Blues-Finland.com - Scandinavian Blues Party 2010, Kokkola

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

18.10.2010 Kuvagalleria Osa 1 (Duke Robillard) Cinnamon Jones, Phil Campbell
Ragtimea, räyhäbluesia ja gospelhurmosta
Kokkolan Scandinavian Blues Party kattoi pöydän yltäkylläisillä eväillä, mutta
osaavasti koottu ohjelmisto esti ähkyn syntymisen. Campbell Brothers vastasi
hurmiosta, Martin Harley säväytti tyylikkäänä kitaristina.

Kokkolassa vuosittain järjestettävään Scandinavian Blues Partyyn oli tänäkin
vuonna kerätty monipuolinen ja laadukas ohjelmisto. Kinkerit polkaistiin käyntiin
perjantaina kolmen varsin erityyppisen trubaduurin voimin. Lauantaina oli
vuorossa Duke Robillardin yhteiskonsertti Wentus Blues Bandin kanssa ja illan
kääntyessä sunnuntaiaamuksi huipentui juhlinta sähäkkään gospeliin.

Pikkutuntien gospelhurmosta

Sähkökitara on tunnetusti itsensä Penteleen keksintö, suorastaan kaiken pahan
alku ja juuri. Tähän perinteikkääseen näkökulmaan saatiin Blues Partyn
loppuhuipennuksessa hieman eriävää todistusaineistoa. Amerikkalainen The
Campbell Brothers nimittäin tarjosi aamuyöstä Sokos Hotel Kaarlen yökerho
Callessa setillisen kitara- ja steelkitaravetoista funkahtavaa gospelia.

Veljeskatras oli Suomessa liikkeellä vajaalla miehityksellä. Pedal steelia soittavaa
Chuck Campbellia ei Kokkolassa nähty, mutta hyvin homma taittui lap steelia
soittavan Darickin ja midimaustetun sähkökitaran kanssa operoivan Phillipin
viemänäkin.

Keikka polkaistiin käyntiin traditionaalisen kuuloisella, leppoisalla instrumentaalilla
”Don´t Let Nobody Turn You Around”. Jo ensitahdeista lähti Darickin slide
kuljettamaan piisiä maukkaasti mouruten. Hän kantoikin päällimmäisen
soolovastuun. Tokihan myös soundimaailmaltaan keskivertoa monipuolisempaa
kitaraa soittanut velipoika pääsi lukuisia pitkiä sooloja soittamaan.

Hyvä fiilis välittyy

Campbellien laulusolistina toiminut Cinnamon Jones lauloi heti ensimmäisenä
piisinään laulun nimeltä ”I Feel Good”. Silminnähtävän hyvä fiilis välittyikin hänen
esiintymisestään myös yleisölle ja yleisöön. Gospelhurmos osoittautui helposti
tarttuvaksi ilmiöksi, ja osa kuulijoista villiintyi mukaan hurjaan jytään.

Kappaleet tuppasivat melko lailla venähtämään, kun sooloja pääsivät soittamaan
myös komppiryhmän jäsenet. Mutta ei homma ainakaan tylsäksi käynyt.
Verkkainen ”Some Glad Morning When This Life Is Over I'll Fly Away” tunnelmoitiin
yllättäen Phillipin miditetyllä kitaralla soitetun pianosäestyksen keralla. Ajoittain
jazzin puolelle luiskahtavassa, zydecohenkisessä ”Frammin´”-jamittelussa
samainen soittopeli kuulosti puolestaan haitarilta ja pesulaudalta.

Eräänä rauhallisempana makupalana kuultiin Sam Cooken ”Change Is Gonna
Come” tyylikkäänä instrumentaalina. Keikan päätti hurjaan lentoon lähtenyt ja
pitkäksi venähtänyt ”Lord I Just Wanna Thank You”. Syke ei päässyt laskemaan
vielä encoressakaan: bändi tempaisi ilmoille riehakkaaksi yltyneen hölkän ”Jump
For Joy” ja innosti yleisön hyppimään mukana.

Kotimainen pohjustus

Kemut Callessa aloittivat kokkolalainen bluesrock-bändi T.I.M.E ja J. Karjalaisen
aiemminkin mainioksi todettu Polkkabilly Rebels. Karjalainen kumppaneineen ei
juurikaan yllätyksiä tarjonnut, mutta hyvää meininkiä sitäkin enemmän. Keikalla
kuultiin materiaalia kaikilta kolmelta ”lännenlevyltä” (Lännen-Jukka, Paratiisin
Pojat, Polkabilly Rebels), sekä yleisön kovaääniseen yhteislauluun villinnyt ”Kolme
Cowboyta”.

