KONSERTTIARVIO
|
Robert Gordon – rockabillyn hilpeä seremoniamestari
|
|
|
| |
22.4.2019
Pitkän linjan tekijämies keekoili bändeineen Tampere-talossa. Gordonilla
riittää esiintymisintoa edelleen vaikka muille jakaa.
Teksti ja kuvat: Marko Aho
Yhdysvaltalainen Robert Gordon, 72, on seuduilla näillä tunnettu rokkimies.
Vuosien saatossa hänet on nähty Suomessa useaan kertaan. Keikkojen taso on
kuulemani mukaan ollut vaihteleva. Tosinaan on epäilty "dopingilla" olleen
osuutta asiaan. Nyt miehen kerrottiin olevan hyvässä terässä. Niinpä tieni vei
lauantai-illan viettoon Tampere-taloon.
Gordonin ansiot laulajana ja tulkitsijana ovat laajalti tunnustetut. Aiheeseen
vähänkin perehtyneet pystyvät helposti luettelemaan hänen kuolemattomia
versiointejaan. Ainakin "The Way I Walk" ja "Rock Billy Boogie" nousevat helposti
mieleen. Listaa jatkamaan kelpaavat "Fire", "Red Cadillac and a Black Mustache",
"Black Slacks" ja monet muut.
Robert Gordon tuli tunnetuksi myös harvinaisen pätevistä kitaristikavereistaan.
Hänen rinnallaan on nähty soittoniekkoja kuin Danny Gatton, Link Wray ja Chris
Spedding. Tällä, Suomeenkin löytäneellä rundilla kitarointivastuun kantanut
Darrel Higham on mielenkiintoinen hänkin. Ensimmäistä kertaa mies jäi mieleen,
kun törmäsin artistiin nimeltä Imelda May. Higham teki hänen bändissään hyvää
jälkeä. Bändi nousi piristävällä otteellaan rockabillypiirejä laajemmankin yleisön
tietoisuuteen.
Gordonin ja Highamin kanssa kiersi nyt ranskalainen taustabändi. Gordon kutsui
sitä spiikeissään nimellä French Connection. En tiedä, oliko se ’virallinen’ nimi ja
oliko ryhmälle muuta nimeä keksittykään. Aidon showmiehen elkein Gordon äityi
mainostamaan French Connectionia kautta aikain parhaaksi bändikseen. Samaan
hengenvetoon hän myös valitteli, ettei ole varaa pitää näitä soittajia jatkuvasti
palveluksessa.
French Connection piti sisällään kaksi jäsentä torviryyditteistä jump bluesia ja
varhaista rokkia soittavasta The Money Makersista. Digitaalisten tallenteidensa
perusteella vallan oivallinen bändi on se. Pianon ja akustisen kitaran välillä
vaihdellut Damien Daigneau ja rumpali Matthieu Gastaldi osoittautuivat
tekijämiehiksi. Molemmat ovat myös kelpo laulajia. Niin ikään mainio musikantti on
kontra- ja sähköbasson varressa hymyssä suin operoinut Grégoire Oboldouieff.
Häntä normaalioloissa työllistää ainakin jatsahtavaan souliin nojallaan oleva
Rumpus.
Higham soitti Tampere-talossa oman, tunnin kestoisen osuutensa. Väliajan
jälkeen hypättiin Gordonin kyytiin toiseksi tunniksi, vaikka miehen ajokunto ei
välttämättä aivan tieliikennelain toleransseihin mahtuisikaan. Alku meni pitkälti
lämmittelyssä ja varman päälle pelailussa. Ahkerasti hymyilevä ja hommastaan
silmin nähden nauttinut bändi tarjoili kelpo rockabillya. Kokonaisuus jäi tosin
aavistuksen vaisuksi.
Higham kumarsi tärkeimmille esikuvilleen (Eddie Cochran, Carl Perkins, Ricky
Nelson) ja soitti omaakin tuotantoaan. Oivallinen ”Something Else” jäi mieleen,
samoin Imelda Mayn versiona aiemmin tuttu ”Ghost Of Love”. Soitossa ei ollut
moitteen sijaa. Fiilistä sen sijaan alkoi löytyä vasta setin kääntyessä kohden
loppuaan. Painoiko kiertueväsymys, vai eikö bändi kokenut konserttisalimaista
ympäristöä omakseen?
Robert Gordon käppäili hyväntuulisena lavalle bändin jo soittaessa ”The Way I
Walkia”. Se lienee hänen tunnetuin kappaleensa – harvinaisen iskevä se on
myös. Vaikka Link Wrayn vimmaa ei nyt luonnollisestikaan tavoitettu, toimi avaus
hienosti. ”I'm Gonna Be Your Lover Boy Tonight” hölkkäsi kepeämmin ja sai
mausteekseen komeaa kantrikitarointia. Highamin pikkausta sisälsi kiitettävän
annoksen myös ”Little Boy Sad”.
