Blues-Finland.com - Rick Estrin And The Nightcats: One Wrong Turn

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

LEVYARVIO

22.1.2013
Väärä käännös oikeaan
suuntaan
Rick Estrin And The Nightcats julkaisi viime
vuonna toisen pitkäsoittonsa ”One Wrong
Turn”. Vallaton ja svengaava meininki on
Nightcatseilla edelleen tallella, vaikka Little
Charlien ajoista bändin yleisilme onkin
melkoisesti muuttunut.

Innostuin jo vuosia sitten Little Charlie And
The Nightcatsista. Se oli riemastuttava
tuttavuus; mainio, letkeästi svengaava
bluesbändi. Laulaja-harpisti Rick Estrinin
showmiesmäisen velmu tyyli – niin laulussa

kuin olemuksessaan muutenkin – yhdistyi Charlie Batyn huikeaan kitarointiin.
Baty ammensi soittoonsa runsaasti vaikutteita Charlie Christianin kaltaisilta
esikuvilta ja erottui 80-luvun lopulla aikalaisistaan melko tavalla. Kun muistetaan,
että Estrin on myös luunkova huuliharpisti, on helppo ymmärtää, että bändi oli
kahden miehen show. Komppiryhmä ei juurikaan lopputuloksessa personoitunut.
Jokuseen kertaan takarivin miehistö on tainnut matkan varrella vaihtuakin.

Vuonna 2008 Estrin joutui tiukan paikan eteen. Baty päätti heittäytyä
eläkeputkeen ja jättäytyä sivuun aktiivisesta bänditoiminnasta. Estrin järjesti
basisti Lorenzo Farrellin ja rumpali J. Hansenin kanssa pikapalaverin. Bändi
päätti jatkaa. Alkoi uuden kitaristin etsintä, jonka tuloksena Batyn saappaisiin
astui norjalaissyntyinen Chris ”Kid” Andersen.

Jälkeenpäin Estrin kertoi, että ainoa keino pitää bändi toiminnassa oli löytää joku
vielä hullumpi soittaja Batyn tilalle. Hän onnistui siinä. Jos kitaristien välistä
vertailua halutaan suorittaa – ja voisiko siltä muka välttyä – niin Andersenin
soitosta paistaa läpi laajemmalta kentältä tuleva vaikutteiden kirjo. Siinä missä
Baty on leimallisesti jazzahtava blueskitaristi, pistäytyy edeltäjänsä
mukavuusalueella vipeltävien jazzkuvioiden parissa toki Andersenkin. Samalla hän
osoittaa olevansa monen muunkin musiikkityylin parissa kotonaan.

Kovat odotukset

Nykyisen kokoonpanon debyytti "Twisted" (2009, Alligator Records) sai kehuvia
arvioita. Niiden ohella myös ennakkoon julkaistu single "(I Met Her On The) Blues
Cruise" nosti odotuksiani uuden levyn suhteen. Se nimittäin tarjosi juuri
oikeanlaisen rentoa, pakottomasti rokkaavaa Nightcats-meininkiä. Laulun
tarinakin on Estrinille luonteenomaiseen tyyliin hurtti ja humoristinen.

Tartuin ”One Wrong Turniin” luottavaisin mielin, enkä joutunut pettymään. Kolmen
ensimmäisen raidan jälkeen saatoin todeta levyn vastanneen ennakko-odotuksia.
Se ei tarjonnut mullistavia yllätyksiä, vaan kuulosti hyvin pitkälti tutulta. Pitää
muistaa, että tässä tapauksessa tuttuus on hyvä asia. Totta kai bändin sointi on
kitaristin vaihtumisen myötä muuttunut melkoisesti, ja pari isompaa tyylillistäkin
irtiottoa levyltä löytyy. Estrinin panos on kuitenkin siinä määrin vahva, että
lopputulos kuulostaa edelleen Nightcatsilta.

Monipuolisen juurevaa

Römäkkä, melkoisen aktiiviselle häntäheikille omistettu "D.O.G." polkaisee levyn
käyntiin. Intron muheva huuliharppu tuo mieleen Rod Piazzan, mutta viimeistään
laulun alkaessa solistin tunnistaa kyllä Estriniksi. Notkeasti rokkaava laulu on
helposti pipodiskon soittolistalle päätyvää lajityyppiä. Se jää kerrasta päähän
soimaan. Viidakkokompilla sähäkämmin poukkoileva "Lucky You" nostaa sen
jälkeen pulssia ja pistää homman rullaamaan toden teolla. Tämän levyn vietäväksi
kelpaa toden totta heittäytyä.

Yli viisiminuuttinen svengaava shuffle "Callin' All Fools" tarjoaa aimo annoksen
maukasta sooloilua. Kautta koko levyn hyvässä iskussa olevat Estrin ja Andersen
tekevät tässäkin harppuineen ja kitaroineen kelpoisaa jälkeä. Heidän lisäkseen
soolotalkoissa kantaa kortensa kekoon urkujen taakse astunut Farrell. Samaiset
sormiot värittävät meininkiä muutenkin pitkin levyä ja nousevat jopa päärooliin,
kun Farrellin itsensä säveltämä instrumentaali "Zonin'" lähtee soimaan. Sen
kitarasoolossa Andersen väläyttää ilmaisunsa jazzimpaa puolta ja käväisee
pikaisesti 'Charlien tontillakin'.

Kauimmaksi perinteisestä Nightcatsista harppaa levyn tuottajanakin toimineen
Andersenin säveltämä päätösinstrumentaali ”The Legend Of Taco Cobbler”.
Melkein seitsenminuuttisen eeppisen teoksen aikana surffaillaan kovaa kyytiä
spagettiwesternien maisemissa. The Ventures kuuluu varmasti teoksen
innoittajiin. Epäilen Andersenin diganneen Laika And The Cosmonautsistakin –
siinä määrin laikamaiseen sävelmaailmaan hän kuulijansa vie seikkailemaan.
Näissä kahdessa instrumentaalissa ei orkesterinjohtaja Estriniä kuulla laisinkaan.
Ne on toteutettu pelkästään Nightcatsien ja hyvin valittujen vierailijoiden voimin. ”
Zonin'”-kappaleen urkujatsailuun sopivat saksofonit pistäytyy puhaltamassa Blues
Music Award -voittaja, tuota pikaa Suomen-kiertueelle saapuva Terry Hanck.
Andersenin lännenseikkailuun spagettiwesternmäiset harppuvongautukset
puhaltaa Aki Kumar.

Ryhmätyötä

Pelkästään levyn kansia lueskelemalla huomaa, että nykyinen kokoonpano on
aiempaa bändimäisempi ja tasavertaisempi. Koko kvartetti on osallistunut
materiaalin kirjoittamiseenkin. Tosin Estrin on edelleen ryhmän pääasiallinen
piisinikkari. Ja hyvä niin: hänen teksteistään on perinteisesti löytynyt keskivertoa
enemmän oivallusta, ideaa ja huumoria, niin myös tällä kertaa. Hyvinä
esimerkkeinä avausraita ”D.O.G”, hulvaton ”Blues Cruise” ja verevästi funkaava ”
Desperation Perspiration”. Viimeksi mainitun Estrin on kirjoittanut yhteistyössä
Hansenin kanssa.

Rumpalismiehenkin sävelkynä tuntuu olevan hyvässä terässä. Hän on nimittäin
omin päinkin tekaissut levylle yhden piisin, funkahtavan itsenäisyysjulistuksen ”
You Ain't The Boss Of Me”. Hän toimii kappaleella itse myös laulusolistina.

Rick Estrin on uudistanut Nightcatseja onnistuneesti. Soitto soi uusin eväin
komeasti, ja monipuolista piisimateriaaliakin piisaa. Blues on edelleen koko
homman vankkana pohjana. Esimerkiksi Estrinin yksin tulkitsema ”Old News” on
sitä itseänsä karuimmillaan. Hän säestää lauluaan huuliharpulla ja jalkaa
polkemalla. Bluesia on myös levyn nimiraita. ”One Wrong Turn” kuulostaa
vahvassa jamihengessä taltioidulta studioliveltä. Saadaan maukasta kitaran ja
harpun vuoropuheluakin. Tyyliltään vanhaa rhythm and bluesia lähentelevässä
balladissa ”Movin' Slow” kuullaan messevää bluesharputtelua Leslien (tai jonkun
muun vätkyttimen) läpi soitettuna. Hidas ”Broke And Lonesome” tarjoaa
puolestaan Andersenille pitkähkön soolotilan, jonka tyyliniekka täyttää hyvin
tuloksin.

Rick Estrin And The Nightcats ei levyn otsikosta huolimatta ole kääntynyt väärään
suuntaan. Bändi on juuri oikealla tiellä.

MARKO AHO

Rick Estrin And The Nightcats: One Wrong Turn. Alligator Records, 2012

Rick Estrin (huuliharppu, laulu), Chris ”Kid” Andersen (kitara, kosketinsoittimet,
basso, taustalaulu), Lorenzo Farrell (basso, urut, piano), J. Hansen (rummut,
lyömäsoittimet, laulu, taustalaulu)

Doug James (saksofoni), Chris Barnes (trumpetti), Jack Stanford (saksofoni), Terry
Hanck (saksofoni), Tim-Bob Harris (trumpetti), Aki Kumar (cowboy-huuliharppu),
Lisa Leu Andersen (taustalaulu)

Linkit: Rick Estrin, Alligator Records
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |