Blues-Finland.com - Richard Townend

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

HAASTATTELU

30.4.2014 Interview in English

Haastattelussa Richard Townend
Jos kukaan ei tee uusia kappaleita, vanhat kulutetaan puhki. Tätä mieltä on
brittiläinen Richard Townend. Essexin musiikki-ilmiö rupatteli hetken Blues-
Finland.comin kanssa.

Kirjoitushetkellä British Blues Awards -ehdokkaat on julkistettu, ja äänestäminen
on alkamaisillaan. Yksi Kevin Thorpe Songwriter -kategorian ehdokkaista on
Richard Townend Essexistä. Vuosina 2012–2013 hän oli kolmesti ehdolla
parhaan kappaleen kategoriassa. Richard on siis kerännyt peräti neljä
ehdokkuutta kolmessa vuodessa – eikä unohtaa sovi Jason Elliot Show'lta
tullutta "vuoden biisintekijä" -kunniaa.

Townend, Leeds College of Musicista valmistunut kaveri, on soittanut kitaraa
ammattimaisesti vuodesta 1986. Hän jätti musiikin sikseen vuosituhannen
vaihteessa, kun "kaikki ilo kuivui kokoon". Paluu seurasi kuitenkin kymmenisen
vuotta myöhemmin. Ja millä tavalla: hän levytti ja rundasi niin soolona kuin
Mighty BossCats -yhtyeen kera ja julkaisi huikeat kuusi levyä parissa vuodessa.
Biisit herättivät vertauksia Chris Reaan, Mark Knopfleriin ja J.J. Caleen.

Blues-Finland.com (Andres Roots): Taidat olla yksi harvoista blues-piirien
muusikoista, joilla on kitara- ja sävellystutkinto. Oletko koskaan uneksinut,
että sinusta tulisi jotain Al Di Meolan tai Andrew Lloyd Webberin kaltaista?

Richard Townend: Nautin todella säveltämisestä. Toisaalta olen intohimoinen
soittaja, ja se puoli nousikin kärkeen. Minun verkostossani oli parempia
muusikoita kuin julkaisijoita tai elokuvatuottajia. Muiden leipiin soittaminen
teattereissa, show-yhteyksissä, radiossa ja tv:ssä toi minulle leivän, mutta omiin
projekteihin ei jäänyt aikaa. Al Di Meola ja kumppanit ovat juttu sinänsä,
huippulahjakkaita ja tuhatprosenttisen omistautuneita työlleen. Olen hyvä joka
paikan höylänä, mutta en ole mikään nero. En ole elätellyt unelmia nimekkään
kitaristin maineesta.

Onko bändin vetäminen "ylikoulutettuna" tavallista vaikeampaa vai
helpompaa?

Riippuu bändistä. Muusikoita on kahdenlaisia. Toiset ovat kouluttamattomia,
mutta imevät vaikutteita, toiset koulutettuja muusikoita. Vähän kuin
kahdenrotuisia eläimiä, jotka tykkäävät kiistellä sointujen nimistä. Esimerkiksi
harmonioiden toteuttaminen on helpompaa, jos tuntee teorian. Toisaalta fiiliksen
luomiseen ei teorioita ole. Mutta on tietty työkalulaatikko hyvä olemassa. Ja se
bändin vetäminen... se vaatii psykologian tutkintoa, maisterinpapereita
diplomatiassa, valmennuksen professuurin ja kirjanpitäjän pätevyyden –
sosiaaliset taidot menevät tutkintojen edelle.

Mikä sai sinut ensimmäisen kerran kiinnostumaan musiikista?

Isäni oli muusikko, erittäin lahjakas pianisti. Vaikka hänellä ei ollut kunnianhimoa
tai edes mahdollisuuksia käyttää lahjaansa, hän nautti musiikista. Nyt tuntuu
uskomattomalta, että työväenluokkainen ikkunanpesijä tuli ruokatunnilla kotiin
soittamaan Chopinin preludeja tai äärimmäisen vaikeita Liszt-sävellyksiä ja meni
sitten takaisin pesemään ikkunoita. Eikä kukaan tiennyt, mikä lahjakkuus niihin
isoihin työmiehen kouriin kätkeytyi. Silloin kaikki tuntui ihan tavalliselta,
olisimmepa osanneet arvostaa sitä enemmän...

Sitten löysin kitaran: Jimi Hendrix, Brian May, Clapton, Jimmy Page ja Blackmore.
Tykkäsin heistä todella paljon. Niihin aikoihin ajattelin, että biisit tehdään vain
kitarasooloja varten!
.

Muuttiko Leeds College of Music katsantokantaasi?

Todellakin. Itseluottamus kärsi, kun koulussa oli niin fantastisia muusikoita.
Tajusin, etten ollutkaan niin hyvä – minun piti treenata. Kesyynnyin soittajana
varsin paljon ja aloin kuunnella leppeämpiä soittajia kuten Larry Carltonia ja Lee
Ritenouria. Olin jazz-kurssilla, joten soittamaani raskaahkoa rockia ei katsottu
kovin hyvällä. Yritin päästä paikalliseen rock-bändiin, mutta heidän mielestään
soittamiseni oli liian jazzia. Kyseinen bändi soitti kovilla volyymeilla ja treenasi,
ironista kyllä, kuurojen liiton tiloissa! Nyt vuosien kovan soittamisen jälkeen
pääsisin varmasti itse jäseneksi kuurojen liittoon.

Keiltä olet saanut eniten vaikutteita?

Aloitin kuuntelemalla bluesin suuria: Hendrixiä, Claptonia, Pagea, Beckiä,
Kossoffia ja Blackmorea. Hieman myöhemmin Brian Mayta, joka oli melodisempi ja
vähän erilainen. Iän myötä soitin aina vaan hitaammin, koska keskityin enemmän
fiilikseen ja taukoihin, en niinkään tekniseen ja nopeaan riffittelyyn. Mark Knopfler
on kyllä yksi suosikkiartisteistani. Hieno kitaristi ja biisintekijä. Mitä laulamiseen
tulee, pidän kenestä tahansa hyvästä laulajasta ja hyvästä kappaleesta.
Laulaminen on minulle suhteellisen uutta, ja teen sen eteen kovasti töitä. En ole
luontainen laulaja, mutta olen löytänyt äänialani – se olikin suurin este... ääniala
on Chris Rean ja Knopflerin kaltainen, ja minua onkin heihin vertailtu. Minulle
toimivat kaikki kappaleet, jotka herättävät tunteita ja joissa on fiilistä ja tarinaa.

Missä roolissa näet itsesi ennen kaikkea – kitaristina, biisintekijänä,
laulajana?

Oikeastaan pakettina, olen yleismies jantunen. Osaan homman kaikilla kolmella
alueella, mutta biisintekijänä olen saanut itselleni nimeä. Se onkin ehkä tärkein.
Jos kukaan ei tee uusia biisejä, vanhat kulutetaan puhki. Näin ei ole toki aina
ollut: aiemmin olin ennen kaikkea kitaristi. Sijoituin kolmanneksi kansallisessa
rock-kisassa bändini kanssa, kun oli 19-vuotias. Ian Gillan oli yksi tuomareista.
Hän laukoi kohteliaisuuksia, ja yritinkin päästä koesoittoon hänen bändiinsä, kun
kitaristi lähti kesken kiertueen. He olivat kuitenkin jo kiinnittäneet Jannick Gersin.
Ian soitti silti minulle selittääkseen ja antaakseen rohkaisua. Se oli ihan loistava
juttu.

Levytät ja keikkailet sekä soolona että bändin kanssa. Suositko jompaa
kumpaa tyyliä?

Isolla festarilavalla suosin ilman muuta bändiä ja intiimissä klubiympäristössä
sooloa. Minulla ei tosin ole varaa valita. Taloudelliset seikat määräävät, missä
soitan ja kenen kanssa. Bändissä saa enemmän ulkoisia inspiraatioita, ja
joukkuehenki on kaikki kaikessa. Bändillä tehdään show'ta, soolona taas ollaan
tunnustuksellisempia. Tykkään tehdä molempia tasapuolisesti.

Olet yksi bluesin, rockin ja folkin harvoista kitaristeista, jotka käyttävät
livenä luuppeja ja kitararaitoja. Miten päädyit ratkaisuun? Oliko helppoa
ryhtyä omaksi taustabändikseen?

Luuppipedaalin ostin biisintekoa varten, se on todella hyvä työkalu. Livenä aloin
käyttää sitä levyjen promoamiseen. Otin CD:ltä kitara- ja lauluraidat pois, latasin
loput luuppipedaaliin ja soitin mukana. Halusin yleisön tietävän, mitä myytävä CD
soundillisesti sisälsi.

Livenä aloitan myös puhtaalta pöydältä tekemällä rytmikitaran samalla kun
soitan, sitten lisään bassoraidan (akustinen kitara bassopedaalilla), sitten ehkä
slide-raidan, sitten taustalaulun. Silloin on jotain, jonka pohjalla sooloilla. Samalla
yleisön on jännä nähdä, miten kappaleet rakentuvat.

Soitan yhtä "Boiling Pot" -albumin a cappella -kappaletta ja muodostan
kokonaisen gospel-kuoron lauluraitoja kerrostamalla. Se otetaan yleensä hyvin
vastaan. Täytyy vaan olla varuillaan, että luuppi alkaa oikealla hetkellä. Muuten
tulee 12 tahdin grooven sijaan 12 tahtia ja risat, kuulostaa siltä kuin levy
hyppäisi aina 12 tahdin välein... Ihan hyvä, että samalla oppii soittamaan
tahdissa, yhdenmukaisella tempolla.

Olet myös yksi harvoista roots-artisteista, jotka korostavat aktiivisesti
musiikkivideoiden tarvetta näin YouTube-aikakaudella. Onko videoiden
tekeminen ollut vain hauska juttu vai viisas bisnesstrategia?

Olen tehnyt YouTube-kanavalleni 50 videota, se on yksi tapa promota biisejä.
Visuaaliset esitykset auttavat. Monet eivät tätä tapaa käytä, joten sillä erottuu.
Siitä tulee toimintaan ammattimaisuuttakin; mieluummin hyvin tuotettu video kuin
jonkun katsojan keikalla kamerakännykällä kuvaama suttu. Jos menen jonkun
bändin nettisivuille ja huomaan, että heidän ainoat videonsa ovat huonolaatuisia
kännykkäpätkiä, minusta tuntuu, etteivät he välitä tuotannostaan. Mielestäni
pitää olla ylpeä siitä, miltä työ näyttää. Videot ovat tosiaan auttaneet saamaan
keikkoja, ja profiilikin on noussut.

Onko musiikkiskene muuttunut paljon sitten 80-luvun – ja missä uskot, että
kymmenen vuoden kuluttua ollaan?

Ilmaisten downloadien myötä musiikista on tullut kertakäyttötavaraa. Surullista.
Jotkut sanoivat minulle Facebookissa, ettei ole varaa 69 pencen downloadiin,
joten he ottavat musiikin ilmaisilta saiteilta... silti heillä on varaa laittaa 3 puntaa
kupilliseen ketjukahvilassa. Tuota logiikkaa en käsitä. Jos tykkää artistista, miksei
tukisi häntä ja tekisi kahvit itse!

Nykyisin on aiempaa helpompaa äänittää musiikkia ja promota sitä itse
YouTubessa ja nettisivuilla; äänityslaitteet ovat halvempia, joten itse
kustantamisesta on tullut artisteille arkipäivää. Netin avulla olen myynyt CD:eitä
moniin maihin. Sellaisesta olisi voinut 80-luvulla vain uneksia. Keikkoja ei silti ole
paljon, ja pääsystä keikkapaikoille käy kova kilpailu. Ei mitään hajua, missä 10
vuoden kuluttua ollaan. Ehkä oikea musiikki nousee uudestaan, X-Factorista
ponnistaneiden tähtien sijaan? Punk oli oma vallankumouksensa – ehkä
tarvitsemme uuden vastaavan... sen joka tapauksessa tiedän, että kymmenessä
vuodessa olen lihavampi ja kuurompi. Kaljumpi en voi olla, on sekin joku lohtu.

ANDRES ROOTS

Linkit: Richard Townendin verkkosivut ja YouTube-kanava

Interview in English

.

Jaa juttu profiilissasi: |