Blues-Finland.com - ZZ Top, Seinäjoki 2016

KONSERTTIRAPORTTI

24.7.2016 Kuvagalleria

Dusty Hill ja Billy Gibbons

Jammailevia karvakuonoja jalitsukentällä
ZZ Top oli iskussa Seinäjoella. Homma pelaa aina vaan, vaikka pientä
yllätyksellisyyttä kaipaakin. Alustuksen hoitelivat Wilko Johnson, Ben Miller,
Wentus Blues Band ja Melrose.

Seinäjoen Jalkapallokerho on viimeisen viiden vuoden aikana tehnyt
määrätietoisen nousun Kakkosesta suomalaisen futismaailman kärkeen.
Noustuaan Veikkausliigaan vuonna 2013 se on kahden kauden aikana onnistunut
nappaamaan jo hopeaa ja kultaa. Tästä innostuneena Seinäjoelle on nyt
rakennettu myös komea, Euroopan jalkapalloliiton kriteerit täyttävä OmaSp
Stadion.

Heinäkuun puolivälissä testattiin uuden urheilupyhätön soveltuvuus
rokkikonserttien pitopaikaksi. Hyvin toimi. Arvovaltaisen testiryhmän keulille oli
saapunut "Teksasin pieni boogiebändi" ZZ Top. Sen esiintymistä alustettiin
harvinaisen mojovasti.

Turpajouhet täristen

Seinäjoen stadionilla esiintyneistä yhtyeistä vain Wilko Johnson Band oli tyystin
parraton. Kaikkiin muihin kokoonpanoihin oli osunut ainakin yksi
tuuheakuontaloinen musikantti. ZZ Top on tietenkin se kautta aikain kuuluisin
partabändi. Billy Gibbonsin ja Dusty Hillin naamakarvoitus on asettanut normit,
joihin kaikkien muiden bändien partoja vertaillaan. Kaksikon siistiytymisestä
huhuttiin takavuosina erään johtavan partakonevalmistajan tarjonneen
moninollaisia summia. Tiedä sitten, onko legenda totta, mutta sitkeästi se Topin
jokaisen Suomen-vierailun kylkiäisenä esiin nousee. Tunnettu seikka on myös se,
että eturivistä poiketen rumpali Frank Beard on säilyttänyt hillitymmän linjan.
Hänen partansa on perinteisesti ollut lähinnä nimellinen.

“Got Me Under Pressure” täräytti keikan käyntiin illalla yhdeltätoista. Soundit
olivat tömäkät, mutta maltilliset. Tehokaksikko neljänkymmenen vuoden takaa
“Waitin' For The Bus/Jesus Just Left Chicago” tuli seuraavaksi ja komeana
versiona. Niiden perään “Gimme All Your Lovin'” varmisti, että bailut varmasti
lähtivät käyntiin.

Settiin oli päätynyt eniten materiaalia ”Eliminator”-levyltä. Se ei ole ihme, koska
juuri se nosti ilmestyessään (33 vuotta sitten! Härregud...) bändin
maailmankartalle. Onneksi vanhempaa materiaaliakin iltaan mahtui. Alun
bluespotpurin lisäksi kuultiin alkujaan kiekolta "Degüello" (1979) löytyvät ”I'm
Bad, I'm Nationwide” ja ”Cheap Sunglasses” sekä encoren 'pakolliset' menopalat
”La Grange” ja ”Tush”. Toisena encorena illan päättänyt elvistely ”Jailhouse Rock”
löytyy "Tushin" tavoin vuonna 1974 ilmestyneeltä ”Fandango”-albumilta.

Jonkun yllättävämmänkin poiminnan olisi voinut historian hämäristä kaivaa.
Esimerkiksi ”Beer Drinkers And Hell Raisers” olisi sopinut settiin kuin nakutettu –
etenkin kun kiertuekin on nimeltään Hell Raisers Tour. Sen olisi voinut vaihtaa
vaikka (sinällään oivallisen, mutta turhaan Jimi Hendrixiltä setin täytteeksi
lainatun) ”Foxy Ladyn” tilalle.

”Rough Boy” tarjosi ”Catfish Bluesin” ohella illan rauhallisimmat hetket. ”I Gotsta
Get Paid” ja ”Chartreuse” toivat tuoreimman pitkäsoiton terveiset. Setin
päättäneet ”Sharp Dressed Man” ja ”Legs” niputtivat keikan alun ”Eliminator”-
teeman luontevasti.

Roolinsa pitävä bändi

ZZ Top oli hyvässä iskussa. Dusty Hill ja etenkin hyväntuulisesti keekoillut Billy
Gibbons kantoivat vastuun show'sta. Beardin kontolle jäi tuttuun tyylin komppi, ja
sitä hän tasalaatuisen tomerasti luurit korvilla toimittikin. Taustanauhalta tai
jostain teknisistä vekottimista tuli sinällään tarpeettomia lisämausteita musiikkiin,
mutta eivätpä ne isommalti häirinneet. Ne olivat kuin pienet paperiset
sateenvarjot tai cocktailtikut olutlasin reunalla. Ei niitä todellakaan sinne kaipaa,
mutta kunhan ne eivät karahda kurkkuun tai tökkää silmään, niin olkoot.

Erityisen nautittavaa oli Gibbonsin kitaroinnin seuraaminen ja sen fiilisteleminen.
Hänen kitarasankaruutensa ei perustu mahdollisimman vikkeliin juoksutuksiin,
vaan mieluummin vaikka yhteen nuottiin, jonka ympärillä maltillisen viipyilevästi
fiilistellään ja otetaan pari sopivaa askeltakin samalla. Eikä sovi jättää hänen
tunnistettavan muhevaa soundiansakaan mainitsematta. Screenille heijastettiin
kitarasoolojen aikana kiitettävässä määrin Gibbonsin lähikuvaa. Oli mukava
seurata sellaistakin suurelle yleisölle merkityksetöntä yksityiskohtaa kuin
plektran ja sormisoiton täysin portaatonta vaihtelua.

Simppeliin lavastukseen saatiin mikkiständeihin ja kosketintelineisiin asennetuilla
valoketjuilla tehokasta näyttävyyttä. Aiemmin visuaalisena tehokeinona
käytetyistä yhteensointuvista soittimista bändi näyttää luopuneen.
Koreografioitakin on vuosien saatossa karissut pois. Edelleen Gibbonsin ja Hillin
yhteispeli on kuitenkin saumatonta myös oheistoiminnan saralla.

Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä: Rauma Blues

Gibbons tunnetaan intohimoisena kitarakeräilijänä, jolla soittimia riittää vaikka
kuinka penteleesti. Seinäjoella hän soitti melkein koko keikan Gibsonin BGSG-
erikoismallilla. Sikäli kitaraa on syytäkin käyttää, että se on täysin hänen omien
toiveidensa mukaan suunniteltu ja rakennettu. Hill vuorotteli keikalla Fender-
basson ja koskettimien välillä. Edellisen illan Haminan-keikalla Gibbons oli saanut
kartutettua kokoelmaansa. Soitinrakentaja Saku Vuori lahjoitti hänelle
kelopuisen Deadwoodin, joka pääsi illan päättäneessä ”Jailhouse Rockissa”
tositoimiin.

Varsinaisen setin lopuksi lavalle tuotiin kasarinostalgiset karvasoittimet.
Karvabasso näytti evoluution myötä muuttuneen karvasyntikaksi, mutta muutoin
meininki oli ennallaan. Pörheiden soittopelien mukaantulo tietää perinteisesti
sitä, että vuorossa “Legs”. Viime vuosina lauluaan enemmänkin matalan kähinän
suuntaan vienyt Gibbons tarjoili päätöskappaleen poikamaisen korkealta. Hill pisti
paremmaksi ja heläytti ylä-äänen kuomansa tueksi.

ZZ Topin setistä tai sedistä on hankala keksiä muuta valittamista kuin liian
ilmeiset kappalevalinnat. Markkinatalouden armottomat lait ovat muokanneet
kokonaisuuden turvallisen hittipainotteiseksi ja stabiiliksi tuotteeksi. Bändi on ok,
mutta se voisi olla enemmänkin. Heillä on paljon unohtuneita helmiä vanhassa ja
hittilevyjen jälkeisessäkin tuotannossaan. Harmillista jättää ne hyödyntämättä.
ZZ Top pitää roolinsa kuin suureen kaupunkiin muuttanut maalaispoika, joka oppii
heti cityn tavoille. Tiedättehän tyypin, joka varoo visusti paljastamasta todellista
luonnettaan ja omaksuu kaupunkilaistakin kaupunkilaisemman roolin. Onneksi ZZ
Top kuljettaa jääriä varten mukanaan Ben Miller Bandia. Se tarjoaa juuri sitä
rehellisen juurevaa ja peittelemättömästi maalaisempaa osastoa, jonka Top on
unohtanut.

Merkittävä säästö pesulakuluissa

Ben Miller Band lähti rundille varsin omavaraisesti. Kun kokoonpanoon kuuluvat
sekä pesusoikkobasso että pesulauta, pesuloihin tuskin tuhrautuu tien päällä
lantteja. Folk-pohjaisessa viitekehyksessään nelihenkinen (ja illan teemaan
sopivasti kolmepartainen) bändi luisui sulavasti ragtimesta ja countrysta
räyhäkkääseen alt.bluesiin. Onnistuivatpa he vielä palaamaan ehjin nahoin sieltä
takaisinkin.

Ben Miller soitti Seinäjoen-keikalla ainakin
huuliharppua, kitaraa, banjoa,
sikarilaatikkokitaraa ja sekalaisia
lyömäsoittimia. Hänen lisäkseen bändiin
kuuluvat pesusoikkobassoa ja rumpuja
soittava Scott Leeper, kitaroita, mikitettyä ja
efektoitua pesulautaa sekä bassoa ja
erilaisia perkussioita soittava Smilin' Bob
Lewis sekä viulun ja kitaran kanssa tukka
hulmuten häikäissyt Rachel Ammons. Kaikki
neljä osoittautuivat kelpo laulajiksi, eikä
kukaan arkaillut tarttua kohdalle osuvaan
lisäsoittimeenkaan.

Bändin esitys oli samaan aikaan kiihkeä ja
letkeä. Vaikka välillä intouduttiin räimimään
ja remeltämään, kokonaisuus ei lähtenyt
karkailemaan. Slide-soittoa kuultiin
ilahduttavan runsaasti, parhaimmillaan
sikarilaatikkokitaralla, sähkökitaralla ja
bassokitaralla yhtä aikaa. Kekseliäällä
ryhmällä oli kappalevalinnoissa perinteet
kunniassa. Hyvinkin tuttuja ralleja otettiin
heidän toimestaan käsittelyyn. Esimerkiksi
”House Of The Rising Sun” on siinä määrin
kaluttu luu, että isommalti siitä ei luulisi enää
makua irtoavan. Niinpä vaan siitäkin saatiin
makoisa versio tiristettyä.

Rachel Ammons

Keikan päätöksenä kuultiin huima, Ram Jamin 70-lukuisen ”Black Bettyn”
starttaama potpuri. Sujuvasti ”John The Revelator”-kappaleen kautta sävelmäksi
vaihtui ”Babylon Falling”. Gospel-hurmos valtasi lavan. Katsojat sen sijaan olivat
viilipyttymäisempiä. Miller lauloi ja soitti huuliharppua välillä mikkitelineessään
roikkuneeseen puhelimen luuriin. Siinä oli miellyttävän mutainen soundi.
Erityisesti tässä huipennuksessa kuultiin pitkät pätkät harputtelua puhelimitse.

Wilkon vireongelmat

Wilko Johnsonilla taisi olla Seinäjoella pieniä vireongelmia. Tällä kertaa ne eivät
vaivanneet kitaraa, vaan miestä itseään. Hän roimi kitaraa huolimattoman
ponnettomasti ja karsi ennestäänkin niukasta ilmaisustaan kulmia pois.
Esimerkiksi “Going Back Home” jäi soolottomaksi tyngäksi, jossa kappaletta
kuljettava tehokas kitarakuvio korvautui monin paikoin sahauksella. Sen sijaan
”When I'm Gone” ja ”Everybody's Carrying the Gun” venyivät totuttuakin
pidemmiksi. Naureskellut Wilko tuntui pelaavan aikaa.

Jos bändin nokkamies olikin laiskalla päällä, niin komppiryhmä sai huhkia senkin
edestä. Normaalioloissakin paita märkänä bassonsa kanssa vääntävä Norman
Watt-Roy näytti nyt lisäävän bassolinjoihin yllättäviä töyssyjä ja mutkia sitä
mukaa, kun Wilko haeskeli oikopolkuja. Dylan Howe oli oma energinen itsensä
kannujen takana ja piti loputtoman pitkissäkin jameissa kompit rullaamassa. Hän
pysytteli hymyillen taustalla hoitaen oman hommansa. Kuitenkin aina, kun
rumpufillille sovelias väli ilmaantui, sieltä se myös lävähti.

Wilko Johnson Bandin keikka oli jälleen
kerran oivallinen osoitus triodynamiikasta.
Tämänkertaisena opetuksena oli, että yhden
ottaessa rennommin on muiden uurastettava
enemmän. Loppujen lopuksi kolmikko
selviytyi hyvin urakastaan.

Kotimainen alustus

Saattaa kuulostaa tylsältä ja vähättelevältä
kutsua bändiä takuuvarmaksi. Wentus Blues
Band ja Melrose ovat kuitenkin tunnetusti
takuuvarmoja esiintyjiä. Niiden keikalla tulee
väistämättä hyvälle tuulelle. Molempien
bändien lavaolemus huokuu tekemisen
meininkiä ja hyvää fiilistä, vaikkakin hieman
erityyppisesti. Wentuksen keikalla meininki
ilmenee velmummassa olomuodossa kuin
suoraviivaisemmalla Melrosella.
Poikkeuksetta ykkösluokkaa oleva soitto ja
kappalemateriaali kuuluvat myös molempien
bändien kohdalla asiaan.

Wilko Johnson

Wentuksen kokoonpanossa oli tällä kertaa Juho Kinaretin, Niko Riipan, Robban
Hagnäsin ja Daniel Hjerpen mukana kitaristi Kim Vikman, mutta ei
kosketinsoittaja Pekka Gröhniä. Kaksi kitaraa nivoutuivat toistensa lomaan
luontevasti. Se ei ole ihme, koska Riipalla ja Vikmanilla on melkoisen pitkä
yhteinen historia. Stadion oli kovin tyhjä vielä Wentuksen soittaessa. Bändin
hyväntuulisuutta se ei kuitenkaan haitannut. ”Jonkunhan pitää homma avata”,
tuumasi Robban keikan jälkeen.

Tasaisesti väkeä valui lisää stadionille, ja meininkiä nostatettiin varovaisen
verkkaisesti. Olutta kului anniskelualueella runsaahkosti. Se ei ainakaan
vähentänyt kentän suojaksi leviteltyihin pressuihin kompastelua.

Melrosen ottaessa lavan haltuun oli yleisöä jo hieman runsaammin. Bändi soitti
tiukan setin, jonka starttasi ”Rock 'n' Roll Cliche” ja päätti ”Rich Little Bitch”.
Keikalla kuultiin syksymmällä ilmestyvän singlen molemmat puolet. Tällä kertaa
luvassa on hyväksi havaittua lainamateriaalia sisältävä julkaisu, jolta löytyvät
”The Wanderer” ja ”Tear Stained Letter”.

Tokela huhki hommia urakalla. Hänelle kitaransoitto on ilmeisen
kokonaisvaltaista hommaa, johon perinteisten soittotekniikoiden lisäksi liittyvät
läheisesti myös hypyt ja pomput. Mikäpä se on huhkiessa, kun taustalla Jamin ja
Rogerin komppiryhmä vie hommaa jämäkästi eteenpäin.

Tokelallakin oli uusi Vuoren Sakun tekemä kitara, joten he olivat vähän niin kuin
samiksia Gibbonsin kanssa. Melrosen miehistöstä parrallaan illan pääesiintyjään
vertautuu puolestaan rumpali Jami.

Hyvin toimi

OmaSp Stadion soveltui varsin hyvin rokkikäyttöön. Tosin olutpiste, joka
poikkeuksellisesti ei tässä tapahtumassa myynyt olutta, aiheutti pidempään
jonottaneiden ja liian myöhään asian tolasta kertovan paperilapun
huomanneiden keskuudessa hieman sanailua. Stadionin hämmästyttävän
niukkaa vessamäärää lisäsivät tehokkaasti ulos kärrätyt bajamajarivistöt.

Musiikki oli Seinäjoella kohdallaan, eivätkä aikataulutkaan venähtäneet. Kun vielä
konserttipäivälle luvattu pienoinen sademääräkin oli täyttynyt heti aamusta,
kerrassaan mainio tapahtuma oli tämä.

MARKO AHO

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA