KONSERTTIARVIO
|
| |
|
|
Wigwam ja viisikymppisen viisut
|
|
|
Wigwam 2018. Kuva: Marko Aho
|
5.10.2018 Kuvagalleria
Klassikkobändi Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertue löysi 29. syyskuuta
Tampereelle. Lauantai-illassa ei säästelty tai väistelty.
Wigwam on vireä ikäisekseen. Viisikymmentä vuotta sitten syntyneen bändin
reinkarnaatio Wigwam Experience loi pohjan juhlakiertueelle. Ryhmä oli pidetty
lämpimänä kuin hetivalmis kiuas – kansi auki, ja löylyä löytyy! Kun vielä
Yhdysvalloista saapui vahvistukseksi Jim Pembroke, saatettiin nimillä kikkailu
lopettaa. Wigwam oli jälleen koossa.
Tuskin kukaan voi väittää, ettei Wigwamin juhlakiertue olisi ollut pohjimmiltaan
nostalgiaa. Tampere-talossa yleisön ohella soittajat nauttivat selvästi vanhojen
muistelusta. Erityisesti Pembroke velmuili hyväntuulisesti kappaleiden väleissä –
ja niiden aikanakin. Hän näytti lähteneen liikkeelle kuin peräkamarin pojat
Salmelaisen pakeille takavuosina: leikkimielellä, mutta tosissaan. Jukka
Gustavson alusti jokaisen kappaleen huolellisesti. Hän oli ottanut hoitaakseen
juontojen informatiivisen puolen, jota Pembroke sitten kommenteillaan kevensi.
Muutamissa kappaleissa Pembroke näytti luovuttavan vetovastuun täysin
Gustavsonille. Jim siirtyi lavan hämärälle laidalle joko järjestelemään nuottejaan
tai juomaan vissyä. Ennen pitkää hän alkoi kuitenkin fiilistellä soiton tahtiin ja
hiippaili vaivihkaa takaisin sähköpianonsa äärelle. Satunnaiselta näyttänyt
puuhastelu toimi niin hienosti, että se saattoi olla harkittuakin.
”Jimbo” ja ”Gutsi” eivät ole liiemmälti yhdessä esiintyneet sen jälkeen, kun he
lähtivät eri suuntiin vuonna 1974. Olikin hieno seurata herrojen toimintaa
naamatusten lavan eri reunoilla. Yhteispelistä huokui hyvä fiilis. Eräänkin,
kieltämättä nyökkäyksen arvoisen kitarasoolon aikana Gustavson näytti
virnistävän ja nyökkäävän lavan keskellä operoineen Pekka ”Rekku” Rechardtin
suuntaan. Pembroke hymyili takaisin ja vastasi omalla nyökkäyksellään.
Kommunikaatio toimi, ja Rechardt totta vie olikin vireessä. Kitaraa kuultiin illan
aikana runsaasti. Yhtä aikaan maltillisissa ja rouheissa sooloissa skaalat
poikkesivat sopivasti kaikkein kuluneimmilta urilta. Kitara soi vapautuneesti,
mutta kulloistakin sävellystä kuuliaisesti palvellen.
|
|
|
Pave Maijanen ja Rekku Rechardt
|
Kolmen kosketinsoittajan kokoonpano saattaa paperilla vaikuttaa melkoiselta
sormioähkyltä, mutta sointi oli hämmentävän tasapainoinen. Pembroken
sähköpiano ja Gustavsonin Hammond-urut menivät sopivasti limittäin. Esa
Kotilainen maalaili syntetisaattorikioskinsa takana äänimaisemille taustoja välillä
hyvinkin leveällä pensselillä. Hän pysytteli silti hieman etäämmällä. Soolovuorojen
osuessa kohdalle Gustavson ja Kotilainen antoivat mennä. Silloin he eivät
säästelleet tai väistelleet.
Basso ja rummut eivät ole Wigwamin musiikissa vain rytmiä ja alarekisterin
perusääntä tarjoava komppiryhmä. Ne ovat tärkeä osa monipolvista
kokonaisuutta. Pave Maijanen ja Jan Noponen hoitivat tonttinsa taidolla ja
tyylillä. Kuvioiden paikoittainen kimuranttiuskaan ei verottanut notkeata groovea.
Maijasen urakoinnille lisäarvoa toi se, että hän on verraton laulaja. Hän osallistui
ahkerasti taustalauluihin.
Vähän kaikkea matkan varrelta
Kolmetuntiselle keikalle oli valikoitu materiaalia koko levytysuran varrelta.
Wigwamin suurimman suosion aika sijoittui bändin kakkosvaiheeseen (katso
kainalojuttu). Gustavsonin ja Pohjolan lähdettyä katosi musiikillisesta
kunnianhimosta se ylitsepursuavin osa. Rechardt otti kantaakseen ison osan
sävellysvastuusta. Musiikillinen ilmaisu kansanomaistui hieman. Luonnollisesti
myös kitara nousi aiempaa tärkeämmäksi elementiksi. Tuloksena oli jättipotti.
Vuoden 1975 ”Nuclear Nightclub”, jonka yhtenä tuottajana (ja taustalaulajana)
toimi Maijanen, muodostui bändin suurimmaksi menestykseksi. Se oli
luonnollisesti huomioitu nyt ohjelmistoa koostettaessa. Keikalla kuultiin levyn
kahdeksasta kappaleesta kuusi. Toki iltaan mahtui myös useampia Gustavsonin
kauden kappaleita sekä myöhempien aikojen poimintoja.
|
Yhteistyössä
Honey B & T-Bones kiertueella Erja Lyytinen kiertueella
The Blind Boys of Alabama The James Hunter Six
.
|
Takuuvarma ”Freddy Are You Ready” toimii lämmitellenkin. Startin perään ”Lucky
Golden Stripes and Starpose” lisäsi löylyä. Gustavson kantoi lauluvastuun
säästelemättömään tyyliinsä. Hänellä on persoonallinen tapa suorastaan
vääntää laulu ulos itsestään. Tulkinnan intensiteetti onkin yleensä varsin vahva.
Tuoreimmalta levyltä poimitut pari seuraavaa raitaa istuivat luontevasti
kolmekymmentä vuotta vanhempien edeltäjiensä seuraan. Hyvin svengannut
”Sandpainting” piti sisällään tyylikkäästi rakentuneen kitarasoolon. Dylanmainen
”Bow Lane” nosti mieleen The Bandin.
Takaisin 70-luvulle harpannut ”Save My Money And Name” tarjosi hammondeille
soolotilaa. Gustavson keksi uruille oivallista hyötykäyttöä. Saman aikakauden
”Simple Human Kindness” on Gutsin sanoin niin progea, että sen aikana
poiketaan miltei kaikissa sävellajeissa. Kieltämättä kappaleen runsaus tuo
mieleen ruotsinlaivan buffetin: joka kulhosta kun vähän ottaa, saattaa lopputulos
yllättää tottuneemmankin herkkusuun. Lautanen täyttyy kuin varkain ääriään
myöten. Ähkyn estää vain makujen sekamelskan kiehtova monipuolisuus. ”Simple
Human Kindness” on monen muun Wigwamin laulun tavoin kiistaton suomirockin
klassikko. Sitä paitsi siinä kaipailulle hyvyydelle olisi tänä päivänä kysyntää.
”No New Games” tarjosi jälleen dylanimpaa ilmaisua. Kotilaisen soittama haitari
alleviivasi mielikuvan tehokkaasti. Rechardtin kitaran viemänä tehtiin tosin soolon
mittainen pistäytyminen jytän puolellekin. Vuonna 1971 älppärillä ”Fairyport”
julkaistun kappaleen ”Lost Without the Trace” Gustavson mainitsi erääksi
Pembroken hienoimmista kappaleista. Siitä huolimatta hän meinasi vahingossa
hypätä sen yli. Onneksi Rekku ehti hätiin, eikä bändikään ollut eksyksissä. Tämän
vuosituhannen puolella ilmestyneet ”Kabul Grill” ja ”Heaven In A Modern World”
pohjustivat ensimmäisen setin komeaan irrotteluun päättänyttä hittiä ”Eddie and
the Boys”.
Vislaillen eteenpäin
Pembroke käppäili leppoisasti vihellellen lavalle tauon jälkeen. Alkujaan hänen
soololevyllään (jolla tosin taustabändinä soitti Wigwam) julkaistu ”Just My
Situation” palkitsi kahvitauolta palanneen yleisön. ”Marverly Skimmer (Friend from
the Fields)” alkoi vitsailun kautta, mutta oli liikkeelle lähdettyään komeine
urkusooloineen silkkaa asiaa.
|
|
|
Esa Kotilainen
|
Mikko Rintasen kyydissä ”Better Hold (And a Little View)” livahti tömäkästi New
Orleansin puolelle. Bändi liittyi ilonpitoon, ja tunnelma kohosi. Pidot paranivat
entisestään.
”Nuclear Nightclub” sai vahvistuksekseen Pedro Hietasen haitareineen. Sitä
seurannut ”Cheap Evening Return” tarjosi koskettimia
nelikymmensormijärjestelmällä. Sen ajaksi Pedro nimittäin siirtyi Kotilaisen
seuraksi syntikkakioskin taakse. Kappale kasvoi yhä mahtipontisemmaksi, kuten
odottaa saattoi. Ennen ”Absalom”-biisiä Gustavson huomautti Pembroken
Shakespearelta saamista vaikutteista. ”Kun listalle lisää vielä Lennonin ja
Dylanin, niin siinähän ne sitten ovatkin”, Jim täsmensi. Rekun pitkä soolo nostatti
jälleen kappaleen lentoon. Muinaisiin aikoihin vievä ”Colossus” sai lisäväriä
syntikoista. ”Titans Wheel” -levyn (2002) kappaleeseen ”Bitesize” siirryttäessä
Kotilainen pisti vielä vähän isomman vaihteen päälle.
Keikan loppuun Wigwam rykäisi kahdet huikeat jamit. Pohjolan ja Gustavsonin
säveltämä ”Losing Hold” päästi ensin hammondit ja basson valloilleen makoisin
tuloksin. Sen jälkeen ei juuri ehtinyt henkeä vetää. Pembroke tokaisi Maijaselle:
”Laula, Pave, jotain”. Pavehan lauloi. Liikkeelle lähti ”Nuclear Nightclubilta”
löytyvä menopala ”Do or Die”. Minimoog on nykypäivänä todella harvinainen
herkku. Wigwamin keikalla se pääsi muutamaan otteeseen esiin laajemminkin.
Setin päätökseen Kotilainen tarjoili sillä viisiminuuttisen, hallitusti rakentuneen,
vuoroin vinkuneen ja vuoroin säkättäneen soolon. Eikä sitä seurannut
kitarasoolokaan juuri kakkoseksi jäänyt – ei keston eikä sisällön osalta.
|
|
|
| |
Raikuvat aplodit saattelivat Wigwamin soittamaan vielä pari kappaletta. ”Bless
Your Lucky Stars” rauhoitti tunnelman. Sen jälkeen majesteettisen komea ”Grass
For Blades” päätti illan. Rauhallisesti haitarivetoisena startannut, Rintasen
urkusoolon kautta kasvanut kappale huipentui Rechardin isoon kitarasooloon.
Siihen huipentui myös Wigwamin juhlakeikka Tampereella.
Kuusikymppisiä odotellessa
Lienee parasta tunnustaa: en ole Wigwam-fani. En ole koskaan, ainakaan
toistaiseksi, uppoutunut bändin monikerroksisen sävelmaailman syövereihin
satunnaisia kohtaamisia laajemmalti. En omista ainoatakaan Wigwamin levyä.
Bändi sijoittuu ”kohdattaessa digattava” -lokeroon. Tarkkaillessani
vannoutuneiden fanien keskellä Tampereen-keikkaa tunsin itseni soluttautujaksi.
Ikinä Wigwamin kuuleminen ei toisaalta ole harmittanutkaan. Siksi käppäilinkin
odottavaisin mielin ja uteliaana Tampere-taloon. En pettynyt. Wigwam osoitti
olevansa vetreä ikäisekseen. Ehkäpä bändille oli iskenyt viidenkympin villityskin,
sen verran hyvä meno keikalla oli.
Kolmetuntinen show oli taiten rakennettu kokonaisuus. Musiikki oli priimaa,
soundit tasapainossa, fiilis hyvä ja animoidut taustagrafiikat sopivan
psykedeelisiä. Tarvitsi vain ottaa mukava asento (Tampere-talon penkissä se
onnistuu hämmentävän hyvin näinkin rotevalta hepulta) ja antaa Wigwamin
viedä mukanaan. Kotiin palaillessa pohdiskelin, että pitääkin ottaa asiaksi
uppoutua Wigwamin monikerroksisen sävelmaailman syövereihin hieman
laajemminkin.
MARKO AHO
Kuvagalleria
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2018
.
|
