi Kristianin taustabändiksi, mutta siitä
kehkeytyikin suomalaisen progressiivisen rockin tienraivaaja. Oikeastaan
Gustavson (67) on ollut alalla tosi polunlöytäjä; uudistusvimmaa voisi
nuoruusvuosilta isossa maailmassa verrata vaikkapa Princeen tai Michael
Jacksoniin.
Bluesin ja jazzin suhteen hän on enempi traditionalisti, ei kuitenkaan idealisti.
Jazztyyliin svengaava urkubiisi todisti maestron säilyttäneen elinvoimansa ja
sorminäppäryytensä. Oman kappaleen, "Pirauta minulle", laulu soi myös hänen
luonnollisella äänialueellaan.
Edistyksellisestä MIDI-teknologiastaan arvostetun Studiologicin Numa Organ
kuulosti varsin hyvältä, joskaan ei tietysti aidon Hammond B3:n veroiselta.
Toisaalta Hammond, ja asianmukainen Leslie 122 -laite, pyörivine kaiuttimineen,
olisi yhdessä rumpusetin kanssa anastanut koko yökerhon band standin, ja muu
bändi olisi saanut soittaa yleisön joukossa.
Ynnä tarvittaisiin sata miestä kantamaan tuo mammutti Kallion rapuissa, mutta
ehkä sitä jossain vielä päästään myös Gustavsonilta kuulemaan. Keyboardien ja
digiurkujen yhteissointi oli muhkea. Hyvä kolminaisuus muodostui kitaran ja
kahden kosketinsoittimen yhteydestä – tosin sitä olisi varaa vielä hioa
huippukuntoon; nyt se oli hyvä, muttei vielä aivan esimerkillinen.
|
|
|
Bluesbrokersin basisti joutui liikkumisessa turvautumaan kyynärsauvoihin, mutta
veti puolikuntoisenakin täsmällisesti ja tarkasti. Rumpali löi todella kulkevaa ja
tarkkaa, silti irtonaista svengiä, nyanssit huomioiden. Kuunneltu on Aynsley
Dunbaria ja Jon Hisemania, Mayallin luottomiehiä 60-luvulta, ja opiksi otettu;
pelkkä timen ylläpito ei riitä hyvälle rumpalille.
”Nature's Disappearing”, Mayallin ”USA Union” -albumilta, oli vakavaa muusikon
pohdintaa luonnontilasta – lähes 40 vuotta ennen kuin teemasta tuli poliittinen
ismi. Edelleenkin toimet asian hyväksi ovat vähäisiä, mutta bluesissa ilmiö on
tiedostettu jo varhain. Gustavsonkin soitti biisiä jo Jämsession-festarilla
Jämsässä 2003 – hienoa, että se on ohjelmassa yhä.
”Pretty Woman” uutena sovituksena – muun muassa a cappella -laulu pelkkien
rumpujen säestyksellä – toimi verrattomasti. ”Driving Sideways”, Freddie King -
spesiaali, kulki hurjasti, pienestä sekavuudesta huolimatta.
Creamin ”Disraeli Gears” -albumilta poimittu ”Tales of Brave Ulysses” toimi
absurdissa ja psykedeelisessä maailmassaan hiukan huonommin. Biisi vaikutti
vielä hiukan keskeneräiseltä tähän bändikonseptiin, mutta urkusoolo lopussa
nosti tulkinnan tasoa. Lauluhan on ”White Roomin” edeltäjä ja sisältää jo idullaan
Jack Bruce -riffin, mutta nyt oltiin jotenkin sivuraiteella.
“A Day in the Life” on The Beatles -albumin “Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club
Band” (1967) viimeinen kappale. Se meni instrumentaalisessa katsannossaan
vielä enemmän ohi illan teemasta ja samaan kategoriaan kuin ”Disraeli Gears”.
Kokeellinen pop-osasto ei vaan oikein toimi näissä kuvioissa; onhan Jeff Beck
tosin tehnyt Beatles-biisistä upean instrumentaaliversion, mutta se vaatisi
toisenlaisen toimintaympäristön.
|
|
|
Vierailu sumuisen Lontoon psykedeelisille klubeille tuntui hiukan kaukaa haetulta.
Pete Brownin surrealistiset runokuvat (Tales of Brave Ulysses) vielä taipuvat
nykyajassa heikosti. Ikonisten brittibluesbändien tunnetuksi tekemässä
ohjelmistossa olisi tutkittavaa yllin kyllin; vältettäisiin Michael Mannin filmin fiilis
(Collateral – väärä aika, väärä paikka).
Miksausongelmat vaivasivat settiä koko alkusetin ajan; jotakin ei kuule ollenkaan
ja joku taas ampui yli. Matala sali tietysti on haasteellinen miksattava.
Stemmalaulua soisi kehitettävän, koska bändin kosketinsoittajat ovat kumpikin
erinomaisia vokalisteja.
Ilkka Rantamäki on kuitenkin ammattimies sormenpäitään myöten ja bluesin
seniori – nautinnollinen iltahan siitä muotoutui. Ja nostalgiaa aina tarvitaan.
Hänellä oli Rauma Bluesiin debyyttikeikka. Maestro kertoi työstävänsä nyt Jon
Hisemanin ”Tempest”-ohjelmistoa, joten jäädäänpä odottamaan.
ANTTI SUVANTO
|
|
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2019
.
|
|
