King Biscuit, Memphis ja Mississippi: erään viikonlopun anatomia

Blues-Finland.com tien päällä

King Biscuit, Memphis ja Mississippi:
erään viikonlopun anatomia
.

Video: Andres Roots ja Black River Bluesman soittopuuhissa Cherry Streetillä

9.11.2019

Suomen Black River Bluesman ja Viron Andres Roots ovat osa tarinaa, kun
Blues-Finland.com matkustaa Yhdysvaltain etelään.

Teksti: Pasi Tuominen

Pikkulinnut laulavat, että King Biscuit Blues Festivalilla on tänä syksynä erityisen
mielenkiintoista ohjelmaa. Buukkaan oikopäätä lennot, hotellit ja vuokra-auton.

Matkan ensi askeleet otan perjantai-iltapäivänä Manhattanin ytimessä, missä
olen pitänyt majaani nyt runsaat kaksi vuotta. Nopean subway- ja bussimatkan
jälkeen päädyn La Guardian lentokentälle ja boardaan liian kalliille lennolle
Memphisiin.

Memphisin lentokentällä autovuokraamon työntekijät ihmettelevät suomalaista
ajokorttia hetken, mutta heltyvät luovuttamaan minulle uudenkarhean Jeep
Wranglerin pariksi päiväksi käyttöön. Yhdysvaltain etelää ei varsinaisesti tunneta
turvallisuudestaan, joten olin ajatellut vuokrata huomiota herättämättömän
auton, esimerkiksi Ford Fiestan. Autovuokraamo oli toista mieltä. Nyt lähdetään
sitten valkoisuuttaan hohtavan, sporttivarustellun Jeepin kanssa liikenteeseen.
Oloni on sopivan turvaton.

Järjettömän epämukavassa ohjaamossa navigaattorin kanssa sekoiltuani löydän
vihdoin hotellille Memphisin keskustan tuntumaan. Monista vastaavista reissuista
viisastuneena lähden ensimmäisenä metsästämään matkaevästä. Saattaa
kuulostaa yksinkertaiselta, mutta amerikkalaiskaupungissa haaste on usein
mittava. Voi joutua hortoilemaan kilometrejä ennen kuin löytää edes pahaista
elintarvikekioskia. Nyt kuitenkin jo alle tunnin etsimisen jälkeen hallussani on lasti
pullovettä ja erä uskomattoman pahanmakuista kokojyväleipää.

Hotellihuoneessa juutun tollottamaan telkkarista yliopistolätkää. Jos viettäisinkin
Memphis-illan näin? Ei nyt sentään. Tarunhohtoiselle Beale Streetille käy tieni.
Toki tiesin, että Beale Streetillä vallitsee ”ruotsinlaivameininki” värivaloineen ja
viihteellisine ohjelmistoineen, mutta ei kadunpätkästä enää juuri ole positiivista
sanottavaa. Fiilis tuntuu hauskalta hetken. Mutta kun ”Respectiä” ja ”Mustang
Sallya” on klubikadulla jonkin aikaa kuunnellut, alkaa tehdä mieli keksiä muuta
tekemistä. Moniin klubeihin ja juke jointeihin on tullut sisäänpääsymaksut. Jos
hetkeksikin pysähdyt, kerjäläinen on kimpussa. Not cool.

Memphis-illan huipennukseksi osoittautuu Blues City Cafe, joka sijaitsee Beale
Streetin ja South 2nd Streetin kulmassa. Vihdoin koittaa catfishin ja
makunystyröitteni jälleennäkeminen. Ystävällistä palvelua, sitoutunutta
keittiötyöskentelyä, hyvää ruokaa. Very cool.

Vihdoin lauantai ja matkan pääohjelman vuoro. Suunnaksi etelä, Arkansas’n
osavaltion Helena ja siellä vietettävä King Biscuit Blues Festival. Navigaattori,
joka oli minut opastanut perjantaina ”maisemareitillä” hotellille, parantaa kuin
sika juoksuaan ja ohjaa nyt nopeasti bluesmusiikin tunnetuimmalle
liikenneväylälle. Highway 61. Ensimmäinen kanava, jonka autoradiosta löydän,
soittaa Little Miltonia. Higway 61:n pientareilla ovat puuvillapellot kivasti
kukassa. Tunnelma nousee.

Pian osavaltioraja tulee vastaan. Jeep hurahtaa Tennesseestä Mississipiin:
bluesin, vieraanvaraisuuden ja laihan kahvin osavaltioon. Autoradiosta tulvii
Albert Kingiä, kun tullaan Tunicaan. Nyt ollaan varsinaisesti Mississipin Deltalla
(joskin kuluneen sanonnan mukaan pohjoispäässä Delta alkaa Memphisin
Peabody-hotellin aulasta). Koska King Biscuitin tarkasta aikataulusta ei ole tietoa
– toiminta alkaa viimeistään puolenpäivän aikaan – matka jatkuu ilman
pysähdystä. Koukkaus 61:ltä länteen. Nyt vaihtuu osavaltio Mississipistä
Arkansas’han. Silta yli Mississippijoen, ja Helenassa ollaan. Täältä ovat kotoisin
muiden muassa Sonny Boy Williamson II, countryherra Conway Twitty ja The
Bandin legendarumpali Levon Helm. Kun ajoissa olen liikkeellä, löydän autolle
paikan läheltä festivaalin ydintä, Cherry Streetiä.

King Biscuit Blues Festival on totisesti tapahtuma, jota kannattaa lähteä
ihmettelemään pitkänkin matkan takaa. Festarialueelle – siis käytännössä Cherry
Streetille – on vapaa pääsy. Vain päälavan alueelle peritään sisäänpääsymaksu.
Kadun varrella on useita stageja: sisätiloja, mobiililavoja, hylättyjen talojen
raunioihin kyhättyjä esiintymispaikkoja.

Herkullisin erikoisuus on katusoittaminen. Periaatteessa kuka tahansa kynnelle
kykenevä voi panna kadun varrelle kamat pystyyn ja alkaa levittää taiteellista
sanomaansa. Tuossa joku ukko painaa menemään Howlin’ Wolfin biisejä jo
viidettä tuntia. Nuori jätkä taas kurittaa Gibson Les Paulia rööki huulessa,
samalla esitellen kummallista tulkintaansa moonwalkista. Kitaraseppä John Lowe
meuhkaa kadunkulmassa, kenkäkaupan edustalla. ”Pitäähän minunkin soittaa,
vaikka ihmiset sanovat, että pidä turpasi kiinni ja tee niitä kitaroita”, John
lohkaisee stetsonin lierit väpättäen.

Siis sama John Lowe, joka on tehnyt sikarilaatikkokitaroita Suomen Black River
Bluesmanille? Kyllä. Ja kuinka ollakaan, Mustion omapoika Jukka Juhola maleksii
Cherry Streetillä katutunnelmaa fiilistellen. ”Ensimmäisen kerran kävin etelässä
kymmenen vuotta sitten”, Jukka muistaa. ”Sen jälkeen olen käynyt melkein joka
vuosi. Alkaa olla jo tuttuja juttuja ja tuttuja ihmisiä.”

Soittovuoron saatuaan Black River Bluesman ei jarrutellut. Alkuvoimainen musiikki
herätti Cherry Streetin väen huomion. Matalalta mörisevä kitara ja rumpali Robert
Floyd Stevensin primitiiviset biitit houkuttelivat porukkaa kadunkulmastagelle;
muodostuipa setin jälkeen pieni jonokin artistia jututtamaan.

Soittaminen Helenassa oli Jukalle erityisen kova juttu, sillä hän on ihaillut King
Biscuit -ilmiötä (kaikki alkoi King Biscuit Time -radio-ohjelmasta) jo 70-luvulta asti.
”Aika hurjaa nyt soittaa täällä, jonkinlainen täyttymys. Kauan olen suuresti
ihaillut King Biscuitia, ja yhtenä päivänä sitten soitan täällä. Huh huh, ei tätä
kaikki voi ymmärtää.”

Ja kas, matkassa on mukana myös Viron blueslahjakkuus Andres Roots.
Andresille Amerikan-matka oli ensimmäinen. Hänen sofistikoitunut kitaratyönsä ja
hillitymmät rytmit (rummuissa taas Robert) kerryttivät kenkäpuodin edustalle
erilaista yleisöä. Parvi nuoria kavereita – mitä ilmeisimmin kuusikielisen
harrastajia – ihmetteli lähietäisyydeltä, miten yksi kitaristi teki ovelalla
tekniikallaan vähintään kahden hommat.

Andres kertoi, etteivät New Yorkin kaltaiset suurkaupungit häntä juuri kiinnosta,
mutta Yhdysvaltain etelä teki vaikutuksen. ”Mississipissä ja Clarksdalessa oli
mahtavaa käydä. Puolet elämästäni olen lukenut tarinoita näistä paikoista.
Lisäksi sain kuunnella aitoa paikallista musiikkia ja nauttia ihmisten
ystävällisyydestä”, Andres sanoi. ”Isoimmaksi ongelmaksi osoittautui se, että
mistään ei tahtonut saada hyvää kahvia… En uskonut, että se voisi olla
vaikeampaa kuin Britanniassa, mutta kylläpä oli, varsinkin sunnuntaiaamuisin!”

King Biscuit Blues Festivalin lisäksi Black River Bluesman ja Andres Roots
esiintyivät Memphisissä ja Deep Blues Festivalilla Clarksdalessa. Kuskina ja
järjestelijänä heillä oli mukava kaveri Pohjois-Wisconsinista, Jeff Eaton, joka
vetää muun muassa bluesohjelmia radiossa. WXPR-kanavaa voi kuunnella
netissäkin.

Black River Bluesman, Ground Zero Blues Club, Clarksdale

Andresin tyylinäyte Cherry Streetin ja York Streetin kulmassa

Helenassa oli esillä bluesin koko spektri, sillä esiintyjiä oli katusoittajista aina
kansainvälisiin tähtiin. Päästagella soittivat muiden muassa Kenny Wayne
Shepherd, Delbert McClinton ja Ruthie Foster. Useimmat isot nimet on nähty
moneen kerran Suomessakin, joten kiinnitän huomioni muille lavoille. Ehkä
vastaan tulee joku ihan uusi talentti?

Sisätiloissa, kerhohuonetta muistuttavassa tilassa rumpali Kenny ”Beedy Eyes”
Smith johti bändiään klassikkohengessä. Kenny kuuluu vielä bluesin nuoreen
kaartiin. Tanakkaa kokemusta edustivat kitaristi Bob Margolin ja basisti Bob
Stroger. Mainio hetki koitti, kun Stroger lähti käppäilemään pitkin huonetta ja
lauloi standardia ”Key to the Highway” ilman mikkiä.

Samaisessa tilassa soitti myös Bill ”Howl-n-Madd” Perry yhtyeineen. Bill tapaa
seniorikansalaisen oikeudella soittaa istualtaan, siinä missä tytär Shy Perry
hoitaa lavaliikunnan. Hän soittaa kosketinsoittimella bassoa, ja paljon jää
energiaa muuhunkin. Hänen tanssikuvionsa (joku saattaisi niitä kutsua
vääntelehtimiseksi) ovat totisesti originellit. Shy Perry, joka on varsin
mukiinmenevä laulaja, on julkaissut juuri ensimmäisen soololevynsä.

Ja löytyihän se uusi talentti. Kannattaa painaa mieleen nimi Rachel Ammons.
Nuori nainen pani rauniolavalla kunnon bileet pystyyn. Tällä keikalla hänen
instrumentaatioonsa kuuluivat sähkökitara sekä virveli, bassorumpu ja hi-hat,
joita hän soitti jaloillaan. Rachelilla on väkevähkö, soiva lauluääni, joka täydentää
one-woman bandin vetävän soundin.

Rachel kertoi, että Smilin’ Bob Lewis on hänen musiikillinen mentorinsa. He
soittivat yhdessäkin duona nimeltä Tyrannosaurus Chicken. Bob, joka menehtyi
taannoin, antoi Rachellille johdatuksen. ”Juuri Bob esitteli minulle Delta-bluesin.
Kun kuulin Delta-bluesia ensimmäisen kerran, sanoin, että mitä ihmettä tämä
onkin, on se paras soundi, mitä olen ikinä kuullut”, sanoi Rachel.

Musiikillisia vaikutteita on kaikkialta klassisesta musiikista (Rachel on koulutettu
viulisti) punkiin. ”Jos joku tietää, mitä genreä musiikkini edustaa, kertokaa
minullekin”, Rachel Ammons tokaisee.

Aurinko on laskenut mailleen King Biscuit Blues Festivalilla. Yllätyksekseni Jeep
odottaa siellä, minne sen jätin, vieläpä ilman parkkisakkoa. Helenan tuppukylässä
ovat vähäiset majoituspaikat loppuun buukatut. Otankin suunnan Mississipin
Clarksdaleen, joka sijaitsee vajaan 50 kilometrin päässä. Tunnelmallinen ilta-
ajelu pimenneellä Highway 61:llä. Ohitan crossroadsin, mutta silmäluomi painaa jo
sen verran, ettei riitä tarmoa jäädä myymään sielua paholaiselle. Hotellilla
epäystävällinen virkailija komentaa minut huoneeseeni käytävän perälle.
Lauantai on niin mukava, ettei edes tv:stä tulviva, umpisurkea Saturday Night Live
pysty sitä tärvelemään.

Sunnuntaiaamu koittaa. En ole kova pyhiinvaeltaja saati haudanpalvoja, mutta
yksi paikka on muodostunut minulle kummallisen pyhäksi: Stovallin maatilan
pläntti, jolla Muddy Waters aikoinaan asui ja työskenteli sharecropperina
(torpparina). Siellä on taas käytävä ennen kuin paluumatka alkaa.

Paikka sijaitsee lähellä Clarksdalen kylää, Stovall Roadilla. En tiedä, monennenko
kerran käyn Muddylla kylässä, mutta nyt on ensimmäinen kerta, kun puuvillapellot
ovat kukassa. Muddyn kabiinia ei ole paikalla ollut pitkään aikaan. Sen
jäännökset on museoitu Clarksdaleen. Mutta henki on jäänyt. Pysähdyn vain
kuuntelemaan tuulenvirettä; samaa hiljaisuutta, jonka nuori McKinley
Morganfield halusi täyttää musiikilla. Sen hän vei rohkaistuttuaan Chicagoon,
synnytti Chicago-bluesin ja antoi pontimen rock and rollille. Nyt ollaan ytimessä.

Tässä asui Muddy Watersin naapurinmies. Ehkä

Kun paluu kohti Memphisiä alkaa,
navigaattori puuttuu jälleen peliin.
Clarksdalen keskustan kautta matka
Highway 61:lle olisi lyhyt, mutta laite vie
minut taas maisemareitille. Se koituu
onnekseni.

Kiemurtelen pitkin pikkuteitä ihmetellen
rähjäisiä bensa-asemia, Deltan aitoja
maatiloja ja kyläpahasia. Radioasemat,
jotka vielä eilen pauhasivat bluesia,
täyttyvät hurmoshenkisestä gospelista
– onhan sunnuntai. Tunnelma on
haikea. En nyt millään jättäisi Deltaa
taakseni.

Blues-Finland.com matkalla

Mississippi

Teksas

West Coast

Reportaasit

Wentus Blues Band Woodstockissa

Micke Björklöf & Blue Strip New Orleansissa

Memphisissä jää vielä pieni hetki tallustella Mississippijoen töyräällä. W.C. Handy
-puiston lavalla bändi soittaa iltapäiväsettiä sopivan alavireiseen sävyyn. Vielä
ajopelille lopputankkaus Riverside Drivella. Kun palautan Jeepin
autovuokraamoon Memphisin lentokentällä, ympyrä tuntuu sulkeutuvan. Lento-,
bussi- ja subway-matkat ovat enää muodollisuus. Mies palasi kotiin, mutta
Deltalle jäi mieli.

Kotona New Yorkissa tummapaahtoinen kahvi maistui taivaalliselta.

PASI TUOMINEN

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

Etusivu Uutiset Keikkakalenteri Festarikalenteri

Artikkelit Artistit Kuunteluhuone Info Some