”Someday, Someway” tarjoiltiin läpisoitolle vivahtaneena versiona. Osa
kappaleista oli selkeästi paremmin hanskassa kuin toiset. Ne saivat myös
inspiroituneemman tulkinnan osakseen. Myöskään Bruce Springsteenin
(alkujaan Elviksen laulettavaksi suunnittelemassa) kappaleessa ”Fire” ei
hyödynnetty kappaleen tenhovoimaa kuin osittain. Sekin toki on paljon enemmän
kuin monella muulla kipaleella versiosta riippumatta.
Lavalla hilpeästi keekoillut Gordon esiintyi vapautuneesti. Rentoa fiilistä piisasi.
Hän näyttäytyi enemmänkin yökerhoviihdyttäjänä kuin kiihkeänä rokkistarana.
Kappaleiden väleissä hän innostui jutustelemaan yleisön kanssa – välillä
pidemmältikin. Toivelauluehdotuksia sateli. Niitä pyydettiin, saatiin ja
toteutettiinkin aina, kun ne sattuivat osumaan ohjelmaan. Esimerkiksi ”Red
Cadillac and a Black Moustache” tuli saman tien, kun sitä useammastakin suusta
toivottiin. Samoin kävi ”Firen” kanssa.
|
|
|
Monipuolisen ohjelmiston rokimpaa laitaa edustivat päätöksenä kuullun ja yleisön
pitkin keikkaa huuteleman ”Rock Billy Boogien” ohella ”I’m Coming Home”,
”Driving Wheel” ja ”Race With the Devil”. Erityisesti viimeksi mainitussa huomion
varasti Highamin kitara. Tosin se teki sen solistin suosiollisella avustuksella.
Gordon oli itsekin niin liekeissä, että laittoi kappaleen intron jälkeen poikki ja
pyysi Darrelia soittamaan alukkeen uudelleen. Sama toistui loppusoolon kanssa.
Kappale laskettiin uudelleen käyntiin vielä yhden pikauusintana tulleen
soolosäkeistön ajaksi.
French Connectionin soitto rullasi rennon vaivattomasti. Daigneaun ja Gastaldin
taustalaulut värittivät kokonaisuutta. Erityisesti Willie Nelsonin ”Hello Walls” sai
niistä komean lisän. Jälleen Gordon laittoi kappaleen poikki ensimmäisessä
säkeistössä. Hän pyysi lavamiksaajaa lisäämään pianistin ääntä monitoriinsa,
jotta pääsisi kuulijoiden tavoin nauttimaan siitä. Monitorikaiuttimethan ovat niitä
esiintyjiä kohden suunnattuja kovaäänisiä, jotka yleensä on aseteltu lavan
etureunalle puhaltamaan lattialta yläviistoon. Niitä on perinteisesti käytetty myös
rokkikukkoillessa jalkatelineenä. Poseeraustarkoitusta tärkeämpi rooli on se, että
monitoreiden avulla esiintyjät kuulevat esimerkiksi oman laulunsa tai haluamansa
instrumentit paremmin.
Gordonin monitorit olivat melkoiset. Hänen edessään lattialla oli kaksi normaalia
kulmaa ja niiden lisäksi vielä sivulta puhalsivat toiset samanlaiset ”stereot”
nostettuina jalkojen päähän. Niistä tuli Gordonin oma laulu ilmeisen kovaa, koska
paikoittain se sotki myös yleisölle ohjattua saliääntä. Tällaisissa tapauksissa
nykyaikaiset korvamonitorit olisivat ehkä oivallinen apu, mutta eivätpä ne taitaisi
sopia tyyliin.
|
Yhteistyössä
Hamina Mosna Blues 15. - 18. toukokuuta
Lena & The Slide Brothers: uusi levy "IV"
.
|
Eräs illan kohokohdista oli vanha Yardbirds-kierrätys ”Heart Full Of Soul”. Se
sujahti sujuvasti billympään muottiin. Samoin teki toinen kuusikymmenlukuinen
poppipala, yleisön yhteislauluunkin innostanut ”Walk On By”. Hidas ”I Sure Miss
You” kuultiin tunteikkaana ja pidättelemättömänä tulkintana. Gordon heittäytyi
laulun vietäväksi poski märkänä. Higham soitti sen kruunuksi hienon,
balalaikkatyyliin pikatun kitarasoolon.
Ylimääräisenä numerona tuli vielä tovin taputettuamme ”Worried Kind”. Sitten
show oli taputeltu. Vallan mainiosti Gordonin tarjoilema rockabillyboogie
lauantaiehtoon viihdykkeeksi sopi. Lupsakan rupatteleva tyylikään ei minua
haitannut. Se toi ripauksen stand-upia esitykseen, eihän rokkimusa saa olla
turhan vakavaa. Jos muulla bändillä meinasikin olla vähän fiilis hukassa, niin
Gordonilla itsellään sitä piisasi senkin edestä.
MARKO AHO
Kuvagalleria
|
|
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2019
.
|
|
