REMU-SPESIAALI
|
| |
|
|
Remu ja Last Call: Rokkiveteraanin iltahuuto
Remu Aaltonen veti viimeisen keikkansa Helsingissä.
Pitkää uraa juhlistaa myös vallaton konserttitaltiointi ”Live at Tullikamari”.
|
|
|
Kuva: Marko Aho
|
6.2.2018 Kuvagalleria
Äskettäin 70 vuotta täyttänyt Remu Aaltonen on aina mennyt oman mielensä
mukaan ja omia polkujaan. Se ei ole ollut helppo tie, mutta menestyksekäs
kylläkin.
Köyhistä oloista lähtenyt ja kurkkupurkeilla rumpalin uransa aloittanut
nuorukainen ei ole luovuttajatyyppiä. Harvinaisen vahva usko omaan itseen ja
väsymätön puurtaminen kantoivat hedelmää. Remu kohosi Hurriganesia
rumpujakkaralta luotsaten Suomen ykkösrokkariksi. Pitkän matkan varrelle on
mahtunut monenlaista kommellusta, kohellustakin ja säätöä – myös jokusia
rötöksiä rangaistuksineen.
Siinä missä Cisse Häkkisen ja Albert Järvisen kohtaloksi koituivat reilut
parikymmentä vuotta sitten pitkälti kemialliset syyt, Remun vauhtia on hidastanut
fysiikka. Vierineiden vuosien ja erinäisten kolhujen seurauksena jalka ei enää
nouse yhtä ketterästi kuin nuorempana. Kannutkaan eivät tottele komentoa kuin
ennen muinoin. Remu päättikin vetäytyä ansaitulle eläkkeelle keikkailusta
täytettyään 70 vuotta. Hän päätti tehdä sen isosti, Helsingin jäähallissa rokaten.
Pirskeisiin kutsuttiin edustava joukko vierailijoita.
Kovinkaan montaa tyhjää penkkiä ei jäähallissa näkynyt, kun Mikko Rintasen
jylhä urkuintro avasi vihoviimeisen Remu & Hurriganes -keikan. Esirippu väistyi,
lieskat löivät ja ”Roadrunner” pärähti soimaan.
Laulu on aina ollut Remulle vain yksi instrumentti muiden joukossa. Nytkään eivät
räppiä lähennelleet lyriikat noudatelleet orjallisesti Bo Diddleyn sanoja tai edes
Hurriganesin levyversiota. Jo Remu Plays Hurriganesissa mukana ollut
kitaraässä Tatu Mannberg soitti heti startissa kolmantena kitaristina, joten
tulivoimaa oli rutkasti. Lisääkin oli luvassa. "It Ain´t What You Do" ja Hurriganesin
debyytiltä mukaan poimittu, harvemmin kuultu helmi "Well, Ooh" seurasivat.
Nykyisessä ryhmässä jokainen soittaja on tehtäviensä tasalla. Arska Rautajoen
vastuualueena on seurata Remun ajo-ohjeita ja viedä niiden pohjalta hommaa
eteenpäin. Hyvin hän matkanjohtajaa myötäilee, mutta välillä saattaa joku mutka
mennä suoraksi. Näissä tapauksissa palaute seuraa välittömästi. "Mitä vittua"-
huudahdus kajahti illan päätöspotpurissakin, kun "Rokkikone" Rautajoki ei
huomannut pysäyttää Hurriganesia levähdyspaikalle fiilistelemään.
Jaska Ylä-Raution basso kulkee tiukasti yhtä matkaa rumpujen kanssa.
Nuorempi Rautajoki Antti ja Nipa Niilola hoitavat kitaravastuun. Soolot lähtevät
sen mukaan, mitä kapteeni käskee ja päällikkö määrää. Rautajoki heittäytyy
poikkeuksetta rokin vietäväksi nuoren miehen riemulla. Hän saattaa lyhyenkin
soolon aikana soittaa itsensä jopa selälleen. Niilola eläytyy toimeensa hillitymmän
viilipyttymäisesti ja antaa kitaran rokata puolestaan. Peijakkaan hyvin se
rokkaakin.
Vanhat veijarit ja kruununperillinen
Remu ei kannujensa takaa isommalti spiikkaillut, mitä nyt satunnaisia ohjeita ja
kommentteja huudahteli. Tilaisuuden seremoniamestarina hääräili Batmanista
tutun Jokerin oloiseen kostyymiin tälläytynyt Mato Valtonen. Hän esitteli
vierailijat ja laulaa luikautti itsekin muutaman kipaleen.
