Blues-Finland.com - Wilko Johnson, Tampere 2015

28.9.2015 Kuvagalleria

Wilko Tampereella. Kuva: Marko Aho

Welcome back, Johnny
Kulttikitaristi Wilko Johnsonin uuden elämän ensimmäinen Suomen-kiertue
todisti, että mies on taas hyvässä vauhdissa. Tampereella säväytti myös
Wiley Cousinsin duo.

Minulla ei ole minkäänlaista ongelmaa myöntää olleeni väärässä. Tällä kertaa
olen jopa harvinaisen tyytyväinen päästessäni toteamaan, että kirjoitin viime
talvena potaskaa. Tammikuun 2014 lopulla totesin haimasyöpään sairastuneen
Wilko Johnsonin keikan arviossa: ”Kaikille läsnäolijoille oli selvää, että Johnsonia
tuskin tämän jälkeen Pirkanmaan talousalueella nähdään.” Pitkään Wilkon
keikkaohjelmiston encorenumerona pysynyt ”Bye Bye Johnny” oli ollut riipaisevan
osuva keikan päätös.

Niinpä vain Wilko palasi Tampereelle – vieläpä terveenä miehenä! Kuten laajalti
on uutisoitu, hän nujersi syövän ja kiertää nyt comeback-teemalla. Rundin
Suomen-osuus alkoi Tampereen Klubilta keskiviikkona 23. syyskuuta. Sen jälkeen
vuorossa olivat peräkkäisinä päivinä Helsinki, Jyväskylä ja Kokkolan Scandinavian
Blues Party.

Hyvää ei kannata korjata

Wilko Johnson Bandin ohjelmisto ei ole viime vuosina juurikaan muuttunut.
Aiheeseen aiemminkin perehtynyt kuulija voi keikalle mennessään aavistaa noin
90-prosenttisesti mitä tuleman pitää. Yksittäisiä kappalemuutoksia setissä toki
on, mutta draaman kaari pysyy silti miltei muuttumattomana. Äkkinäisempi
saattaisikin olla sitä mieltä, että eikös saman show'n katsominen kerta toisensa
jälkeen ole tylsää. Ei se ole.

Johnson tarjoaa bassotaituri Norman Watt-Royn ja rumpali Dylan Howen
kanssa niin irtonaista rokkausta ja eläväistä souvaamista, ettei paremmasta
väliä. Pelkästään jo Wilkon kulmikkaan tehokas Telecasterin kuritus on käsite.
Kompin ja soolon yhteen pakettiin niputtava niukka ilmaisu sujahtaa luontevasti
Watt-Royn tempoilevan basismin kyytiin. Peukutusta, paukutusta, sointuja ja
huiluääniä pursuava bassotus svengaa aivan tolkuttomasti. Watt-Roy, pari
vuotta sitten myös oivallisen soololevyn ”Faith & Grace” julkaissut Pölkkypää
(engl. Blockhead), todistaa ilta illan jälkeen vääräksi uskomuksen, että rokkia
pitäisi bassolla juntata mahdollisimman suoraviivaisesti. Poukkoillessaan basso
tosin täyttää pitkälti rumpufillienkin paikat. Näin ollen ilmaisuvoimaiseksi jazz-
rumpaliksi tiedetyn Howen harteille jää lähinnä kompin pito vanhojen herrojen
taustalla. Päällisin puolin hyvinkin simppeli homma. Howe hoitaa sen hyvin ja
hymyssä suin – pienin aksentein eturivin toimia kommentoiden.

Tutulla kaavalla

Tälläkin kertaa Wilko Johnsonin ja hänen bändinsä setti eteni alusta alkaen
tutulla kaavalla. Avaukseksi oli valikoitunut vuonna 1980 ilmestynyt ”All Right”.
Rullaava rokki on miltei unohdettu vuosien saatossa. Sitä ei juuri taida
nykypäivänä kuulla kuin Wilkon keikoilla – siinäpä yksi hyvä syy lisää käydä niillä.
Dr Feelgoodin laulukirjasta oli mukana lukuisia poimintoja, kuten ”More I Give”, ”
Going Back Home”, ”Roxette” ja ”Sneakin' Suspicions”. Niitä yleisö oli selkeästi
tullut kuulemaan. Ne myös otettiin vastaan hihkuen ja hurraten.

Wilkon soolomateriaali saattaa olla suurelle yleisölle hieman tuntemattomampaa,
mutta aivan yhtä hienoa kamaa ja samaa tenhovoimaa löytyy siitäkin. Feelgoodin
jälkeiselta ajalta (vuoden 1977 jälkeen ilmestyneestä materiaalista) settiin oli
poimittu muun muassa ”Dr Dupree”, ”Keep On Loving You”, ”When I'm Gone” ja
”Everybody's Carrying the Gun”. Kaksi viimeksi mainittua luiskahtivat rankasti
jamituksen puolelle ja lähentelivät kestoltaan kymmenen minuutin rajapyykkiä.
Niissä Wilko hieman höllensi vauhtia ja parin ensimmäisen piisin aikana paitansa
litimäräksi huhkinut Watt-Roy kiristi otettaan entisestään. Myös Howe pääsi
sähäkän rumpusoolon soittamaan.

”Everybody's Carryin...” teki tällä kertaa setin polveilevan bluesin virkaa. Monesti
aiemmin roolissa on kuultu ”Don't Let Your Daddy Know”, joten siltä osin setti oli
uudistunut! Wilko soitteli pitkän soolo-osuuden aikana myös pätkän vanhaa
klassikkoa ”Corinne Corinna”.

Loppulöylyt otettiin klassikkokaksikolla ”Back In The Night” ja ”She Does It Right”.
Niiden jälkeen ei ehtinyt vilvoittelua miettiäkään. Encore oli itsestäänselvyys, eikä
bändikään viitsinyt kovin kauaksi lavalta poistua. Chuck Berryn ”Bye Bye Johnny”
taipui kolmikon käsissä moneksi ja oli komea päätös komealle illalle.

Kaksikin riittää

Wiley Cousins Duon messevä setti avasi
illan. Kuten nimestäkin voi arvata,
kokoonpanossa laulaa ja soittaa pianoa
vuosikausia sitten tamperelaistunut
teksasilainen Wiley Cousins. Duon toisena
osapuolena vaikuttaa rumpali Ville ”Kingfish
Willie” Lehtovaara.

Muutama vuosi sitten pianistiherrat Wiley ja
Ben Waters rupattelivat, että monesti
rokkibändissä kitaristit ja helposti basistitkin
tulevat liiaksi pianistin komppikäden kanssa
samalle tontille. Koska samaa hommaa ei
kannata monen soittimen hoitaa, yleensä
pianisti taipuu soittamaan vähemmän.
Duossa sellaisia ongelmia ei
luonnollisestikaan ole. Wiley näytti nauttivan
vapaudestaan. Hän loihti sähköpianostaan
välillä hyvinkin jänniä bassosaundeja, joilla
tunnelmaa vietiin jopa Sly Stonen suuntaan.
Välillä instrumentaatiosta pudotettiin
pianokin pois, ja kaksikko operoi puhtaasti
rytmisoitinpohjalta. Duokin pystyy mihin vain,
kunhan on oikeat tekijät asialla.

Wiley Cousins

Wileyn ja Villen yhteistyöstä on lukuisien keikkojen myötä tullut saumatonta. Ville
piti kompit rennon rullaavina ja seuraili tarkkaan Wileyn soittoa. Kaksikon
hyväntuulisesta setistä mieleen jäivät Chuck Berryn ”Let It Rock”, mureaksi
souliksi taittunut John Lennon -klassikko ”Imagine” ja Huey ”Piano” Smithin
aina yhtä tehokas tunnelman kohottaja ”Don't You Just Know It”.

Kohti uusia seikkailuja

Wilko Johnsonin uusi elämä näyttää päässeen hyvään vauhtiin. Mies oli
Tampereen-keikalla hyväkuntoisen ja -tuulisen oloinen. Monenlaista
mielenkiintoista uutistakin on tähän mennessä ehtinyt korviimme kantautua.

Muutama vuosi sitten laajalti kiitellyn dokumentin Dr Feelgoodista ohjannut
Julien Temple on tehnyt Wilkon syöpätaistelusta elokuvan. Suomen-keikkojen
kanssa samaan aikaan nähtiin Helsingin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla
muutama näytös upouudesta dokumentista ”Ecstasy of Wilko Johnson”.

Wilko on myös kirjoittamassa viimeaikaisiin tapahtumiin nojaavaa, hirtehisesti
nimettyä elämäkertansa jatko-osaa ”Don't You Leave Me Here”. Sen pitäisi
ilmestyä ensi vuonna. Myös suunnitelmissa olevista studiosessioista on tihkunut
huhuja, mutta parempi odotella, josko ne realisoituisivat jossain vaiheessa
uutisiksi. Nyt voimme odotella mitä tuleman pitää ja riemumielin todeta ”Welcome
back, Johnny!” Harmi ettei Berryllä ole sen nimistä piisiä...

MARKO AHO

Kuvagalleria

Linkit: Wilko Johnson, Klubi

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA