2.11.2010
Kitarasankaritarina
Yli viisisataasivuisessa elämäkertakirjassa ei keskitytä pelkästään
piirtämään tarkkaa kuvaa Albert Järvisestä, vaan hahmotellaan ympäröivää
maisemaakin varsin yksityiskohtaisesti. Blues on mukana alusta asti.
Elämäkerta ”Albert Järvinen” (Johnny Kniga, 2010) julkaistiin juhlavin menoin
Tavastia-klubilla lokakuun alussa. Syytä juhlaan todella oli. John Fagerholm ja
Jaakko Riihimaa ovat tehneet valtaisan urakan kerätessään materiaalia ja
laittaessaan Albertin moninaiset vaiheet kansien väliin.
Kirjaa varten on haastateltu paria sataa Järvisen tuntenutta ja asioista perillä
olevaa tahoa. Tarinaa on tämän lisäksi täydennetty ja taustoitettu lukuisten
lähdeteosten, lehtileikkeiden ja radiohaastatteluiden avulla. Kertomukset ja
muistelut on jätetty ilmeisen suoriksi sitaateiksi, joten jokainen haastateltava
puhuu omalla äänellään.
Tekijät ovat helmikuusta lähtien pitäneet kirjaprojektin tiimoilta myös
tutustumisen arvoista blogia. Sieltä löytyy tietoa kirjan tekovaiheista,
julkaisubileistä, arvosteluista ja onpa siellä lopullisesta kokonaisuudesta pois
karsittuja stoorejakin.
Herkkä taiteilija
Albert Järvinen ei oikeastaan koskaan ollut balanssissa ympäröivän maailman tai
edes itsensä kanssa. Moneen kertaan käsitellyt ja vielä tämän kirjan tiimoiltakin
iltapäivälehtien lööppeihin nousseet päihdeongelmat toivat tietysti merkittävän
lisänsä asioiden käänteisiin. Välillä meno oli hurjaa - kun kohdalle taas osui
rauhallisempi ajanjakso, Albert oli hyvinkin hissukseen. Molemmissa tapauksissa
hänen onnistui saada aikaan laadukasta musiikkia. Monesti kitara soi uljaasti
silloinkin, kun mies itse oli romuna.
Jo nuorena Albert oli joukosta erottuva taiteilijaluonne. Tosin hänet tunnettiin
vielä Pekkana tai nimikoitujen sormikkaiden mukaan yksinkertaisesti PJ:nä. Kitara
oli taiteellisesti lahjakkaan nuoren herran mielenkiinnon kohteista ykkönen. Hän
harjoitteli jatkuvasti.
Ensimmäistä kertaa Albert oli päässyt tekemään tuttavuutta kitaran kanssa jo
seitsemänvuotiaana, kun hänen äitinsä oli hankkinut akustisen Egmontin. Sen
kielet olivat aivan liian korkealla. Se teki soittamisesta työlästä. Silti Albert
innostui äitinsä esimerkin innoittamana hakemaan tuttuja melodioita kitarasta, ja
ilmeisen vaivattomasti niitä sieltä löytyikin. Muun muassa ”Emman” hän opetteli
'valmiiksi' jo hyvissä ajoin ennen rautalankainnostusta.
Seuraava askel kohti kitarasankaruutta oli Tekniikan Maailman ohjeilla rakennettu
sähkökitara, jonka Albert sai ystävältään lainaan. Sen jälkeen mikään ei ollut
enää ennallaan.
Claptonista kohti bluesia
Albertin tärkeimmäksi esikuvaksi nousi jo varhain Eric Clapton. Ensimmäinen oma
levyhankinta ”Five Live Yardbirds” innosti nuoren kitaristinalun opettelemaan
Claptonin sooloja yksi kerrallaan. Tämän jälkeen tarkastelun kohteeksi nousi
luonnollisesti Claptonin uran seuraava merkkipaalu ”Blues Breakers with Eric
Clapton”.
Toki muutkin brittinimet, kuten Claptonin jälkeen Yardbirdsiin liittynyt Jeff Beck
sekä The Bluesbreakersissa hänen jälkiään seuranneet Peter Green ja Mick
Taylor olivat kovassa huudossa. Claptonin Albert rankkasi ylivoimaisesti
korkeimmalle. Hän hankki kaikki levyt, joilla ”Erkki” oli mukana; jopa Beano-
sarjakuvalehdestä juuri sen numeron, jota kitaristi lukee Blues Breakers -levyn
kannessa.
Tutkiessaan levyjen kansia enemmän Albert alkoi löytää tekijätietojen kautta
tietään syvemmälle bluesin maailmaan. Pian hän tekikin innokkaita
tutkimusmatkoja John Mayallin ja Claptonin musiikin alkulähteille.
Albertin bluesherääminen ja uran alkuajat käydään mukana touhunneiden
muistelemana kirjassa vaiheittain läpi. Myöhemmistä suuren suosion ajoista
löytyy luonnollisesti vielä enemmän muistelijoita ja tarinaa – kiinnostavaa
luettavaa kaikki tyynni.
Yksityiskohtia ja maukkaita anekdootteja
Kirjan tekijät eivät ole lähteneet etsimään oikoteitä tai aidan matalinta kohtaa,
vaan asioiden taustatkin selvennetään.
Olennaisesti aiheeseen liittyvien ihmisten esittelylaatikoita on siellä täällä, ja
muutenkin homma hoidetaan perusteellisesti. Esimerkiksi Pepe Ahlqvistin
mainitessa Albertin ja Louisiana Redin kanssa soittamansa jamikeikan, esitellään
seuraavassa kappaleessa Red lyhyesti heillekin, joille hän on outo nimi.
Blues säilyi Järvisen rakkautena koko elämän ajan, joten tarinan edetessä
muitakin alan nimiä tipahtelee esiin. Kotimaisten taitureiden lisäksi muun muassa
Albert King, William Clarke ja Eddie Boyd ovat odotetusti seikkailuissa mukana.
Kirjasta löytyy monenlaista sattumusta ja maukkaita muistoja. Pelkästään Nick
Lowen ja kumppaneiden Suomen-seikkailusta irtoaa paljon tarinaa.
Tapahtumahetkellä lähinnä katastrofaalisilta vaikuttaneet kommelluksetkin
huvittavat näin vuosien päästä. Milloin kitaristi herää kovassa tuiskeessa studion
tarkkaamon sohvalta ja soittaa saman tien soolon nappiin, tai amerikkalainen
solistivieras päättääkin kesken levytyssession vaihtaa piisiä kertomatta
kenellekään mitään. Bändejä syntyy ja hajoaa tiiviiseen tahtiin, mutta välillä
saadaan asioita valmiiksikin asti.
Kitaramies
Jos elämänhallinta ei ollut Järvisen vahvimpia puolia, pärjäsi hän kitaroiden
kanssa huomattavasti paremmin. Useampikin kertoja ihmettelee hänen taitoaan
loihtia ”järvissoundi” miten kelvottomin välinein tahansa. Välillä, kun omat
soittopelit olivat teillä tietymättömillä ja piti turvautua lainakamoihin, soundi oli
kuitenkin lähes poikkeuksetta tuttua Järvistä.
Musiikki ja kitaransoitto nousevat muutenkin kirjassa päärooliin. Joidenkin
lukijoiden mielestä soittokamppeita varmasti luetellaan liikaa. Itse olen tosin juuri
tuollaisen nippelitiedon ystävä. Pitää muistaa, että kitarat näyttelivät
ensiarvoisen tärkeätä roolia Albert Järvisen elämässä. Tietyt yksilöt liittyivät
olennaisesti tiettyihin ajanjaksoihin. Olisi omituista, jos ne jätettäisiin tarinoissa
mainitsematta.
Asiaan tuo oman sävynsä sekin seikka, että monet ääneen pääsevät muistelijat
ovat itsekin muusikoita. Ja onhan esimerkiksi legendaarisen Emma-Straton
tarinakin enemmän suomalaista populaarikulttuurihistoriaa kuin pelkkää
kitarajorinaa.
Kitarasankaritarinaa
Varsinainen sankaritarina tämä ei ole, vaikka kitarasankariksi kohonneen
soittajan taivalta seurataankin. Traagisia sävyjä matkan varrelle mahtuu. Ja
tietysti tarina loppuu aivan liian varhain – kuten Järvisen elämäkin.
Albert ei missään vaiheessa kulkenut keskitietä. Elämä heitteli laidasta toiseen.
Tästä johtuen monet haastateltavat näyttävät jo luonnostaan sisällyttävän
tarinaansa myös ”tilapäivityksen” kitaristin kulloisenkin kauden soitto- ja
pelikunnosta.
Uskoisin että tämä – epäilemättä useammankin joulupukin säkkiin päätyvä – kirja
tarjoaa mielenkiintoisia lukuhetkiä kaikille suomalaisen rock- ja roots-musiikin
ystäville. Ainakin se kertoo erään suuren suomalaisen tarinan turhia
kaunistelematta. Kitarasankaruuden karu kääntöpuoli tulee lukijalle tutuksi.
Albert Järvinen oli tavattoman lahjakas, herkkä renttu; äärimmäisyyksien mies,
joka osasi olla maailman mukavin ihminen tai täysin sietämätön, mutta ei
välttämättä mitään siltä väliltä. Fagerholm ja Riihimaa ansaitsevat ison kiitoksen
tekemästään kulttuurityöstä. He ovat onnistuneet koostamaan eheän tarinan
varsin rikkinäisestä persoonasta.
MARKO AHO
John Fagerholm – Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen. Johnny Kniga, 2010. 530
sivua, koko 219 x 217 mm
Lue myös tunnelmat julkaisubileistä Helsingin Tavastialta.
Linkit: Johnny Kniga, Järviskirja-blogi
.
|