Ile Kallio kitaroi napakalla otteella ja näytti viihtyvän roolissaan. Ilen
valtakauden helmistä kuultiin heti kärkeen "Crazy Days" ja "Hot Wheels". Näistä
viimeksi mainittu oli yksi illan kärkivetoja. Remu lauloi sen kimpassa Dimitri
Keiskin kanssa. Illan aikana kuultiin muutamakin kappale, joissa Remun ja
vierailijan tuplalaulu ei oikein natsannut kohdilleen, mutta tässä osui. Remun
kruununperijäksi nimittämä Keiski osoittautui osaavaksi solistiksi ja hyväksi
esiintyjäksi. Näyttöjen perusteella on perintösaappaiden täyttämiseksi kuitenkin
vielä tehtävä työtä.
|
Hurriganes pikakelauksella
Hurriganesin legendaarisimmassa kokoonpanossa soittivat Remun lisäksi basisti Cisse
Häkkinen ja kitaristi Albert Järvinen. Sen huippuaika ajoittui seitsemänkymmentäluvun
alkupuoliskolle. Suosion ollessa hurjimmillaan Järvinen lähti vuosikymmenen puolivälissä
omille teilleen. Bändissä ennen häntä kitaroinut Ile Kallio astui remmiin. Muutamaa vuotta
myöhemmin kuvio kiepsahti toisinpäin. Kallio lähti, ja Järvinen palasi. Vauhti oli edelleen kovaa
– muutenkin kuin soitannollisesti. Varsin pian kävi selväksi, että Remun ”laitahyökkääjät” yhä
harvemmin käyvät selviksi. He heittäytyivät täysipainoisesti rock and rollin vietäväksi. Remun
luonnehdinnan mukaan kahdeksankymmentälukuisella Ruotsin-kiertueellakin Järvinen ja
Häkkinen ”tankkasivat enemmän kuin oli ajoa”.
Vuonna 1981 Albert Järvisen tuli aika siirtyä syrjään. Pariksi vuodeksi Hurriganesiin liittyi Janne
Louhivuori, jota seurasi taas Kallio. Vielä viimeisessä rypistyksessä vuosikymmenen
loppupuolella ehtivät sekä Järvinen että Louhivuori toimia kitaristinvirassa ennen kuin bändi
tuli tiensä päähän. Yhdeksänkymmentäluvun alkumetreillä myös Häkkisen ja Järvisen elämät
tulivat tiensä päähän – aivan liian varhain.
Sittemmin Remu on kierrättänyt Hurriganesin ideaa useammallakin sapluunalla. Kovan
luokan fanit ovat joka kerta muistaneet haikailla alkuperäisen ryhmän perään. Haukkumisten
saattelemana Remu on kuitenkin pitänyt itsepintaisesti karavaanin liikkeessä. Suosiotakin on
piisannut. Yhdeksänkymmentäluku toi mukanaan projektin nimeltä Remu Plays Hurriganes,
sekä osin samalta pohjalta tehdyn pitkäsoiton ”In the Spirit Of Hurriganes”. Vuosikymmenen
loppupuolella bändin nimeksi yksinkertaistui Remu & Hurriganes. Siitä lähtien homma jatkui
vaihtelevan säännöllisesti aina Last Call -keikkaan asti.
Vuonna 2004 ilmestyi Remun soololevy ”Sticks and Stones”. Sillä hän versioi kovasti
tutunkuuloisia, mutta uudelleen nimettyjä kappaleita koneistettujen pohjien päälle. Tämän
vuosituhannen Hurriganes-variaatioissa ehtivät bassoa soittaa muiden muassa Harri
Merilahti ja Mikko Löytty. Kitaristeina on nähty sellaisia soittoniekkoja kuin Rocka Merilahti,
Jukka Orma ja Juho Pitkänen. Bändin viimeisin muoto löytyi vuonna 2013. Tuolloin Remun ja
vuodesta 2006 hänen kanssaan kitaroineen Nipa Niilolan (Hurriganesin pitkäaikaisin kitaristi
siis) seuraksi liittyivät rumpali Arska Rautajoki, kitaristi Antti Rautajoki ja basisti Jaska Ylä-
Rautio.
|
Royalsista ja Wigwamista tuttu Mikko Rintanen oli koko illan bändin
vahvistuksena. Koskettimet toivat muhevaa lisäpotkua, vaikka turhan usein
hukkuivatkin kitaroiden alle. Rintasen toimesta tarjottiin kunnianosoitukset myös
kaatuneille hurrigaaneille. Cisse Häkkiselle omistettiin hänen laulamansa "Honey,
I'm Leaving". Albert Järviselle Rintanen kitaroi komean instrumentaalin "Just For
You".
Yleensä Hurriganesin kitaristeja luetellessa keskitytään vertailemaan vain
Albertin ja Ilen soittoa. Janne Louhivuori tulee helposti sivuutetuksi, vaikka ei
hänenkään panoksensa aivan vähäinen ollut. Louhivuoren astuessa
kahdeksankymmentäluvulla remmiin meno oli hurjaa. Tilanne oli samankaltainen
kuin Atlantin ylittävällä lennolla tiedusteltaisiin kuulutuksella, että onko
matkustajissa ketään lentotaitoista. Louhivuorella oli aiempaa kokemusta
monenlaisistakin konetyypeistä, ja hän sai kuin saikin tuotua koneen ehjänä
maahan. Ei ollut hänen syynsä, että kerosiini alkoi olla jo auttamattomasti
vähissä. Sittemmin Louhivuori on osoittanut monipuolisuutensa, tyylitajunsa ja
taituruutensa useampaan kertaan. Ei makoisaa kitarismia tarjoillut soittoniekka
nytkään pettänyt.
|
Yhteistyössä
Dalindeo, Tampere-talo 24.2. Wentus Blues Band: "Throwback"
Ismo Haavisto: "The Blues Has Chosen Me"
Ninni & Mika: "All Them Pretty Things" Sleepwellers: "Let It Happen"
.
|
Pave Maijanen toimi Hurriganesin levyillä tuottajana, kosketinsoittajana ja
taustalaulajana. Viimeisellä keikalla hän vieraili kosketinkioskin takana ja
kitaristina. Yksi illan kohokohdista koettiin, kun Maijasen yhdessä Dave
Lindholmin ja Affe Forsmanin kanssa muodostama Rock 'n' Roll Band käväisi
esittämässä klassikkohittinsä ”I'm Gonna Roll”. Se nousee perinteisesti ”Get
Onin” rinnalle joka kerta, kun legendaarisia suomirockin helmiä listataan.
Herra X ja Tarhapöllö
Brittiläinen Richard Stanley on ehtinyt urallaan vaikka mitä. Hurriganes-töiden
ohella hän lienee parhaiten tunnettu Teddy & Tigersin ja Freddie Falconin
kaltaisille aikalaisille kirjoittamistaan lyriikoista. Käänsipä Stanley muutaman Eppu
Normaalin piisinkin englanniksi, kun Poko Rekords suunnitteli aikoinaan bändin
maailmanvalloitusta. Stanley on tietysti myös ”Roadrunnerin” mystinen Mister X.
Oli mukava kuulla Stanleyn esittävän nimikkokappaleensa, joka kaikessa
yksinkertaisuudessaan ja överiksi ampuvassa machoilussaan on napakymppi.
|
Ganesilla blues mukana alusta asti
Hurriganesin blues-vaikutteet tulivat selviksi heti ensimmäisellä pitkäsoitolla (Rock and Roll All
Night Long, 1973). Valikoituihan sille muun muassa Freddie Kingin kuolematon instrumentaali
"Hideaway".
Levy-yhtiölegenda Atte Blom vahvisti "Live in Hamina 1973" -levyn kansiteksteissä, että
Ganesin "musiikissa painottuivat vahvasti rockmusiikin afroamerikkalaiset juuret" ja että
"Järvinen toi rock 'n' rolliin juuri sopivan annoksen bluesin perinnettä".
Joskus sanotaan, että Hurriganes tarttui bluesiin ja rockiin progressiivisella otteella luoden
siten Suomen mittakaavassa ainutlaatuisen musiikki-ilmiön. Näitä katujätkiä ajatellen
luonnehdinta on yliampuva. Varsinkaan Remu Aaltonen ja Cisse Häkkinen eivät olleet
virtuoosimuusikoita. Heidän suoraviivainen ja ennen kaikkea aina 100 prosenttia tiskiin iskenyt
asenteensa loi kivijalan, jonka päällä näppärien kitaristien, Ile Kallion ja Albert Järvisen, oli
hyvä toimia. Turhia ei murehdittu tai pohdiskeltu, vaan pisteltiin täysillä menemään ja kulmat
suoriksi.
Hamina-livellä kuullaan useita blues- ja rock-klassikoita varhaisen Hurriganesin esittäminä.
Blues-osastolta löytyvät "Hideaway" sekä myöhemmin yhdeksi yhtyeen tunnetuimmista
biiseistä osoittautunut "Roadrunner" – säveltäjänä muuan kitaristi Mississippin McCombista,
Bo Diddley. Hyvin ovat esillä myös Little Richardin (Keep on Knocking, Lucille) ja Chuck
Berryn (Little Queenie, Sweet Little Sixteen) teokset.
PASI TUOMINEN
Lue lisää: Bluesin ottopojat
|
Michael Monroen, jolle Remu on antanut lempinimen "Tarhapölllö", kontolle oli
sysätty vaativa ankkuriosuus. Hänen esiintymisensä toikin keikalle hyvän
loppukirin. Monroe oli sikälikin mies paikallaan, että Hanoi Rocks oli aikoinaan
"nuoremman polven hurriganes”. Sen vaikutus näkyy edelleen vahvana USA:ta
myöten. Monroen osuudesta "I Will Stay" jäi vielä vaisuksi, lähinnä yhteislauluksi,
mutta sitten mentiin. ”Phone Rang” ja ”Oowee-Oohla” lähtivät kovaan laukkaan.
Monroen esiintymisestä paistoi läpi vankka kokemus areenatason keikoista. Hän
tietää, että isossa tilassa toimivat isot liikkeet. Niitä saatiin. Väkkäränä
vemmeltänyt solisti ei juuri paikallaan viihtynyt. Saksofoni ja huuliharppu
tottelivat häntä hyvin tuloksin.
Remu & Hurriganes julkaisi vuonna 2016 levyn ”Electric Play”. Yleisimmin kuullut
kommentit siitä taitavat olla, ettei alkuperäisen Ganesin tasolle nousta, ja
nimiraita lainailee The Who -bändiä. Levy on kuitenkin oivallinen ja rokkaava
kokonaisuus. Juhlakeikalla Monroen ja Remun duetto ”Catch Me” kulkikin
komeasti. Sen tiimoilta koettiin myös eräs konsertin niin sanotuista wtf-
momenteista. Lavan taustalla oli iso näyttöruutu, johon heijastettiin kappaleisiin
liittyvää kuvitusta. ”Catch Me” taustoitettiin virallisella videollaan ja näin ollen
takaseinustalla nähtiin yhtäkkiä jäähallin korkuinen Lauri Tähkän virnistys. Hän
kun pistäytyy videolla.
Loppua kohden sakkia kokoontui lavalle, ja kierrokset nousivat. ”Slippin' And
Slidin”, ”Tiger” ja ”Say Mama” nostattivat fiilistä. ”Get On” paketoi odotetusti
virallisen osuuden. Encorena kuultiin potpuri, johon kuuluivat ”Blue Suede
Shoes”, ”Mean Woman Blues” ja ”Long Tall Sally” sekä biisit ”Shorai Shorai” ja
”Red River Rock”.
Se oli sitten siinä.
Kaiken kaikkiaan Last Call oli viihdyttävä show – näyttävä kokonaisuus
pommeineen ja lieskoineen. Musiikillisesti iltaan mahtui yhtä lailla treenattuja kuin
lonkalta vedettyjä kappaleita. Isossa hallissa suunnittelemattomuus kostautuu
helposti, mutta suvantopaikat jäivät ohimeneviksi. Toisaalta: eihän loppuun
saakka hiottu ja käsikirjoitettu esitys olisi ollut luonteva ratkaisu Remulle. Rokissa
pitää olla vaaran tunnetta ja kuraa. Remu haluaa muuttaa suuntaa tai vauhtia
aina, kun siltä tuntuu. Niin hän myös teki.
Ehkä tärkein seikka keikalla oli se, että lavalla näytti kaikilla olevan hauskaa.
Yleisö saattoi olla paikoittain hieman vaisua ja hitaasti syttyvää, mutta jäähalli
permannolle aseteltuine penkkiriveineen on aina haasteellinen ympäristö
tunnelman kohotukseen. Vasta Monroen kiipeily yleisön sekaan sai bileet
käyntiin. Soundit puuroutuivat välillä harmillisesti; vaan eipä se ole ihme, kun
kitaroitakin oli lavalla joka lähtöön. Siksikin on hyvä juttu, että Hanoi Rocksin
nokkamiehistä mukaan valikoitui nimenomaan Monroe.
Suurella mielenkiinnolla odotamme, minkälaisia ”puhdetöitä” Remu Aaltonen
eläkepäivinään keksii. Tosin kasassa on jo sellainen elämänura, että ihan
ansaitusti voi toki istua vain kiikkustuolissakin – jos malttaa...
MARKO AHO
Kuvagalleria
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2018
.
|
|
