STOMPIN' AT THE SAVOY 2013, HELSINKI
|
|
|
12.4.2013
|
David Evans. Kuva: Marko Aho
|
Draamaa, komediaa, kuperkeikkoja, perusbluesia
ja fiftarijuhlaa
Helsingissä järjestetty tapahtuma Stompin' at the Savoy esitteli tekijöitä
todella kokeneista konkareista nouseviin tähtiin. Kahden isomman konsertin
rinnalla oli paljon oheisohjelmaa.
Tämänkertaisen Stompin' at the Savoy -festivaalin teemana olisi voinut olla
”jokaiselle jotakin”. Perjantaina Helsingin historiallisessa Savoy-teatterissa
kuultiin enemmän bluesia, ja lauantai painottui rockabillyyn. Kumpanakaan
päivänä sali ei ollut lähellekään täynnä, mikä oli tietysti harmillista. Olisikohan
pieni lisäpanostus mainontaan tuonut paikalle enemmän yleisöä? Levymyyntiä
sekä infoa järjestävästä tahosta Finnish Blues Societysta oli Savoyn aulassa
kaikkina päivinä.
Perjantai-illan tunnelman viritti akustisella setillä taiteilijaprofessori David Evans
Memphisin yliopistosta. Folk-muusikko, kirjailija, Kalevalansakin lukenut
etnomusikologi teki miellyttävän ja vaatimattoman vaikutuksen steel-kitaroineen.
Evansilla on erittäin kaunis ja tunteikas ääni, jolla hän tulkitsi amerikkalaista
perinnemusiikkia, folk-bluesia ja kulkumiesten balladeja. Hän jutteli yleisölle ja
välillä kitaralleenkin, jota soitti myös bottleneck-tyyliin.
Setissä kuultiin musiikkia muun muassa Blind Lemon Jeffersonilta ja Tommy
Johnsonilta. “Candy Man”, ”Big Road Blues”, ”Catfish Blues”, ”Railroad Blues” ja
”Shake 'Em All Down” kuulostivat niin autenttisilta kuin niiden 2000-luvulla on
mahdollista kuulostaa. Evans sai yleisöltä lämpimät suosionosoitukset ja soitti
vielä encorena spirituaalin ”The River of Jordan”.
Draamaa ja komediaa
Lyhyen tauon jälkeen lava täyttyi pukumiehistä. Dr Snout and His Hogs of
Rhythm ei aikaillut, vaan heillä oli heti täysi meno päällä. Seitsemänmiehinen
orkesteri vielä huuliharpulla vahvistettuna sai aikaan mahtavan soundin.
Avauksena kuultu ”Rockin´ and Rollin´” sai kädet ja jalat lyömään tahtia.
Varsinkin fonistikaksikko ja kitaristi panivat laulajan ohella parastaan. ”We Got
Rock and Roll” oli varsin totuudenmukainen tilitys. Bändillä oli myös omat faninsa
mukana kannustamassa. Yhtyeen uusi single ”Ooh Wow” sai tytöt hullaantumaan.
.
|
Atlantan showmies Tommy Brown vastasi
illan yllätyksestä. Kapteeninlakki päässään
kekkuloivalta 82-vuotiaalta musiikin
ammattilaiselta ei puuttunut itseluottamusta,
vaikka senttejä ehkä pituusmitasta
puuttuukin. Setä heilui, tanssi ja rokkasi niin
että nuoremmatkin voisivat ottaa esimerkkiä.
Avausnumerona oli vauhdikas ”Honky Tonk”,
jota seurasi hidas bluesballadi ”Chains of
Love” ja ilkikurinen ”Women in Cadillacs”.
Tommy Brown jutusteli laulujen välissä
pudotellen joukkoon pikkutuhmaa ”Spede-
huumoria”, ja yleisöllä oli hauskaa. B.B.
Kingin ”Blues at Midnight” ja ”Everyday I
Have the Blues” saivat ansaitsemansa
aplodit. Tommyn oma laulu kohtalokkaista
korpikuusen kyyneleistä, “Georgia Shine”, ja
Willie Dixonin maaginen ”Southern Women”
poikkesivat myönteisesti tavanomaisesta.
|
|
Tommy Brown. Kuva: Annamari Lausala
|
Lopetuksena oli varsinainen itkuvirsi "Weepin' and Cryin'". Tarinassa mies herää
yksin sängyssään, hänen rakkaansa on poissa, hän itkee aamukahviinsa ja niin
edelleen. Tommy todella itki ja pyyhki silmiään, hoiperteli, ja ykskaks putosi
puolitoistametriseltä lavalta kauhistuneen yleisön eteen. Koko eturivi ryntäsi
auttamaan, ja joku oli jo soittamassa sairasautoa, mutta silloin miekkonen kapusi
pystyyn ja jatkoi lauluaan kapsahdellen lähellä olleiden naisten kaulaan.
Vähitellen yleisölle valkeni, että kyseessä oli hyvin ajoitettu mainostemppu.
Tommy itsekin selitti yleisölle, että hän oli harrastanut kyseistä kikkaa hyvin
kauan. ”Heartache and Trouble” päätti show'n. Tommy Brown jätti lavan
hyväntuulisena vilkutellen. Hänen stuntistaan puhuttiin vielä väliajallakin.
|
|
|
Tommy Brown yhtyeineen. Tällä kertaa kaikki lavalla. Kuva: Seppo Niinikuru
|
Kaupunkibluesin uudet lähettiläät
Demetria Taylor Blues Bandin esiintymistä oli mielenkiinnolla odotettu.
Pitemmittä puheitta lavalle kiipesi kolme vakavailmeistä chicagolaista ja
suomalainen basisti. Saksofonisti Eddie Shaw, kitaristi Eddie Taylor Jr ja rumpali
Pookie Styx päräyttelivät alkujamit puolipimeällä lavalla aivan laadukkaasti.
Tutut ”Baby What You Want Me to Do” ja ”Going Down Slow” kuultiin kitaristin ja
fonistin esittäminä.
Demetriaa ei häntäkään pahemmin hymyilyttänyt, jos ei itkettänytkään, kun hän
asteli lavalle tough girl -imagoineen. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin uhmakas
"Tryin' to Make a Living", vähän kuin selitykseksi siitä miksi he ovat täällä tänään.
Bändi soitti enimmäkseen kappaleita uusimmalta levyltään. Lavalla kuultiin ”Bad
Girl”, ”Going Back to Missisippi” ja ”Big Boss Man” koukuttavine
kitarajuoksutuksineen. Sydäntäsärkevä ”Cherry Red Wine” oli tunnetta täynnä.
Demetrian ääni toi eittämättä mieleen Koko Taylorin. Äänessä on kuitenkin
pehmeyttä, jota hän ikään kuin kovasti yrittää peittää. Muddy Waters joutui
aikanaan todistelemaan miehuuttaan "Mannish Boy" -kappaleessa julistamalla
”I'm a Man”. Nyt Demetria Taylor taistelee naisen oikeudesta laulaa bluesia: ”I'm
a Woman”! Niin ajat muuttuvat. Sympaattinen Junior ei ole huippukitaristi; hän ei
pyrkinyt loistamaan, vaan tyytyi säestämään siskoaan.
|
|
|
Demetria Taylor. Kuva: Seppo Niinikuru
|
Harmi kyllä bändi ehti soittaa vain vajaan tunnin. Tuntui siltä, että esiintyjät ja
yleisö olivat vasta lämmenneet, kun soitto täytyi jo lopettaa. Talon säännöt
lienevät syynä? Yhtye ei esittänyt mitään varsinaisesti uutta, mutta oli nautinto
kuulla ihka aitoa, elävää Chicago-bluesia.
Tyttöjä ja tyyliä
Stompin' at the Savoyn lauantaisen konsertin avasi tyylikkäästi helsinkiläinen
lauluyhtye The Fabulettes, joka viettää tänä vuonna 20-vuotistaiteilijajuhlaansa.
Nykyiset solistit ovat Saara Soisalo, Tiina Isohanni ja Mari Hatakka. Leidit olivat
kauniita ja äänet soivat hienosti yhteen. Jokaisella oli vuoronsa sooloilla. Kitara,
basso, rummut ja urut säestivät ponnella laulustemmoja.
Yhtyeen musiikinlaji on ”Vintage Soul” – he esittävät 70-luvun alkupuolen
musiikkia. Aluksi kuultiin kauniin keinuva ”I Don't Know”. Tanssirytmejä tarjosivat
rokkaavat ”Hands Off” ja ”Camel Walk”. Seurasivat Paul Ankan sävellys
”Midnight Rider” ja iki-ihana, funkahtava ”Feelin' Alright”. ”Message in the Middle
of the Body” ja ”City in the Sky” ilmensivät sekä ruumiin sekä sielun kaipuita.
Viimeinen kappale oli upeasti tulkittu ”Have Mercy on Me”. Fabulettesin musiikki
toimii ehkä yleensä paremmin klubiympäristössä, mutta Savoyn-konsertti oli
hieno katsaus heidän monipuoliseen ohjelmistoonsa.
Pohjoisen ja etelän blues-romantiikkaa
Rita Engedalen & Backbone oli kutsuttu Stompin' at the Savoyhin bändin
voitettua viimevuotisen European Blues Challenge -kisan. Rita Engedalen on
Etelä-Norjan tyttöjä. Hän on laulanut lapsesta saakka ja toiminut
ammattimuusikkona 18-vuotiaasta asti.
Backbonen muodostavat kitaristi Morten Omlid, basisti Jens Haugen ja rumpali
Eskil Aasland.
Aluksi kuultiin saamelaisromantiikkaa henkivä ”Hear My Song”. Itseään
akustisella kitaralla säestävä Rita sai hyvää apua soolokitaristi Mortenilta, joka
laulaa hänelle myös taustoja.
”Lord I Feel Better” ja ”Trouble in Mind” olivatkin jo sitten juurevaa bluesia. Ritan
luonnollinen, välitön persoona ja laulutyyli muistuttivat hiukan Janis Joplinia, jota
hän kertoikin ihailevansa. Asian vahvistukseksi kuultiin Janisin komea ”Turtle
Blues”. Rita on oleskellut useaan otteeseen Yhdysvaltain etelävaltioissa
imemässä blues-vaikutteita. Hänen oma sävellyksensä ”Yellow Moon” kertoi
Mississippin öistä. ”My Hill Country Blues” viittasi hänen mukaansa yhtä hyvin
Norjan kuin Appalakkienkin vuoristoihin.
Vahvan naisen statusta edustava Rita esitti paljon naisten tunnetuksi tekemiä
kappaleita. Odettan gospel-kappale ”Holy Land” oli kaunis, Irma Thomasin
"Don't Mess with My Man" hauska. Rita vitsailikin kaikkien laulujensa kertovan
pahoista miehistä, kun esitti Wanda Jacksonin kappaleen ”Mean Mean Man”.
Lopuksi kuultiin melodinen ”He Walked Away”, ja encorena puhutteleva ”The
Right to Say No”.
Väliajan jälkeen illan teemaan sopivana välipalana nähtiin tanssia.
Newyorkilainen Clyde Wilder ja suomalainen Malin Grahn esittivät taidokkaasti
Lindy Hopia 50-luvun tyyliin.
Katusoittajasta idoliksi
Lauantai-illan päänumerona esiintyivät Si Cranstoun & His Band. Nyt selvisi
yleisön joukossa parveilleiden 1950-luvun tyyliin pukeutuneiden neitojen ja
nuorukaisten salaisuus. Fanit olivat ohjelmanumero sinänsä, niin taidokkaita
olivat heidän vintage-asunsa ja hiuslaitteensa. Useimmat heistä olivat myös Jiven
ja Lindy Hopin taitajia.
Si Cranstoun kirvoitti lavalle astuessaan huumaavat suosionosoitukset, ja fanit
kokoontuivat lavan eteen tanssimaan. Musiikkia voisi kuvata synteesiksi
rockabillystä, skasta ja doo-wopista. Si oli avoin, iloinen ja energinen. Millään
muulla tavalla ei tällaista musiikkia voisi esittääkään! Lontoon kaduilla aiemmin
musisoinut Si on nyt elementissään saavutettuaan maailmanlaajuista suosiota ja
solmittuaan tuottoisan levytyssopimuksen. Miestä on kuvattu jopa uudeksi
Jackie Wilsoniksi, ja ehkä vertaajat eivät niin väärässä olekaan. Hänhän esittää
myös Wilsonin ja Sam Cooken kappaleita, eikä yhtään huonosti.
Bändi oli melko pieni (puhaltimet, kontrabasso, kitara ja rummut), mutta tarpeeksi
suuri saamaan aikaan kunnon show'n. Uusi single ”Coupe De Ville” oli jo yleisölle
tuttu. Suhteellisen tuore aviomies Si esitti antaumuksella tunnelmapalan ”Right
Girl”. Tarttuva ”Ella Hula Hula” tarjosi tanssijoille oivan tilaisuuden harrastaa
rivitanssia. Nappy Brownin ”Don't Be Angry” oli ska-rytminen rallatus. Ilta päättyi
iloisissa merkeissä tanssivillityksen tartuttua jo muuhunkin yleisöön.
Maxwell Streetin hengessä
Sunnuntai valkeni harmaana ja kylmänä, niin kuin se usein näillä leveysasteilla
valkenee. Olisiko siinä selitys, että väkeä oli Maxwell Street Market -
tempauksessa vähänlaisesti. Kauppa tuntui kuitenkin käyvän suhteellisen
vilkkaasti. Levytiskeillä, joissa myytiin myös ilahduttavasti vinyylejä, kävi suurin
kuhina. Myös alan kirjallisuutta, soittimia ja 50-luvun tyylisiä vaatteita oli
myynnissä.
Savoyn naapurissa, ravintola Katsomossa, tarjottiin brunssimusiikkia. Lena & The
Slide Brothers tunnelmoivat R&B-hengessä. Jussi Syren & The Groundbreakers
taas esittivät vuoristoseutujen country-musiikkia. Paikoin kuultiin korvia hivelevää
stemmalaulua. Tämä oli hyvä tapa päättää onnistunut festivaali.
ANNAMARI LAUSALA
Stompin' at the Savoy -tapahtuman järjesti Finnish Blues Society ry yhteistyössä Helsingin
kulttuurikeskuksen, Yhdysvaltain Suomen-suurlähetystön, Studiotecin ja Juurimusiikki ry:n
kanssa.
|
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2013
.
|
|
