Blues-Finland.com - Rytmiraide 2014, Kurikka

RYTMIRAIDE 2014, KURIKKA - RAPORTTI

3.9.2014

American ja Eero Raittinen. Kuva: Mauri Laitinen

Rytmiraiteella soul ja roots ilonaiheina
Kurikan Rytmiraide järjestettiin elokuussa kahdeksannen kerran. Muun
muassa Eero Raittinen & American, Hoedown ja Sira Moksi kohottivat
tunnelmaa vanhoilla asemarakennuksilla.

Rytmiraide-asemafestivaali on Kurikassa, Etelä-Pohjanmaalla, pidettävä yhden
illan mittainen, riemastuttava rytmimusiikin happening. Pohjalaiseen tapaan
meno on suorasukaista ja ronskia. Mennen kesän Rytmiraide järjestettiin
lauantaina 16. elokuuta, ja minifestari oli järjestyksessään kahdeksas. Musiikki
soi kahdella stagella, kuuden yhtyeen musisointi jatkui lähes tauotta.
Nostalginen ilta kelasi erityisesti rytmimusiikin 60- ja 70-lukuja.

Railakas programmi tarjosi tänä vuonna mehevän annoksen roots-musiikin
ystäville. Tapahtuman yleisfiilinki on rento ja ilta yllätyksellinen. VR:n vanhoja
asemarakennuksia vapautuu nykyään ravintoloiksi, kaupoiksi ja asunnoiksikin –
ja siis myös bluesille.

Bluesväki, pistäkääpä mietintään, jos kotipaikkakunnallanne on tyhjäksi jäänyt
asema! Löytyisikö uskalikkoja, jotka tällaiseen miljööseen perustaisivat
bluesklubin tai festarin? Kurikan vanhan rautatieaseman odotussali on
tilausravintola, varastorakennus stage ja pihalta löytyy vielä teltta. Vieraiden
viihtyvyydestä huolehditaan monipuolisesti, ja tiloille on monenlaista muuta
käyttöä. Jotenkin rautateihin liittyy rootsille ja bluesillekin tuttua vagabond-
henkeä, kulkuritunnelmaa.

Amerikan malliin

Turkulaisen American-yhtyeen solistivieras oli rytmimusiikin grand old man, Eero
Raittinen. American on antautunut vaivannäköön saadakseen repertoaarinsa
kuulostamaan alkuperäiskappaleilta muun muassa komean laulusoundin ja
vintage-soittimien avulla. Kaverit oikeasti kunnioittavat esikuviaan, ja se on
helppo kuulla tuotoksesta.

Raittinen kertoi nauttineensa keikoista, mikä oli aistittavissa Kurikassakin.
American on saanut tunnustusta rohkeasta ohjelmistovalinnastaan; yhtye on
keskittynyt esittämään tarunhohtoisen The Band -yhtyeen lauluja.
.

The Band -ohjelmisto (Ophelia, The Shape I’m in, The Night They Drove Old Dixie
Down) oli erityisen nautinnollista. Käytännössä sekstetin kaikki jäsenet laulavat,
mikä onkin ehdoton edellytys originaalisoundin saavuttamiseen ja amerikkalaisen
musiikin omaleimaisuuden korostamiseen. Pasi Ketolan saksofoni ja Pekka
Qvistin urkusoundi tukivat laulukokonaisuutta kauniisti.

Kanadalainen Robbie Robertson oli The Bandin kitaristi ja keskeinen lauluntekijä,
ja hän on perehtynyt syvällisesti amerikkalaiseen musiikkiperintöön. Bluesväen
kannattaa kallistaa korvansa hänen biiseilleen, vaikka ne eivät enimmältään
muotopuhdasta bluesia olekaan. Samoin The Bandin käyttämät laulustemmat
antaisivat varsinkin bluesien b-osiin kaivattua eloisuutta ja väriä.

Kun biisien stemma-asia on kunnossa, voi vielä opetella Levon Helmin
valefalsetin ja yodelin. Silloin esitys saa uuden ilmeen. Muistettakoon, miten Dire
Straits – joka ei bluesista ilmeisesti tiedä paljoakaan – oppi asian ytimen ja tuki
mainiosti maestro Bob Dylania bluesvaikutteisilla numeroilla (kuten "Gotta Serve
Somebody").

Maestro Eero Raittinen on ehkä jo ikämies, mutta hän hoiti homman hienosti, ja
bändin stemmalaulu soi täsmällisemmin kuin muilla illan bändeillä.

”Hoedown” on aikoinaan tarkoittanut amerikkalaista kansantanssia. Suomalainen
Hoedown-rootsyhtye on Mika Kuokkasen ja Masa Maijasen perustama projekti
(vuodesta 2002). Olli Haavisto ja Esa Kaartamo jäivät yhtyeeseen, ja hieman
myöhemmin harmonikkataiteilija Ninni Poijärven liityttyä mukaan yhtyeen oma
ääni sai hahmonsa.

Hoedownin roots-musiikissa yhdistyvät kantri, folk, amerikkalaiset laulelmat ja
blues. Valikoimassa on omien biisien ohella muun muassa Hank Williamsin,
Kasey Chambersin ja J.J. Calen kappaleita. Vahva komppi ja Maijasen tarkka
sävelten erottelu teki oivallisen pohjan Hoedownin musiikilliselle irrottelulle.

Hoedown

Tuttu Lowdown Dirty Shame -osasto heitettiin nytkin vankalla otteella. Haaviston
pedal steel keskusteli innostavasti kakkoskitaristi Jarmo Nikun soittimen kanssa.
Bändi voisi kuitenkin hieman skarpata laulua ja kiinnittää huomiota miksaukseen.

Oi, veljet ja siskot, missä lienette?

Kitaratriosäestyksin esiintynyt Sira Moksi on mielenkiintoinen tulokas
rytmimusiikin alalla. Laulusolistina Sira Moksi on toki jo kokenut tekijä.
Omakustanne "Sira Moksi – Moneksi" ilmestyi jo 2009, ja levytyssopimus Unja
Recordsin kanssa on auttanut oman äänen löytymisessä. Se kuuluu albumeilla
kuten "Keltaisen talon lauluja" (2013).

Rytmiraiteessa Sira Moksi, joka alun perin ponnisti punk-pohjalta, ollut ehkä aivan
omimmillaan. Tyylilaji oli hieman liian lavea - ”punkista Piafiin”, kuten artisti itse
on luonnehtinut. Antologia, johon kuuluivat versiot Tina Turner –hitistä "River
Deep, Mountain High" ja Fredi-klassikosta "Vippaa mulle viitonen" sekä Jimi
Hendrixin alkuperäisestä suomennettu "Puita kamiinaan" (Fire), oli ehkä turhan
epähavainnollinen ja rönsyilevä.

Parikymmentä vuotta eri kokoonpanoissa laulaneen Siran ohjelmistossa on muun
muassa bluesia, bluesrockia, soulia ja funkia. Kurikassa ei päästy aivan asian
ytimeen, mutta hänellä on persoonallinen äänimateriaali, vahvaa ilmaisua ja
rohkeutta, joten seurataanpa tarkasti, mitä hän jatkossa esiintuo.

Säestävän trion Peter Miinalan kitara jäi miksausongelmien vuoksi hieman
hämäräksi, mutta Ville Miinalan jämäkkä rumputyyli toimi. "Bo Diddley -komppi"
miellytti yleisöä, kuten se aina tekee.

Seinäjokinen Soulful of Blues on hakenut innoitetta ja ohjelmistoa John Landisin
komedian The Blues Brothers (1980) musiikista (elokuvassa olivat tunnetusti
esimerkiksi James Brown ja Aretha Franklin edustettuina: "Respect", "Think",
"The Old Landmark" ja niin edelleen).

Kuultiin hyviä soul-numeroita, kuten Sam & Daven "Soul Man" ja standardi
"Mustang Sally" (tunnetaan ehkä parhaiten Wilson Pickettin versiona).
Rumpali Juhani Kaukosalo on bändin perustaja ja liideri. Hän on myös kokenut
bluessolisti. Nyt pidettiin vauhtia ja hauskuutta 60-luvun vauhtinumeroilla.
Muistutuksena bluesvahvuudesta B.B. Kingin "The Thrill Is Gone" lämmitti.

Soulful of Bluesin solistit – Hanna Asu, Mari Seppänen ja Jorma Heikkilä – olivat
omaksuneet hyvin ohjelmiston ja ylläpitivät svengiä laulun keinoin. Erityisesti
Hanna Asun solistinen osuus oli häkellyttävän hyvä. Myös rumpali Juhani
Kaukosalo lauloi, poikansa Antin rytmittäessä tanakasti.

Täsmällisesti soittanut puhallinsektio oli Soulful of Bluesin selkäranka.
Tarpeettomia kokeiluja edusti vain epävireinen huuliharppusoolo – huuliharppu
on puhallin siinä missä saksofonitkin, ei saksofonistin b-soitin.

Kokeilunhaluinen tendenssi prosessoiduissa kitarasoundeissa loi eroavaisuuden
bändin vaalimaan down-to-earth -linjaan. Esimerkiksi "Soul Man" tulisi soittaa
yläkielillä, kevein Steve Cropper -soinnuin, ja soulin sointukomppi tulisi
yleensäkin olla keveämpi kuin pelkät perussoinnut painollisilla tahdeilla. Bändissä
on vahva puhallinsektio, sähköpiano ja kaksikin kitaraa, joten kitaran kuuden
kielen barre-soinnut ovat vaarassa laittaa soinnun tukkoon.

Kärki hukassa?

Soulful of Bluesin outo "Sweet Home Chicago" -intro, Toivo Kärjen "Siks’ oon mä
suruinen" -tango, herätti yleisössä ristiriitaisia tunteita. Kärki tuntui lähes
loukkaukselta bluesväkeä kohtaan. Kukaan ei varmasti ole näin tahtonut, mutta
on vaikea kuvitella afroamerikkalaisen musiikin vannoutuneempaa vastustajaa
kuin Finnlevyn tuotantopäällikkö Toivo Kärki.

Kärki vastusti tarmokkaasti bluesia, jazzia ja progressiivista rockia. Tähän
tuotantovajeeseen oli pakko perustaa Love Records – ilman sitä meillä ei olisi
ikinä levytetty Blues Sectionia, Hurriganesia, Wigwamia tai Tasavallan
Presidenttiä. Rytmiraiteen suojelija, vanha tuottajahirmu Atte Blom, olisi
epäilemättä voinut kertoa uskomattomia juttuja tangomogulin ”ansioista”
rytmimusiikin vastustajana.

Eikä Kärjen mahti rajoittunut vain Finnlevyyn. Hän arvosteli kärkevästi esimerkiksi
Heikki Harman Yleisradiolle tekemiä pop-ohjelmia – olihan niitä sentään
kokonainen tunti viikossa ja Harma oli itse esiintyvä artisti. Bluesyhtyeeltä Kärjen
nimen mainitseminenkin on kiistanalaista. Puhumattakaan siitä, että Kärkeä vielä
soitetaan.

Kulttimaineeseen noussut Blues Brothers -elokuva kertoo parodisen tarinan
kahdesta veljeksestä: Jake ja Elwood Blues saavat kutsumustehtävän itseltään
Jumalalta. Pelastusyritys saa veljekset kokoamaan joskus aikoinaan (ennen
Jaken linnatuomiota) toimineen The Blues Brothers -yhtyeen. Hervoton tarina
nosti pinnalle mainiota musiikkia.

Yhdeksi Blues Brothersin roolihahmoksi voi lukea Blues Mobile –auton (Dodge
Monaco Sedan 1974). Ehkä sen voisi ottaa ainakin kuvallisesti settiin mukaan –
muun muassa ZZ Topilla on ollut tämänkaltaista huumoria keikoilla.

Kurikan Soittokunnan järjestämä Big Band Show, innostava projekti, yhdisti
sähköisen yhtyeen ja puhallinorkesterin. Kutsun solistivieraiksi olivat saaneet
Sami Pitkämö ja Iitu Häkkänen.

Ruotsalainen Bolshevikings muistutti elävästi omaperäisestä "Balkan Jazzin"
buumista, joka oli kova sana festareilla vielä muutama vuosi sitten. Iloluontoista
atmosfääriä ja tunnelman kohottajaa – sitähän festarit kaipaavat.

Tosikkomaisuus pois! Rytmiraide tosiaan tunnetaan yllätyksellisestä
ohjelmistostaan – kannattaa olla raiteilla ensi vuonna.

ANTTI SUVANTO

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA