Blues-Finland.com - Dicky James and The Blue Flames: Hard Rain

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

LEVYARVIO

19.3.2012
Yhden yllätyksen taktiikka
Dicky James and The Blue Flamesin toinen
levy "Hard Rain" ei ole järisyttävä kokemus,
vaikka musiikin raja-aitoja ylitellään välillä
rohkeastikin. Chicago-tyypin blues on
pääosassa.

Dicky James and The Blue Flames julkaisi
viime vuonna toisen levynsä ”Hard Rain”.
Vaikka bändi on ollut kasassa vasta muutaman
vuoden, nuorten poikien puuhastelusta ei ole
kyse. Asialla on nippu aikamiehiä. Levyllä
tarjoillaan kovin tutun kuuloista meininkiä,
mutta mahtuupa mukaan yllätyksiäkin.
.

USA:n Indianan osavaltiosta tuleva Dicky James and The Blue Flames on
perustettu nelisen vuotta sitten. Suosio on näitä soittoniekkoja kaikki
vuosikymmenet vältellyt, mutta viisikon jäsenet ovat tahoillaan musisoineet mitä
moninaisimmissa ympyröissä. Nykyisellään he vääntävät Chicago-bluesia varsin
perinteikkäin ottein. Paikoittain hommaa runnotaan aavistuksen ronskimmalla
kädelläkin. Mielenkiintoista on sekin, että tämän vuoden alussa bändi osallistui
suomalaisen Micke & Lefty feat. Chefin lailla Memphisin International Blues
Challenge -kisaan.

Nyt käsittelyssä olevaa "Hard Rain" -levyä edelsi debyytti "The Blues Taste Good",
joka ilmestyi vuonna 2009.

”Hard Rain” pitää sisällään yksitoista raitaa, joiden joukkoon mahtuu kaksi
tuttuakin tunnelmapalaa. ”Rock Me” ja ”Born Under Bad Sign” eivät ehkä
kekseliäisyyden ilmentymiä lainoina ole, mutta onhan hyvä piisi aina hyvä piisi.
Molemmat standardit tulkitaan alkuperäisiä aavistuksen rokimpina versioina.

Muu materiaali on merkitty paria poikkeusta lukuun ottamatta koko bändin nimiin.
Siitä huolimatta moni laulu on jo ensikuulemalta tutun kuuloinen. Piisit on
koostettu tutuista aineksista; tekstipuolellakin pysytellään aikain saatossa
kovaksi tamppautuneilla bluespoluilla. Heti avausrivinä lauletaan ”Every time I
sing the blues...”, joten perusasioiden äärellä pysytellään.

Tekijämiehiä

Komppiryhmän letkeään poljentoon kiinnittää heti huomiota. ”A Real Good
Bluesissa” Mark "P Funk" Fordin bassolinja mouruaa vastustamattoman
maukkaasti. Se kulkee omia polkujaan, koukkailee mennessään ja paikkaa osittain
komppikitaran tehtäviäkin. Homma pysyy kuitenkin aisoissa, ja piisi rullaa hienosti.

Alkurevittelyn jälkeen basso rauhoittuu ja pysyttelee omalla tontillaan. Myös
Hammondien korostetun kulmikas Leslie-soundi nousee avausraidassa
hallitsevaksi teemaksi. Urkumatto on hieman liian ryppyinen ja tekee
kokonaisuudesta rauhattoman.

Jokainen bändin jäsen on tehtäviensä tasalla. Komppiryhmä hoitaa osuutensa
kiitettävän notkeasti. Rumpali Will Coxilla on kiireettömän rento tyyli, joka toimii
hyvin etenkin avausraidan bassoilottelun kanssa.

Dicky Jamesilta irtoaa Chicagon perinteitä kumartava blueskitarointi monipuolisesti
ja esikuvia peittelemättä. Miehen oma tyyli ei kuitenkaan idoleiden seasta kovin
selkeästi erotu. Mielenkiintoisinta jälkeä sooloissaan aikaan saavan Bob Freezen
harputtelusta löytyy jazzahtaviakin sävyjä. Hänen svengaava
nimikkoinstrumentaalinsa ”Icehouse Shuffle” nousee levyn huippukohdaksi.
Johnny Beesonin Hammondit pysyttelevät pääosin taustalla, mutta saavat toki
hetkensä.

Toisena tulevan nimiraidan myötä mukaan talkoisiin ilmaantuu myös
puhallinsektio. Puolitempoista piisiä käännetään funkin suuntaan ja lopullisesti
sinne päätyy levyn loppupuolella kuultava ”Game On”. Siinä basistikin ottaa
hieman lempinimensä mukaisia vapauksia.

Räppiä ja reggaeta

”Bulldog Talkin'” erottuu kokonaisuudesta edukseen dobrovetoisella,
akustisemmalla toteutuksella. Kokonaisuudesta todella erottuu myös ”Special To
Me”. Se itse asiassa kuulostaa aivan eri bändin tuotokselta. Reggaepoljentoisen
herkistelyn räppää vieraileva artisti Wes ”Dub C” Cox. Muutamalla ensimmäisellä
kuuntelukerralla hämmästytti, miksi ihmeessä näin radikaalisti muusta
materiaalista erottuva raita on edes laitettu levylle – semminkin kun se on
piilotettu viimeistä edelliseksi. Ajan myötä tällekin näkemykselle lämpenee. Ehkä
bändi tavoittelee kuulijakuntansa laajentamista rohkealla raja-aitojen ylittelyllä?

Levyn virallisena lopetuksena kuultavassa perinteikkäässä shufflessa ”We Git To
Play” on torvisektiokin taas mukana kokonaisuutta tukevoittamassa. Sen jälkeen
tulee yllättäen vielä kannessa nimeämätön, ylimääräinen jamittelu, jonka päälle
DJ Doc Long lukee levyn tekijäkrediitit. Sinällään hauska ja toimiva idea oheistaa
levylle 'lopputekstit'.

Dicky James and The Blue Flamesin ”Hard Rain” jää kokonaisuutena "ihan ookoo" -
asteelle. Blues taittuu tyylin mukaisesti ja palaset ovat kohdallaan. Yhteissoitto ei
yskähtele. Isoja yllätyksiä bändi ei tarjoa (paitsi sen reggaerapin), mutta eipä
levyn kuuntelu varsinaisesti harmitakaan.

MARKO AHO

Dicky James and The Blue Flames: Hard Rain. Omakustanne, 2011

Dicky James (kitara, laulu), Bob ”Icehouse” Freeze (bluesharppu), Johnny ”
Lightning Boy” Beeson (Hammond), Mark ”P Funk” Ford (basso), Will Cox
(lyömäsoittimet)

Vierailijat: Wes ”Dub C” Cox (laulu), Norm Hanson (pasuuna), Matthew Balensuela
(saksofoni), Daniel Hayes (trumpetti), John Ford (basso), Doc Long (puhe)

Linkit: Dicky James, Blind Raccoon
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |