|
|
Johnny Winter juurillaan
|
|
|
| |
Johnny Winter julkaisi viime vuonna levyn nimeltä "Roots". Sillä hän
palaa otsikon mukaisesti juurilleen ja tulkitsee nipun vanhoja
suosikkisävelmiään. Materiaali lienee useimmille bluesfaneille
kauttaaltaan tuttua: mukaan mahtuu varsin klassisia poimintoja kuten
"Dust My Broom", "Bright Lights, Big City" ja "Got My Mojo Workin".
Joitain kappaleita voi pitää turhan moneen kertaan versioituina, mutta
Winterin idea oli levyttää juuri niitä piisejä, joita hän nuorena kuunteli ja
joiden tahtiin hän opetteli soittamaan kitaraa – lauluja, joita hän rakastaa.
Levyllä Winterin kanssa soittaa hänen kiertuebändinsä kosketinsoittaja
Mike Dimeolla täydennettynä. Kakkoskitaristi Paul Nelson on myös
toiminut tuottajana ja koko idean isänä. Bassoa soittaa Scott Spray ja
rumpuja Vito Luizzi.
Liveoloissa hurjaankin menoon innostuva bändi on studiossa hoitanut
tonttinsa maltillisesti ja jää ehkä turhankin huomaamattomaksi. Toisaalta
on hyvä, että he antavat solisteille tilaa, koska niitä tällä levyllä piisaa.
Johnnyn lisäksi levyllä pääsee ääneen melkoinen liuta kovan luokan
tekijöitä. Slide-kitarointia tarjoilevat maestron itsensä lisäksi Warren
Haynes, Derek Trucks ja Sonny Landreth. Harputtelemassa pistäytyvät
John Popper ja Frank LaTorre. John Medeski soittaa koskettimia ja
Johnnyn pikkuveli Edgar käväisee "honkytonkkaamassa" foneineen.
Mainittujen putkimiesten lisäksi kitaraa soittavat Jimmy Vivino, Susan
Tedeschi ja Vince Gill.
Tämän kaltaisen vierailijajoukon alle moni artisti hukkuisi, mutta ei
Johnny. Hän pysyy koko ajan pääroolissa. Jokainen vieras hoitaa tietysti
osuutensa mallikkaasti, mutta silti Winterin tunnistettava kitarasoundi ja
entistäkin mureammaksi kypsynyt laulu hallitsevat kokonaisuutta.
Mielenkiintoisin kombinaatio on ehkä Winter ja Gill. Chuck Berryn ”
Maybellene” rokkaa juuri niin kuin pitääkin, ja kahden tyystin erityyppisen
soittajan kontrasti toimii hienosti. Yhdessä Edgarin kanssa levytetty ”
Honky Tonk” nousee niin ikään levyn huippuhetkiin. Versioinnin jäljet
johtavat veljesten uran alkuaikojen koulubändeihin saakka. Siitä kuuluu,
että hommaan on paneuduttu aikoinaan huolella.
Levyn muusta materiaalista esiin nousee myös Ray Charlesilta lainattu ”
Come Back Baby”. Vahvasti tulkittu hidas tunnelmointi saa lisäpontta
Medeskin kertakaikkisen mojovasta Hammond-soolosta.
Harpisteista Popper soittaa ”Last Nightiin” tapansa mukaisesti nuotteja
muutamankin Little Walterin edestä, mutta LaTorre operoi ”Mojo
Workingin” parissa hillitymmin. Slidekolmikko Haynes, Trucks ja Landreth
edustaa tämän hetken nimekkäintä kärkeä. Hyvää jälkeä kukin tahoillaan
saakin aikaiseksi. Tyyliltään omaperäisimpänä Landreth pääsee muita
selkeämmin esiin. Toisaalta "T-Bone Shuffle" tarjoaa hieman muita
vapaamman sooloiluympäristönkin. Trucks soittaa "Dust My Broomissa"
ja Haynes "Done Somebody Wrongissa". Niiissä tulee ehkä
luonnostaankin mentyä enemmän perinteitä kumartaen.
"Bright Lights, Big Cityssa" Tedeschi laulaa Johnnyn kanssa dueton ja
soittaa kitarasoolon. Vivinon kitara puolestaan värittää tavanomaista
verkkaisemmin svengaavaa "Further On Up The Roadia".
Winterin uran pohjakosketus on taakse jäänyttä aikaa. Mies on noussut
jaloilleen, vaikka soittaakin nykyisellään istualtaan. Soitto soi hieman
aiempaa hitaammin, mutta sitäkin maukkaammin. Kaulan tyvipäästä
vikkelästi tiluteltujen soolojen pois karsiutuminen on tuonut lisää
sävykkyyttä soittoon. Lisäsävyä on myös laulussa, joka kuulostaa todella
hyvältä. Välillä käsistä lähtenyt karjuminen on jäänyt vähemmälle Winterin
keskittyessä laulamaan omalla äänellään – ja siinä kuulkaas soi eletty
elämä.
"Roots" ei tarjoa uutta tai ihmeellistä, mutta antaa hyvän näytön Johnny
Winterin nykykunnosta. Vaikka vierailijoita levyllä piisaa tungokseen asti,
Winter pysyy kaiken keskiössä. Tämän levyn ja muun muassa
viimevuotisen Tavastian-keikan pohjalta kelpaa Kokkolan Scandinavian
Blues Partyn suhteen ladata odotukset korkealle.
MARKO AHO
|
|
|
|
|
|