Oli helppo jälleen todeta, että Polkkabilly Rebelsin ryhmässä ei heikkoa lenkkiä
ole. Karjalaisen tulkintatyyli on hiljakseltaan kasvaneen projektin aikana
hioutunut huippuunsa. Bändiinkin näyttää valikoituneen juuri oikeat miehet. Mitja
Tuuralan basso toimii sopivasti notkeana selkärankana ja Tommi Vikstenin
vähäeleinen kitarointi on juuri niin niukkaa kuin pitääkin, mutta tulee esiin aina
tarvittaessa. Veli-Matti Järvenpää on kiistatta tämän maan kovimpia
kurtunrepijöitä. Polkkabilly Rebels on Karjalaisen amerikansuomalaisiin lauluihin
keskittyneen löytöretken huipentuma ja varsin oivallinen sellainen.

Tokkopa kukaan osasi aavistaa, minkälaisen suosion karusta banjoilusta liikkeelle
lähtenyt juurien tonkiminen saisi aikaan. Kohtapuoliin voimmekin alkaa jännätä,
mitä Karjalainen seuraavaksi aikoo.

Perjantai-illan alkusoitto

Scandinavian Blues Partyn ensimmäinen kattaus tarjoiltiin jo perjantaina.
Corner's Pubissa yleisöä viihdytettiin kolmen varsin erityyppisen kitaramiehen
voimin.

Illan avanneen Iso-Sokko Villen hyväntuulisella tavalla uhmakas setti tuppasi
harmillisesti jäämään kovaäänisen yleisön jalkoihin. Ville on alkujaan kotoisin
Himangalta ja sittemmin päätynyt erinäisten mutkien kautta Helsinkiin. Hänen
laulujensa tarinat käsittelevätkin suurelta osin uutuudenviehätystä ja
hämmennystä, jonka iso kaupunki on nuoressa miehessä aikaan saanut.

Tyylillisesti hänen musiikkiaan voi luonnehtia vaikkapa bluesahtavaksi laulelmaksi,
jossa on riemastuttavan vahvasti läsnä myös rillumarei-perinne. Välispiikit
täydensivät tarinoita ja johdattivat kappaleesta toiseen. Siinä määrin mainio
tuttavuus Iso-Sokko Ville oli, että ainakin meikäläisen mielenkiinto tuotapikaa
ilmestyväksi mainostettua ”Mäyräkoira” -debyyttilevyä kohtaan heräsi.

Virtuoositeettia ja räyhää

Martin Harley osoittautui todella kovaksi kitaramieheksi. Erityisesti hänen
akustisen Weissenborn-sylikitaran käsittelynsä oli huikeata seurattavaa. Harvoin
kuulee slidesoiton svengaavan tuolla tavoin. Lähimpänä vertailukohtana mieleen
hiipi Bob Brozman.

Hyväntuulisesti esiintynyt Harley soitti myös perinteistä akustista ja pikkaili
vikkeliä kuvioita laulunsa oheen. Musiikillisesti hän luotti vanhahtavaan meininkiin
ja saimmekin kuulla paljon muun muuassa ragtimea. Mieleen jääneenä coverina
hänen settiinsä oli päätynyt myös Tom Waitsin ”Chocolate Jesus”.

Illan päättänyt Dave Arcari (kuvassa alla) satsasi enemmän raivokkaaseen
tulkintaan kuin näppärään kitaratekniikkaan. Toki häneltäkin soitto mallikkaasti
sujuu, mutta keikalla päähuomio kiinnittyy kuitenkin heittäytyvään tulkintaan ja
maaniseen melskaamiseen. Daven käsittelyssä Johnny Cash ja Robert Johnson
joutuvat armotta hurjaan kyytiin. Folk, country ja blues suodattuvat
punkvaikutteiden kautta räyhäkkääksi kokonaisuudeksi.
.

Joillekin Daven meno taisi olla vähän liiankin rajua. Suurin osa jengistä näytti
kuitenkin diggaavan touhusta antaumuksella. Settinsä aluksi Arcari soitti
resonaattorikitaraansa luonnollisella akustisella soundilla, vaikkakin ronskein
ottein. Soundimaailma muuttui vielä pari astetta rankemmaksi, kun edellisen
pitkäsoiton (Got Me Electric, 2009) nimipiisin myötä Dave vaihtoi soittopelikseen
mattamustan resonaattorin. Siinä oli melko lailla säröäkin mukana.

Yltäkylläisesti ilman ähkyä

Kun muistaa, että kolmen kitaramiehen illan ja Campbell Brothersin riemumielisen
svengailun väliin sijoittui vielä Duke Robillardin keikka, voi festivaalia luonnehtia
onnistuneeksi.

Kahden eri konserttipaikan käyttö lauantaina katkaisi sopivasti toiminnan
hetkeksi. Siirtymän aikana saivat korvat ja mieli levätä. Ohjelmatauko piristi
samalla tavoin kuin vaikkapa vesihuikka viskin maistelun lomassa - Calleen
saavuttuaan saattoi musiikista nauttia taas niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Viikonloppu oli ohjelmajärjestelyiltään onnistunut ja nautittava. Turhan takia ei
tilaisuutta kutsuta Blues Partyksi!

MARKO AHO

Kuvagalleria

Lue myös Osa 1: Herttuan paluu

Linkit: Scandinavian Blues Party, Sokos Hotel Kaarle

Jaa juttu profiilissasi: |